Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.