Risteyksessä

Olen jotenkin kovin hämmentynyt elämäni kanssa. Pitäisi tehdä taas valintoja. Tarvitsisin aikalisän.

Töiden suhteen; Jaksanko jatkaa pidempään samoin kuin nyt viime viikot on pitänyt ja pari seuraavaa viikkoa pitää? Haluanko yrittää pinnistellä töissä ja ottaa haasteet vastaan? Vai pitääkö mun luovuttaa ja koittaa siirtyä vanhaan? Onko haasteet liian raskaita mulle ja stressi liian kova kestettäväksi?

Terapian suhteen; Jatkanko toistaiseksi samoin kuin nyt viime vuodet, vai olisiko aika muutokseen? Valitsenko lopettamisen vai aikojen tihentämisen? Siirrynkö psykoanalyysiin?

Muun elämän suhteen; Jos työt ja/tai terapia vie jatkossakin vähintään sen ajan kuin nyt viime aikoina, mitä karsin elämästäni? Television katselua? Lehtien lukemista? Netissä oloa? Mitä netin osa-alueista? Karsinko kahdesta harrastuksestani? Onko vielä jokin muu vaihtoehto?

En millään kykene jatkamaan elämää näin. Valintoja on tehtävä, edes pieniä. Ajatukset on kovin sekavia. En tiedä, mitä haluan.

Tavallaan haluaisin kohdata töissä eteen tulevat haasteet, mutta en ole varma pystynkö siihen. Mietin, missä kohtaa tulee se raja vastaan, että pitää lopettaa stressin sietäminen ja tehdä valintoja elämän helpottamiseksi. Olen taas pitkästä aikaa reagoinut stressiin hyvin fyysisesti. Psyykkinen ahdistus on lieventynyt melko pieneksi, mutta mm. huonounisuus (vaikea nukahtaa, painajaisten näkeminen, stressaantuneena ennen herätystä herääminen [myös tänään sunnuntaiaamuna puoli 7 aikaan :( ]), mahakivut ja sydämentykytykset sekä pyörryttäminen on tullut tilalle.

Toisinaan ajattelen, että voisin jo lopettaa terapian. Voin ihan hirveän paljon paremmin kuin terapiaa aloittaessa. En enää ihmettele, miksi tunnen ja ajattelen niin kuin tunnen ja ajattelen; ymmärrän itseäni.

Mutta toisinaan olo on edelleen niin surkea, että huomaan ajattelevani mm., ettei mun ahdistusalttius ole mihinkään vähentynyt tai stressinsietokyky ole mitenkään parantunut, olen vain onnistunut muuttamaan elämääni osittain ahdistuksettomammaksi ja välttelemään stressiä. Pitäisikö kuitenkin vielä pystyä parantamaan jotain valmiuksia välttämättä elämässä vastaan tulevien ongelmien kestämiseen?

Psykoanalyysiin siirtyminen aina välillä käy mielessä yhtenä vaihtoehtona. Osittain pohdin sitä, onko mulla motivaatiota niin vaativaan prosessiin, mutta suurimmaksi osaksi kyse on kuitenkin rahasta. Analyysi tulisi hirveän kalliiksi. Terapeuttini on ehdottanut, että mun kohdalla voitaisiin muokata käytäntöä sellaiseksikin, että kävisin 3 kertaa viikossa ja kokeilisin makuuasentoa, mikäli haluan. Että nykyinen terapia 2xvko tai sitten psykoanalyysi 4xvko ei ole ainoita vaihtoehtoja. En tiedä, ajatukset on sekavat.

Syy terapian tihentämisen tai psykoanalyysin aloittamisen pohtimiseen on se, että vaikka en enää juurikaan koe olevani masentunut, (mikä oli se suuri ongelma, johon lähdin aikoinaan apua hakemaan,) mussa on kovin sitkeästi kiinni surumielisyys, jolle pitäisi voida tehdä jotain. Uskon, että ihan mun persoonallisuuteen kuuluu tietty lievä surumielisyys, mitä ei saakaan pois, mutta tässä nykyisessä laajuudessa oleva surumielisyys ei kyllä ole tervettä. Terapeutti ajattelee, että nykyisenkin terapian avulla mun minuuteni surullisuuteen voidaan pureutua, mutta että se on paljon hitaampaa kuin tiiviimmässä hoidossa olisi. En tiedä mitä ajatella.

Olen jotenkin jumissa menneisyydessä ja vanhemmissani. Olen nyt saavuttanut sen pisteen, että olen kohdannut tunteeni niitä kohtaan, oivaltanut menneisyyden vaikutuksen nykyisyyteen, mutta en tiedä, miten edetä. Olen jumissa.