Neljä vuotta psykoterapian lopettamisen jälkeen

Tästä vuodesta tasan 10 vuotta taaksepäin voin todella pahoin. Vuosia kestänyt ilottomuuden, toivottomuuden, masennuksen, ahdistuksen, depersonalisaation, derealisaation ja tuskaisuuden alati paheneva taakka oli painanut mut hyvin alas. Hain vihdoin ammattiapua.
Yhdeksän vuotta sitten aloitin psykoterapian.
Tänään on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla.

Tästä voi lukea tuoreita tunnelmia lopettaessani viisivuotista terapiaani.
Tästä voi lukea ajatuksiani terapian merkityksestä terapian loppuvaiheilla (kun olin käynyt reilu neljä vuotta ja vajaa vuosi oli vielä jäljellä).

Suuria muutoksia elämässäni ei ole tapahtunut tuon edellisen postauksen ('Vuosi ilman terapiaa') ja siinä olevan kommentin jälkeen. Elän samassa kaupungissa, saman ihanan mieheni kanssa. Kumpikin on täydellisesti.

Mielessä on nyt se, että mun elämäni pelasti kaksi asiaa;
- maailman ihanin ihminen, paras ystäväni, rakas mieheni
- viisivuotinen psykoterapiani ja taitava psykoterapeuttini
Ilman heitä olisin aivan eri ihminen. Jos edes olisin.

En vieläkään sanoisi, että olen terve. Uskon, että tietty surumielisyys ja masennusalttius pysyy mussa aina. Olen taatusti jatkossakin korkeintaan osatyökykyinen, enkä tule koskaan olemaan sellainen, millainen yhteiskunta toivoisi minun olevan.

Välillä mielialaa edelleen vaivaa ahdistuksen ja/tai masennuksen jaksot. Joskus ne on viikon, joskus kuukauden, joskus puoli vuotta. Mutta toistaiseksi ne ei ole koskaan olleet enää lähelläkään sitä pohjaa, missä kymmenisen vuotta sitten olin.

Olen aika usein kiitollinen. Olen usein melko tyytyväinen. Olen melko usein onnellinen. Tää riittää mulle oikein hyvin.