Tarve

(Ensin kuulumiset; Joulu meni ok, oli hyvä, ettei tullut vietettyä sitä vanhempieni ja siskoni perheen kanssa. Terapiassa oli vain kahden viikon tauko, melkein kuin ei taukoa olisi ollutkaan, varsinkaan kun ei tullut tarvetta päästä puhumaan jouluahdistuksista, kun ei tullut jouluahdistusta. Sukulaisahdistus tuli puitua jo ennen joulua. Arki humpsahtelee nopeasti eteenpäin, terapiassa tulee pikkuoivalluksia vähän väliä. Toistaiseksi jatkan ainakin vuoden 2012 loppuun, toistaiseksi ainakin kesään asti 2 kertaa viikossa. Luulen kuitenkin, että terapiani loppuu vasta 2013 loppupuolella. Kyllä siitä vielä niin paljon tuntuu hyötyä irtoavan.)

Sitten mielensisältöihin. Olen havahtunut viime aikoina todella tajuamaan, miten yleistä se on, että olen avuton kun muut on avuttomia. Jos siis esimerkiksi mieheni on kipeä, mulla on erittäin surkea olo. Tietenkin siinä on mukana ihan normaalia tervettä empatiaa, mutta kyse on muustakin. Neuvoton ja ahdistunut ja turvaton olo saattaa mennä liiallisuuksiin. Pohdin asiaa itseasiassa jo viime huhtikuussa, mutta nyt viime aikoina se on tullut uudelleen mieleen. Aiemmin kirjoitin (kuulumisia ja avuttomuutta, tekstin lopussa):

"Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista."

Turvattomuutta, avuttomuuden kauheutta torjumaan olen yrittänyt olla jotenkin riippumaton. En kestä sitä, että mua tarvitaan. Koen, etten kykene siihen.

Toisaalta taas toisen ihmisen avuttomuus saattaa ahdistaa senkin takia, että se saa mut tuntemaan, miten itse tarvitsen apua. Miten itse en ole riippumaton, vaikka niin saattaisi olla helpompaa, vaan mulla on mielettömän kova tarve itsellä saada ihmisiltä turvaa, apua.

Koska en ole aikoinaan saanut tarpeitani tyydytetyksi, ne tarpeet mussa pelottaa mua. Koska ne sattuu. Tarve tulla autetuksi, tarve olla tärkeä, tarve olla rakastettu.

Aivan kuten mieleni kasvatti vihamuurin isää kohtaan, jotta kipeät pettymykset ei sattuisi, on mieleni nyt rakentanut jonkinlaisen ahdistuspaniikki-nappulan mm. auttamistilanteisiin, jotta en tuntisi kipeiden tarpeideni särkyä. Tarpeista kirjoitin kesällä luettuani Virtahepo olohuoneessa-kirjan (Älä tunne):

"Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen."

Tuolloin kesällä tunnistin sen, että kaipaan tarpeiden tyydytystä, mutta nyt tunnistan sen, miten tuo kaipaus pelottaa. Ei pelkästään auttamisen yhteydessä tule halua päästä pois tilanteesta, vaan ihan vaan muutenkin, on pelottavaa huomata että tarvitsee jotain niin paljon, että melkein hylkää tarpeensa ja hakeutuu tilanteista pois, jotta ei ikinä joutuisi pettymään. Tulee käsittämättömiä reaktioita, kun tuntee, että jokin tärkeä tarve on tyydyttymässä.

(On vaikea kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan, kun samalla haluaa kuitenkin olla kertomatta aivan kaikkea. Sitten lukee oman tekstinsä uudelleen, ja tajuaa, että sen voi ymmärtää aivan väärin, vain koska ei ole halunnut suoraan kertoa jotain. Lukemalla voisi vaikka saada sen käsityksen, että kaikki mun ihmissuhteet on ihan vääristyneitä ja että pidän kaikkia ihmisiä kaukana itsestäni, en päästä ketään lähelle. Todellisuus ei onneksi ole ihan sellainen. Suhteeni mieheeni on mielestäni erittäin hyvä ja erittäin läheinen. Uskallan olla tarvitseva. Monella tavalla suhteeni ystäviini on myös hyviä, avoimia, läheisiä. Mutta huomaan naissuhteideni olevan ongelmallisempia kuin miessuhteiden. Menneisyyden haamut kai tässäkin kummittelee. Kun ystävä muuttuu tärkeäksi, pelottaa että onko se liian tärkeä. Järkeni kyllä toimii, tajuan, että kaikki on loistavasti, mutta tuntemukset siitä, että pelottava läheisyyden menettäminen, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet, huonommuuden tunne jne. on mahdollisia, ei häviä, vaikka kuinka järki sanoo toisin. Sentään ymmärrän, miten menneisyyden ongelmat yrittävät sabotoida nykyisyyttä, niin osaan toimia sisimpäni mukaan, en ahdistuspaniikki-nappuloiden.)