Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.