Psykoterapiasta

Sain kommentin ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. (Kiitos muuten vielä myös niille parille muulle lukijalle, jotka on kommentoinut vanhojakin postauksia. On hyvä palata tutkailemaan, mitä on aiemmin kirjoittanut. Toivon siis todellakin keskustelua vanhoistakin kirjoituksista!)

Aloitin blogini reilu vuosi sitten. Olin ekan kirjoituksen aikoihin kelan tukeman psykoterapian puolessa välissä, enkä vielä ajatellut jatkavani terapiaa kelan tuen jälkeenkin. Kuvittelin siis olevani suunnilleen terapian puolessavälissä. Nyt on kelan tuki pian loppumassa, mutta en todellakaan lopeta vielä. Lopetusajankohta on nyt avoinna, lykkään vaan pikkuhiljaa edemmäksi sitä ajankohtaa, johon asti ainakin jatkan. Toistaiseksi ollaan sovittu terapiasta ainakin tämän vuoden 2011 loppuun asti. Itseasiassa terapiassa ollaan nyt sivuttu sitäkin mahdollisuutta, että lisäisin viikkokertojen määrän kolmeen tai jopa neljään, jolloin alottaisin psykoanalyysin. Mutta nuo ovat vain sivuamisia, saatan lisätä käyntitiheyttä, mutta todennäköisemmin en.

Juttelin tässä taannoin erään tuttuni kanssa, jonka tiesin olevan masentunut ja käyvän psykoterapiassa. Hän oli lähes yrittänyt itsemurhaa, ollut viikkoja psykiatrisessa sairaalahoidossa ja ollut kuukausia sairauslomalla, ollut todella syvästi masentunut. Mutta alkanut parantumaan, ja vain puoli vuotta myöhemmin ollut kokoaikatöissä ja voinut psyykkisesti erittäin hyvin. Kuulosti erikoiselta. Aivan erilaista kuin mulla. Mulla ei masennus missään vaiheessa ole päässyt todella syväksi, mutta sitkeästi se lievänä kyljessä koko ajan on. Ei mulla ole niitä jyrkkiä alamäkiä,mutta ei kyllä ylämäkiäkään. Siksikin tuota terapian tihentymistä on pohdittu, kun vaikka terapia on auttanut mua paljon, masennus edelleen on kovin tiukasti mussa kiinni. Lievänä, mutta jatkuvana. Tiheämpi terapiakertojen tahti voisi auttaa nopeammin, voisin päästä helpommin syvälle siihen masennuksen sisimpään.

Tuntuu mielettömän hienolta, että olen sattunut löytämään mulle sopivan terapeutin, joka oikeasti tuntuu ammattitaitoiselta, luotettavalta, välittävältä, kiinnostuneelta. En ajattele, että terapeutti ei ole tarpeeksi hyvä, kun ei ole vielä onnistunut parantamaan mua tarpeeksi, tai että itse olisin huono terapiassakävijä, kun en ole vielä tarpeeksi parantanut itseäni. Ajattelen, että mulla se masennus tosiaan on niin sitkeästi kiinni mun persoonassa (muistan lukeneeni diagnoosistani dystymia myös muodon depressiivinen persoonallisuus, joka mielestäni selittää sitä, miksi pitkäaikainen masennus dystymia ei tunnu olevan vain irrallinen sairaus vaan jotenkin olennaisesti kiinni minuudessa olevaa häiriötä), ettei siihen vain vielä kolme vuotta terapiaa riitä. Olen siis toiveikas sen suhteen, että terapiasta on vielä mulle suurta apua, en ajattele, että kun en vielä ole parantunut kunnolla, kaikki on toivotonta. Viimeksi maanantaina onnistuin saamaan terapiassa sellaisen oivalluksen, että vieläkin ihmetyttää.