Vaikein jäljelle jääneistä ongelmista

Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.

Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :

"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu. Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut."

Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.

Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.

Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.

Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...

Raskaat salaisuudet

Törmäsin viime viikolla tähän mielenkiintoiseen Jani Kaaron artikkeliin, jossa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on todettu, että salaisuuden kantaminen on todella fyysisestikin raskasta.

"Tutkimusta johtaneen professori Michael Slepianin mukaan salaisuus tuntuu fyysisenä painona koko kehossa ja varoittaa sen terveysvaikutuksista. Mitä suurempi salaisuus, sitä enemmän se painaa, ja sitä nopeammin ihminen voi uupua stressin alle."

Tekstin lukeminen johti pohdiskeluun siitä, miten raskaita salaisuuksia mä olen joutunut kantamaan, (ja paljolti kannan edelleen). Ajankohtaisena on taas vierailu sukulaisten tykönä, ja yksi asia, joka niistä vierailuista aina tekee raskaita, on se, että jollain tavalla koen esittäväni jotain muuta kuin mitä aidosti olen. Taakkana on vanhat salaisuudet, mm. siitä, että tiesin/tiedän, että isä petti äitiä, ja lisäksi uudet "salaisuudet" siitä, miten ristiriitaisia ja hankalia tunteita mulla on vanhempiini. Jotenkin tuolla vieraillessa mulla on sellainen sisäinen pakko vain olla olematta oma itseni, jokin suojelumekanismi mussa kytkeytyy päälle, niin että estän itseäni tuntemasta ja näyttämästä tunteitani. Muutun sellaiseksi jähmeäksi. Ettei oikein edes ajatus kulje. Pohjimmiltaan mulla on sellainen haave, että selvittämättömät salaisuudet voisi selvittää, että asioista voisi puhua, mutta se on sellainen toive, jonka toteuttamiseen en koe kykeneväni. En uskalla enkä pysty olemaan se, joka ottaa asiat puheeksi.

Projektista toiseen

Helmikuun fyysiseksikin yltyneen ahdistusjakson jälkeen olo onneksi helpottui. Järkyttynyt ahdistus muuttui kotoisaksi suruksi. (Sen jälkeen tuli hyvä jakso ja sitten taas huono.)

Lapsuuden dokumenttien tutkimisprojekti keskeytyi, kun kohdalleni tuli yllättäen toinen projekti; työn vaihtaminen. Työpaikka pysyy samana, mutta työtehtävät vaihtuvat. Vaihdos on nyt epämääräisen määräaikainen; saattaa olla, että palaan entiseen syksyllä tai sitten voi olla, että jatkan uudessa hyvinkin pitkään. Tuo taas riippuu sekä musta että ennen kaikkea muista.

Uusi projekti synnytti mussa aluksi innostuneisuutta ja iloisuuttakin. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että kun olin eteisessä lähdössä töihin, oloni oli piiiitkästä aikaa iloinen ja tuntui kivalta lähteä töihin, hymyilin siinä ulkovaatteita peilaillessani. Mutta nyt ajan kuluessa olenkin ajautunut mm. jännittämiseen, hermostuneisuuteen, ahdistukseen, hallitsemattomiin itkukohtauksiin, siis todella kovaan stressitilaan.

Työ on toki vaativaa, mutta ei niin vaikeaa, ettenkö mä siinä ihan hyvin pärjäisi. Opin asioita käsittääkseni melko hyvin. Tottakai, kun opettelee uutta, aivot kuormittuvat. Mutta se väsymyksen ja epätoivon määrä... Suhteellisen pieni muutos aiheuttaa mussa suhteettoman suuria tunteita. Vaikka ajattelen, että olen ihan hyvä ja kaikki sujuu ihan hyvin blaa blaa blaa, kuitenkin tunnen, että en osaa, en jaksa, en pysty. Tunnen osaamattomuutta, avuttomuutta. Työn epämääräisyys ja kaoottisuus aiheittaa ahdistusta. En kestä kaaosta.

Olen stressaantuneena nukkunut välillä tosi huonosti. Olen nähnyt levottomia unia mm. töiden tekemisestä. Tunnen, miten kehoni ja mieleni menee hurjaan hälytystilaan aina kun puhelin soi tai pitää itse soittaa. (Puhelinkammoiselle ei varsinaisesti tuota nautintoa siirtyä työhön, jossa on pakko puhua puhelimessa...)

Kaikesta tästä huolimatta olen tyytyväinen, että halusin siirtyä uuteen työhön, kun se valinnan mahdollisuus mulle annettiin. Olen toki pari kertaa työpäivän jälkeen itkenyt kotona tai terapiassa, miten välillä tuntuu, että haluaisin vain luovuttaa, lopettaa töissä pinnistelyn ja siirtyä takaisin vanhaan. Vaikka olen sanonut, että ei olisi pitänyt valita uutta työtä, en kuitenkaan oikeasti kadu valintaani. Tämähän on väliaikaista, en ole sitoutunut mihinkään pitkäaikaiseen. Ja lisäksi sitten se tärkein katumattomuuden syy; toivon, että puhelinkammoni lievenee jossain vaiheessa ja työ muutenkin alkaa sujua paremmin. Uskon, että voi olla mahdollista, että työ vielä tulee olemaan kivaa.

Tän kaiken stressaamisen taustalla näen selvästi mm. vaativan persoonallisuuteni. Vaikka en vaadi itseltäni, että mun pitäis osata kaikki heti täydellisesti, on osaamattomuuden tunteita vaikea kestää. On vaikeaa kestää, kun ei osaa eikä tajua. Hallitsemattomalta vaikuttava kaaos ahdistaa, kun persoonallisuuteni ei kestä kaaosta, vaan haluaisi voida hallita sitä. Kaaoksen hallitsemattomuus, kiire, paine suoriutua hyvin ja vastuu aiheuttaa vaikeasti siedettävää avuttomuuden tunnetta. Ja reaktiona avuttomuuteen on tutumpaakin tutumpi halu vain vetäytyä kaikesta. Ajatukset, että voi kun vois vaan jäädä kotiin, eikä enää ikinä mennä töihin.

Jälleen kliseisesti osittainen samankaltaisuus löytyy siitä, että lapsena olen kokenut avuttomuutta äitini alkoholiongelman ja vanhempieni riitelyn sekä kiusatuksi tulemisen takia. Olen halunnut unohtaa sen kaiken paskan ja vetäytyä omaan huoneeseeni ja paeta muihin maailmoihin, mielikuvitukseen ja tarinoihin. Hankalien, raskaiden tunteiden paino on luonut tarpeen koittaa hallita kaikkea sellaista elämässäni, jota voin hallita. On ollut liikaa kaaosta, hallitsemattomuutta, surua, yksinäisyyttä. Nyt nuo samankaltaiset ärsykkeet, samankaltaiset tunteet, aiheuttaa samankaltaisia reaktioita, aktuaaliseen tilanteeseen nähden kovin voimakkaita tunteita.

Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.

Olin rehellinen

Äiti soitti eilen illalla. Se oli humalassa. Se ei ole soittanut mulle humalassa enää muutamaan vuoteen, joten olin hieman hämilläni. Soitti siis ihan muuten vaan, kun ei olla vähään aikaan juteltu. Tunsin oloni epämukavaksi, ja ajattelin, etten halua nyt kuunnella äitiä. Sitten tein jotain merkittävää; Sanoin äitille, että öö hei tota mä en halua nyt puhua sun kanssa, kun sä oot humalassa, et jos sä soittaisit huomenna. Äiti vastasi (varmaan humalansa vuoksi hämillään tai häpeissään tai jotain kovasti pokkaansa ylläpitäen), jotain että selvä/joo, sitten sanottiin moit. Puhelu kesti 32 sekuntia. Tänään oon sitten odotellut, että äiti soittaa. Ja ellei soita tänään, mä soitan sille huomenna.

Olen ylpeä itsestäni. Olin avoin, ja asetin rajan. Suojelin itseäni. En jatkanut puhelua ja siten kokenut ahdistusta äidin humalatilasta, enkä keksinyt mitään tekosyytä puhelun lopettamiseen, että on kiire tai jotain. Olin rehellinen. Ja rohkea.


Tää viikko on ollut kiireestä puheenollen eka viikko yli kahteen kuukauteen, kun mulla ei ole ollut lähes koko ajan kiire. Olen nimittäin vähentänyt työssä oloa edelleen, se 4pv/vko ei ollut tarpeeksi vähän, vaan olin edelleen todella uupunut ja stressaantunut. Tällä viikolla olin ekaa kertaa vain kolmena päivänä töissä, ja heti tuntuu olo hiukan paremmalta. Tosin tällä viikolla on ollut terapiataukokin, että tää viikko on ollut tosiaan puoliksi lomaa, kun ei ole ollut paljoa muita menoja ja velvotteita kuin työ. Terapeuttia on ikävä, vaikka tauko on vaan 1,5 viikkoa.

Aion nyt jatkaa 3pv/vko töitä, ja välillä olla 4pv/vko, jos olo vaan tuntuu siedettävältä. (Meinasin ensin kirjoittaa hyvältä, mutta se olisi liikaa toivottu, hyvältä kun tuntuu kuitenkin niin harvoin. Mutta onneksi sentään joskus!) Olen toiveikas ja luottavainen siitä, että nyt alan taas voida paremmin, kun työ ei vie kaikkea aikaa ja kaikkia voimia. En siis aio edelleenkään uudelleenaloittaa lääkitystä, koska mua ei hirveesti nyt ahdista, vaan lähinnä uuvuttaa. Ja jos työnteon vähentäminen auttaa voinnin paranemiseen, niin miksi söisin lääkkeitä siihen? Vastustan sitä ajatusta, että lääkitsisin itseäni, jotta jaksaisin töissä. Haluan lääkitä itseäni vain, jotta voisin psyykkisesti paremmin. Jos siis mua ahdistaisi ja masentaisi kovin, eikä työnteon vähentäminen auttaisi, niin hyvin todennäköisesti alottaisin taas lääkkeet. Mutta kovin helposti, tavallaan turhaan, en halua lääkitä itseäni.

Uupumuksesta ja suojamuureista

Olen edelleen jaksamiseni äärirajoilla. Tehnyt kokoaikatyötä n.38h/vk. Tänään olisi kahdet mukavat bileet, mutta olen niin uupunut, etten jaksa lähteä kumpaankaan. Lienee siis todellakin aika vähentää töitä, joten ens viikolla aion pitää yhden vapaapäivän, vaikka ei sekään mitään lomailua tule olemaan, kun aion silloin käydä terapiassa ja ruokakaupassa ja tehdä kotitöitä. Mutta tuleepa edes hiukan kiireettömämpää, kun jää yksi työpäivä väliin. Työt jatkuu toistaiseksi, mutta voi loppua koska vaan. Aion siis nyt yrittää 4pv/vko työtahtia.

Viime viikolla koin ekan kerran negatiivisia tunteita terapeuttiani kohtaan. Tuntui, ettei se ymmärtänyt kuinka uupunut olen, vaan kuvitteli mun olevan jaksavaisempi. Tuli olo, etten tule ymmärretyksi ja että mua ei oteta todesta. Onneksi keskusteltiin kunnolla asiasta, ja monet epäselvyydet selvisi. Muistiin jäi kyllä mietityttämään se paha olo siitä, ettei mulle tärkeä ihminen ymmärrä mua. Terapeutti sanoi pari asiaa, joista olin eri mieltä ja joista tuli olo, että terapeutti syyllistää mua siitä, että itse aiheutan itselleni pahan olon, kun en tee tarpeeksi parantuakseni. Tuntui älyttömän pahalta. Mutta ei se terapeutti sitten niitä asioita niin ollut tarkoittanutkaan. Hyvä että selvisi.

Eilen ja tänään mietin sitä, millaisia suojamuureja ihmisillä onkaan ja miksi. Aiemmin olenkin jo kertonut siitä, että olen saanut palautetta siitä, miten vaikutan loogiselta ja järkevältä ja tunteettomalta. Kai mulla sitten on jonkinlainen suojamuuri ihmisten kanssa jutellessa. Järkevyyden ja vakavuuden ja tunteettomuuden suojamuuri suojelemaan siltä, etten näytä omaa haavoittuvaa itseäni muille, etten ilmaise tunteitani, koska koen olevani niin haavat auki, että pelkään jonkinlaista romahdusta ja loukatuksi tulemista, jos uskaltaisin olla oma itseni.

Jaksamisen äärirajoilla

Kiireistä on ollut. Olen tehnyt n.35 h/vk töitä (6-9h/pv), jonka lisäksi oon käynyt terapiassa, vieraillut sukulaisteni tykönä, hoitanut asioita mm. työkkärissä, kelassa, yliopistolla ja vuokranantajan kanssa. Mies on joutunut hoitamaan kaikki kotityöt, en yksinkertaisesti ole mitenkään ehtinyt ja jaksanut. Univelkaa on tullut, itkettyä on tullut, olen ollut vihainen ja raivoissani, olen oikeasti ollut ihan sairausloman kynnyksellä. Mutta nyt näyttää paremmalta! :)

Sota työkkärin ja kelan kanssa jatkuu, odottelen ja odottelen. Oikeastaan olen jo niin kypsä tähän touhuun, etten taidakaan nyt jaksaa avautua byrokratiarumban järjettömyydestä, vaikka niin suunnittelin. Sanonpa vaan, että on kyllä äärettömän kohtuutonta, että virkamies neuvoo väärin asiakasta, joka tämän takia menettää yöunien ja mielenterveytensä lisäksi noin tuhat euroa. Varsinkin kun samalta ajalta (n.2kk) tulot on 0€ ja menot 1500€.. Sota ei siis kuitenkaan ole vielä ohi, voitto voi vielä tulla...

Haaveeeni perustulosta yltyy yltymistään. Tää monimutkainen sääntöviidakko ja päätösten kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus on ihan sairasta!

Ens viikko töitä, sitten jatkosta ei tiedä mitään. Uusia töitä en ole hakenut. En ole toisaalta jaksanut ja toisaalta ei ole oikein ollut hyviä paikkojakaan, mihin hakea.

Terapiassa olen puhunut paljon isästäni. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.

Kaikkien rankkojen asioiden (työkiire, työkkärisekoilu, vanhempien tapaaminen) lisäksi elämässä on onneksi ollut paljon hyvääkin! Jaksoin alusta asti uskoa siihen, että syyskuussa helpottaa, ja nyt siltä tosiaan näyttää. Olen todella kiitollinen ihanalle miehelleni, että se on jaksanut tukea mua työkkäriahdistuksissani ja tehdä ruokaa, tiskata ym. kun en työ- ym. kiireiden keskellä ole jaksanut, ehtinyt, pystynyt omaan osuuteeni. Olen nauttinut parista harrastuksestani ja niistä saamastani positiivisesta palautteesta, vaikka aikaa niihin ei nyt kiireiden keskellä olekaan ollut kuin 15 min päivässä. Mutta se aika on ollut merkittävää ja olen saanut huomata, että elämässä on tosiaan jotain hyvääkin, jotain, minkä avulla ja takia jaksan nyt rämpiä nää pahimmat hetket läpi. Ja parista merkittävästä ostoksestakin on tullut hyvä mieli. Kaikesta paskasta huolimatta rakastan elämääni ja ihmisiä ympärilläni!

Pieniä muutoksia

Hyvin ristiriitainen olo. Mun elämässä on nyt muutamia pieniä muutoksia, enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Loppukesä on ollut kivaa, mutta tuntuu, että nyt kaikki muuttuu.

Terapia jatkui taas tällä viikolla pitkähkön kesätauon jälkeen. Alkoi heti uuvuttaa. Todellakin olin jotenkin lomalla kipeistä tunteistani, ajattelin kyllä paljon asioita, mutten tuntenut. Nyt se tunteminen sitten taas alkaa. Pelottaa taas kohdata niitä surun ja kaipauksen ja pettymyksen tunteita.

Olen nyt todennäköisesti muutaman viikon putkeen kokoaikatöissä, ja viikonlopuillekin on suunnitelmia. Eli jännittää kovasti, jaksanko. Varsinkin kun olen nyt ollut pari kuukautta ilman mitään aikatauluja ja sitten yhtäkkiä tulee pitkä jakso töitä, terapiaa, pientä matkustelua, niin kyllähän se hirvittää. Pystynkö mä siihen? Noh, turhahan sitä on etukäteen jännittää, jos stressaannun ja uuvun niin sitten vaan pitää lopettaa/vähentää töitä. Mutta kun vaan stressaan etukäteen. Toisaalta haluan käydä töissä että saan rahaa, toisaalta en jaksaisi, kun sitten ei jää aikaa elää omaa elämää.

Ärsyttää, kun työkkäri ei ole vieläkään tehnyt päätöstä mun opiskelijastatushommasta. Menee vielä monta viikkoa ennen kuin saan mitään tukia, kun en voi edes tehdä hakemuksia vielä kelalle. Saan varmaan seuraavan palkankin (syyskuun 15.) ennen työttömyyskorvauksia ja asumistukea kesältä. Suoraan sanottuna vituttaa tän yhteiskunnan byrokraattisuus ja keinotekoiset lokerot, joihin ihmisiä yritetään sulloa, vaikka ei ne niihin sovi.

Pian loppuu yliopistoon ilmottautumisaikakin. Mun pitäis vissiin ens viikon kiireiden keskellä mennä kyselemään työkkäristä sitä, että saanko nyt ilmottautua opiskelijaksi vai en. Stressaa.

Uskon siihen, että seuraavat viikot tulee olemaan niin pahoja, että en edes kuvittele jaksavani kirjoittaa tänne blogiin. Jatkan sitten syyskuussa joskus.

Siitä, kun huomaa tunteet, muttei tunne niitä

Oon miettinyt tota 6.7.2010 postauksessa miettimääni asiaa, että miksi voin just nyt hyvin. Johtuuko se siitä, että työttömyys konkreettisena ongelmana vie tilan psyykkisiltä ongelmilta? Siitä, että olen nyt terapiasta kesätauolla ja samalla lomalla ajatusteni ja tunteitteni analysoinnilta? Vai siitä, että mun ei tarvi käydä töissä, vaan voin lomailla ja elää omaa elämääni? Musta tuntuu, että vastaus on vähän noita kaikkia.

Silloin kun kävin töissä, jaksoin olla töissä tehokas ja energinen. Mutta iltaisin ja vapaapäivisin olin kotona hyvin väsynyt. Olin niin uupunut, että rämmin vain päivästä toiseen. Aikaiset aamuherätykset oli tuskaa. Oli tunne, että yritin pysyä maailman perässä, mutta en ehtinyt ja jaksanut, vaan kaikki meni hirveen nopsaan ohi. En töiltä, nukkumiselta, syömiseltä ja kotitöiltä ehtinyt ja jaksanut tehdä mitään elämäniloa ylläpitävää. Ei ollut energiaa harrastaa valokuvausta tai käsitöitä. Ei jaksanut suunnitella kavereiden näkemistä. Ei ollut aikaa lukea kirjoja. Kaikki voimat meni selviytymiseen. Kiireessä ei voi olla luova. Kiireessä en pysty pysähtymään ja miettimään, mitä kivaa voisi puuhailla. Kiireessä vaan suoritan elämää. Se vaan kuluttaa elämäniloa, ei tuota sitä. Kiireen keskellä mikään ei innosta, haluaisi vaan pysähtyä. Huutaa, etten mä jaksa. Haluaisi vaan olla kotona, nukkua.

Ehkä mulle sitten ihan oikeasti ei vielä sopisi kuin n.20-25h/vk töitä. Tai jos saisi nukkua työaamuisin hiukan pidempään, ehkä sekin auttaisi jaksamaan. Ei tulisi univelan myötä fyysistä väsymystä, olisi vain psyykkinen väsymys. Ärsyttää, oonko mä tosiaan vieläkin niin sairas. Kai mä oon. Nyt kun on saanut nukkua, olla vaan, tehdä niitä elämäniloa tuottaviakin asioita, tuntuu siltä, että kyllä mä jaksaisin ja haluaisin päästä töihin. Mutta en sitten tiedä; töissä, sairauslomalla, töissä, sairauslomalla -kierteeseen en ainakaan haluaisi.

Nykyiseen hyvään psyykkiseen oloon vaikuttaa kyllä myös terapiatauko ja sen suoma mahdollisuus olla nyt surematta menneisyyttä. En käsittele (toki vähän, mutten niin paljon kuin terapia-aikaan) psyykkisiä ongelmiani ja murheitani, mutten myöskään torju niitä ajatuksia, yritä olla kuin ei niitä tunteita olisikaan. Mä vaan olen lomalla analysoinnista; säilytän niitä käsittelyä kaipaavia asioita, kunnes taas myöhemmin alan niitä käsittelemään. En ajattele ja itke sitä, miten psyykkisesti yksinäinen ja turvaton lapsuus ja nuoruus mulla on ollut. En sure sitä, että kaipaisin isän rakkautta ja äidin kiinnostusta. En ole katkera siitä, että isä ei ollut hyvä isä eikä äiti hyvä äiti. En itke sitä, että mä ja mun vanhemmat ei tunneta toisiamme. En myöskään yritä kieltää niitä ajatuksia. Ne vaan odottaa kiltisti sitä, että terapia jatkuu, ja pääsen jälleen suremaan.

-

Pidin pienen tauon tuon edelläolevan kirjoittamisen jälkeen, ja aloin ajatella tuota viimistä kappaletta, että miksi se on noin? Eks toi oo oikeastaan vähän sairasta? Mä jätän mun tunteet nyt käsittelemättä, huomaan ne kyllä, enkä kiellä niitä, mutta silti kuitenkaan en suostu niitä nyt oikeasti tuntemaan. Eroaako se kovinkaan paljon siitä, mitä tein ennen terapiaa, siitä, kun yritin unohtaa ikävät tunteet ja jättää ne käsittelemättä? Eikös mun nyt pitäisi vaan tuntea ne tunteet ja joko kyetä ne käsittelemään tai sitten ahdistua? Miksi panttaan niitä tunteita? Miksi ne tunteet odottaa kiltisti sitä, että terapia taas jatkuu?

Ja tää kaikki siis tapahtuu mun mielestä jotenkin ei-tietoisesti, on se jokin sitten Freudilaisittain alitajunta tai jonkun muun ajatusmallin mukaan jokin muu minuuden osanen, kuin se tietoinen minä. En siis koe itse hallitsevani sitä, mitä nyt tunnen, tai olen tuntematta, vaan se tunteminen tai tuntematta jättäminen vaan tapahtuu mussa, ja sitten mä sitä havainnoin. Minkä takia jokin mun minuuden osanen nyt kontrolloi niin kovin sitä, surenko vai enkö sure? Mikä tunteettomuuslukko mussa on taas päällä, etten voi vapaasti tuntea? Enkö mä mitään siellä terapiassa oo oppinut? Miksen mä tunne mun tunteitani?

Tässä muuten vielä loppuun pari tekstipätkää, jotka joskus kirjoitin minuuden rakenteesta ja tunteiden muuttamisesta:

"En usko, että ihminen voi itse tietoisesti muuttaa persoonallisuuttaan, mutta uskon, että persoonallisuus voi kyllä muuttua. Luulen, että mun persoonallisuus on jo hiukan muuttunutkin tässä kahden vuoden aikana. Siis mä en ole sitä muuttanut, terapeutti ei ole sitä muuttanut, mutta terapia on sitä muuttanut."


"Itse en jotenkin pysty hyväksymään ja käsittämään sitä, että tunteitaan voisi muuttaa ja säädellä. Reaktioitaan niihin tunteisiin toki voi. Musta tuntuu, että en voi vaikuttaa ollenkaan tunteisiini, ne vain tulee, mä voin vaan havainnoida niitä. Ainakin mä opettelen terapiassa mm. kuuntelemaan tunteitani, ja pohtimaan niitä. Ei se kuuntelu tarkoita sitä, että jos vaikka pelkään jotain tilannetta, ajattelisin, että se pelko on oikein, tai että jos koen jostain syyllisyyttä, että olisin oikeasti syyllinen. Terapeutin kanssa pohditaan, miksi tunnen mitäkin, ja kuinka "oikeutettuja" ne tuntemukset on. Oikeutuksella tarkoitan siis sitä, että tunteet kertoo vain siitä, miltä musta tuntuu, ei siitä, onko ne tunteet oikeessa siinä, että oonko syyllinen johonkin vai en.

En kuitenkaan käy terapiassa muuttamassa tunteitani, en usko sen olevan mahdollista. Luulisin, että se vain lisäisi ahdistusta ja masennusta, jos koittaisin väkisin ajatella, että ei noin saa tuntea, pitää tuntea toisin. Itse asiassa yksi lapsuuden ikävistä asioista olikin se, että en isäni mielestä saanut tuntea ikäviä tunteita, itkeä ei saanut jne. On ainakin mun kohdalla tervettä antaa tunteiden tulla, ilman syyllisyyttä niistä, ja yritystä tuntea toisin..."


"Mulle on ollut yksi pohdituttanut asia se, että aina välillä tuntuu, että omat ajatukset ja tunteet tuntuu vierailta. Siis ei mitenkään psykoottista, vaan ihan todellisuudentajuisesti tuntuu siltä, ettei ymmärrä omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Että tuntuu, että en mä niitä ajatuksia itse tuota, ne vaan tulee mun päähän. Hankala selittää :) Jotenkin niin, että on vähän kuin kaksi minuuden kerrosta, josta toinen tuottaa ajatukset ja tunteet ja sitten toinen, joka havaitsee niitä ajatuksia ja tunteita, mutta joka ei itse tuota niitä, eikä havaitse sitä ajatuksia tuottavaa minuuden osaa.

Mitä tässä yritän selittää, on se, etten pysty uskomaan siihen, että voisin muuttaa ajatuksiani ja tunteitani, voin vain niitä tutkimalla, siihen minuuden piilokerrokseen tutustumalla, hiljalleen oppia suhtautumaan niihin ajatuksiin ja tunteisiin eri tavalla.

Esimerkiksi ennen mua ahdisti se, kun ahdisti, nykyään yleensä pystyn jo sietämään ahdistusta. Edelleen ahdistaa, mutta en enää väkisin yritä päästä siitä ahdistuksesta eroon, jolloin se ahdistus lievenee. Jotenkin terapia on auttanut siihen, että nykyään hyväksyn tunteeni sellaisenaan."


Onko tässä terapiatauolla käynyt nyt niin, että olen jotenkin taantunut sinne aikaan ennen terapiaa, jolloin en ollut yhteydessä tunteisiini? Tai onko se tää yhdistelmä terapialoma&työttömyys, mikä saa mut tunteettomaksi? Että kun on konkreettinen ongelma, eikä ole terapeuttia tukena auttamassa selviytymään psyykkisissä ongelmissa, en sitten käsittele niitä tunteita? Jokin minuuden osanen kontrolloi sitä, että en nyt kestäisi tunteiden tuntemista, vaan panttaa niitä piilossa?

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.

Iloa, surua ja uupumusta

Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.

Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.

En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.

Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.

Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.