Terapia tauolla

Psykoterapian kesätaukoa on nyt noin kuukausi takana, 15 päivän kuluttua taas jatkuu. Tää kesätauko on ollut mulle vaikeampi kuin edellinen, joka taas oli vaikeampi kuin sitä edelliset kaksi kesää. Vähän harmittaa tuo vaikeus; se kai osoittaa sen, ettei todellakaan ole vielä aika miettiä terapian lopetusta. Tää ei luultavasti jääkään viimeiseksi kesätauoksi. Olisi niin ihana tuntea olevansa jo sen verran parantunut, että voisi alkaa lopettelemaan terapiaa. Mutta ei, jatkettava on vielä vuoden päästäkin.

Olen ollut nyt viime viikkoina selvästi masentunut. Väliin on onneksi mahtunut hyviäkin hetkiä, mutta yleismieliala on ollut masentuneempi. Ja mulla on ollut pari sellaista päivää, että olen ollut hyvin levoton, todella paha olla, ahdistunut, itkettänyt. Sellaisia, joita ei nyt moniin kuukausiin ollut ollutkaan.

Tällä viikolla yhtenä päivänä kohtasin yhden pettymyksen. Se aiheutti tuollaisen tuskaisen ahdistusitku -päivän. Mutta oli siitä sitten jotain hyötyäkin. Samalla kun kävin läpi - surin ja olin vihainen, koin epäoikeudenmukaisuutta ja ulkopuolisuutta - tuota pettymystä, kävin läpi hieman muitakin pettymyksiä. Suurelta osalta sitä, miten pettynyt olen äitiini. Tähän palaan vielä kirjoituksen lopussa. Hyödyksi näen myös sen, että mieheni altistui pitkästä aikaa mun pahalle ololleni. Tai pikemminkin kuuli mun ajatuksiani ja tunteitani.

^Tuo loppu saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitys on ymmärrettävä; Jos purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan vain terapiassa (suositeltavaa, koska silloin terapia ei 'vuoda'; kaikki asiat tulee käsiteltyä terapeutin kanssa, terapiaprosessi toimii, eikä typisty kattamaan vaan tiettyjä asioita {muiden ihmisten saadessa kuulla muut asiat}, vaan kaiken), ongelmaksi muodostuu se, ettei puoliso ja ystävät tavallaan tunne itseä kunnolla, ne ei tiedä, mitä mä ajattelen. Viime aikoina olen ehkä liiankin vähän puhunut mieheni kanssa mieltäni vaivaavista asioista. Haluan sen tietävän, mitä mun päässäni liikkuu! On sillekin hyödyllistä tietää, miksi olen masentunut, miksi olen surullinen, miksi itken pientä pettymystä niin kovin. Pitää vaan muistaa kertoa näistä keskusteluista muiden kanssa terapiassakin. Oikeastaan on aika hölmöä, miten vähän olen pääni sisällöstä nyt vime aikoina miehelleni puhunut. Ei terapia voi olla kunnollinen syy sille, että ei kerro puolisolle, miksi on sellainen kuin on.

Niin, mieheni sai kuulla mm. siitä, miten tuo pieni pettymys sai mut ajattelemaan muitakin pettymyksiä ja mm. sitä, miten pelkään, että en jatkossa uskalla enää toivoa ja unelmoida mistään. Yhä uudet pettymykset aiheuttaa sen, että alan pelkäämään haaveiden epäonnistumista. Pettymysten sietokykyni on niin alhainen, etten ehkä uskalla enää toivoa mitään. Ja sehän ei johda mihinkään hyvään; elämä kapenee vain sellaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa koittaa suojata jo nyt olemassa olevia asioita, muttei uskalla tavoitella mitään parempaa. Voi kunpa pettymyksiä olisi vähemmän. Tai voi kunpa pystyisin kunnolla pääsemään yli isoista pettymyksistä niin että mulle jäis voimia selviytyä niistä pienistä pettymyksistä.

Kerroin miehelleni siitä, miten viimeisen sukulaisvierailun jälkeen on ollut vaikeaa ajatella äitiä. Että on tajunnut sen, miten anteeksiantamattomasti ja huonosti se on mua kohdellut (ja kohtelee). Kerroin siitä, miten ahdistunut olin äidin näkemisestä humalaisessa krapulassa (siitäkään mulla ei ollut silloin voimia puhua heti miehelleni, ja sitten kun käsittelin asiaa heti terapiassa, unohtui puhua miehelleni). Kerroin, miten olen nähnyt painajaisia äidistä humalassa. Kerroin siitä, miten odotan, että terapia taas jatkuisi, jotta voisin puhua terapeutille äidin aiheuttamista tunteista. Kerroin siitä, miten olen tajunnut, ettei se toive siitä, että voisin olla äidin kanssa läheisempi, ole realistinen. Mutta että se toive ei kuitenkaan kuole, vaikka olenkin ymmärtänyt, ettei lähentyminen ole mahdollista. On vaikeaa elää epärealistisen toiveen kanssa. On vaikeaa tiedostaa, että tarvitsee äidin rakkautta, välittämistä, kunnioitusta, muttei sitä tule koskaan saamaan. (Toisaalta on ehkä helpompi olla, kun tiedostaa jo asian, kuin että epämääräiset tunteet velloisi ilman että niiden syytä tajuaisi.) Viime kerralla kirjoitin, että mun pitää vain hyväksyä ja surra se toiveen mahdottomuus ja koittaa jatkaa elämää. Helpommin sanottu ja tajuttu kuin tehty. On niin vaikeaa hyväksyä asiaa joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, julmalta. Elämä on epäreilua ja julmaa, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Keskustelun lopuksi kerroin miehelleni, että se on maailman paras terapeutin korvike! ;) Kuuntelee, ymmärtää, ei anna typeriä neuvoja, on turvallisena tukena. Huonona puolena se, ettei se osaa kysyä hyviä kysymyksiä...

Äiti

Käytiin jokin aika sitten mieheni kanssa sukulaisteni tykönä, vanhempieni ja siskoni perheen. Oli vaikuttava reissu. Tietoa tuottava, tunteita herättävä, helvetin rankka.

Sain vihdoin kyseltyä siskoltani, mitä kaikkea se muistaa mun lapsuudestani sellaista, jota en itse muista. Siskoni on mua tosiaan niin paljon vanhempi, että muistaa mun varhaisvuodet paljon paremmin kuin mä. Kysyin erityisesti äitini alkoholinkäytöstä ja äidin ja isän riitelystä. Kuulemastani ja näkemästäni (katselin myös siskoni lapsuuskuvia) sain kyllä selvän mielikuvan siitä, että äitini alkoholinkäyttö on ollut ongelmaista jo ennen kuin olen syntynytkään. Sisko ei kuitenkaan oikein muistanut että äiti ja isä ois riidellyt. Ehkä niiden riidat on sitten pahentunut vasta kun sisko on muuttanut pois kotoa, kun itse oon ollut yläasteella. Tosin muistan kyllä itkeneeni jo ala-asteen aikoihin sängyssä kuunnellen äidin ja isän riitelyä ja miettineeni, kumman vanhemman kanssa haluaisin asua, jos vanhemmat eroaa. Välillä pelkäsin ja välillä toivoin, että ne eroaisi. Ehkäpä sisko oli sitten tuolloin aina poissa kotoa, jossain kaveriensa luona.

Toinen merkittävä tapahtuma tuon siskon kanssa juttelun lisäksi oli se, kun käytiin vanhempieni luona syömässä ja kahvittelemassa, ja äiti oli humalaisessa krapulassa. En ollut moneen vuoteen nähnyt äitiä humalassa, kuullutkin vain sen yhden kerran silloin joskus viime syksynä, (kun äiti soitti ja sanoin, etten halua puhua sen kanssa kun se on humalassa ja pyysin soittamaan seuraavana päivänä,) joten tuo tavallaan yllättävä altistuminen humalaisen äidin läsnäololle aiheutti kyllä hämmennystä. Hämmennystä seurasi viha ja ahdistus. Mulle tuli sellainen tunne, että oon joutunut lapsena ja nuorena kestämään tätä ihan tarpeeksi (tai siis aivan liikaa), miksi joudun edelleen kestämään? Miksi äiti ei ymmärrä mua? Miksi joudun altistumaan tälle ahdistukselle edelleen? Koitinkin sitten vähän vältellä äitiä, käppäilin pihalla, olin eri huoneessa jne. Reaktioni oli siis tilanteesta pois hakeutuminen. Sama reaktio, kuin aina ennenkin. Halu päästä pois, halu välttää ahdistus olemalla suostumatta ahdistavaan tilanteeseen.

Itse asiassa näin pari viikkoa ennen tuota reissua ja nyt pari viikkoa tuon reissun jälkeen hyvin samankaltaisen unen. Siinä me oltiin mieheni kanssa vierailulla vanhempieni tykönä ja äitini oli humalassa. Olin vihainen ja huusiin ja raivosin ja itkin äitille, että "mä oon joutunut kestämään tätä ihan tarpeeksi lapsena ja nuorena, mun ei tarvi kestää tätä enää! Etkö sä saatanan idiootti tajua, että sun näkeminen humalassa ahdistaa mua!"

Eka uni oli siis tavallaan 'enneuni', toka uni sai mut tajuamaan, että tuossa oikeassa tilanteessa yritin vain selviytyä, kamppailin ahdistusta vastaan ja koin oloni uupuneeksi, mutta että todelliset tunteeni pääsi mieleen vasta myöhemmin; suru, pettymys, viha. Mielessä onkin nyt pyörinyt, että pitäiskö mun sanoa äitille ens kerralla kun ollaan menossa tuonne, että en halua nähdä sitä, ellei se ole selvänä, koska muuten se ahdistaa mua liikaa. Ihan hölmöä, että joutuu edes miettimään tällaista! Pitäishän tuon nyt olla itsestäänselvää! Vaan eipä kai sitten todellakaan ole, kai sille äitille pitää selvästi kertoa se, että en pysty sietämään sitä humalassa, en yksinkertaisesti pysty ahdistukseltani olemaan.

Tuon reissun jälkeen kirjotin paperiseen päiväkirjaani mm. tuosta uudesta tiedosta, että äiti on käyttänyt alkoholia yhtä paljon mun ollessa pieni kuin mun ollessa teini:

"Tuntuu surkealta. Tavallaan ei yllättänyt, tavallaan on hyvin pettynyt olo. Ihmetyttää ehkä, et jos [siskolla] on ollut samankaltainen lapsuus, miksi mä masennuin, mut se ei. Ehkäpä meillä oli sit niin erilainen nuoruus... Ja muutenkin persoonallisuus, temperamentti... Mulla ja [siskolla] on ehkä samanlainen kokemus äidistä, mut erilainen isästä. Ehkä [sisko] on voinut selvemmin vihata äitiä, kun taas mulla on ollut sekavammin niin et oon ollut pettynyt, surullinen, vihainen, hävennyt, säälinyt, mm. koska isä on ollut äidille niin paska. Eikä isä oo ehkä kohdellut [siskoa] ihan niin kuin mua, komennellut & ärsyyntynyt itkemisestä. Jotenkin nyt on tullut sellanen olo, et en kestä ja siedä nähdä äitiä enää yhtään humalassa tai krapulassa. Tuntuu, et nyt pitäis kasvaa ihan hirveesti; hyväksyä paskat realiteetit, mm. et äiti on lähes aina ollut ja tullee olemaankin alkoholisti. Että äidistä ja isästä on ihan turha toivoa löytävänsä mitään korvaavaa vanhemmuutta, tunteiden peilaajia. Sen hoitaa terapeutti, [mies] ja ystävät. Vanhemmilta on turha odottaa muutosta ja ymmärrystä, niistä ei siihen ole. Meistä ei tule koskaan läheisiä. Sitä onnetonta lapsuutta ja nuoruutta ei saa korjatuksi, voin korjata vain tulevan elämän suuntaa yrittämällä valita viisaasti ihmiset, joiden kanssa elämäni jaan. On ihan helvetin rankkaa hyväksyä se, että täytyy haudata se lapsellinen toive siitä, että mun vanhemmat pystyis jollain tavalla osittainkaan korjaamaan/korvaamaan menneisyyden virheitään. Ei ne pysty. Mun on pakko hyväksyä se, surra se, ja yrittää jatkaa elämää ilman mitään typeriä turhia toiveita niiden muuttumisesta. Rankkaa. Uuvuttavaa. Ahdistavaa. Masentavaa. Helvetin surullista."

Tuo korvaavan vanhemmuuden etsimisen turhuus omista vanhemmista tuntui jotenkin tosi tylyltä, kun ennen tuota reissua luin siitä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta seuraavan pätkän:

"On kuitenkin olemassa eräs suunta, josta tätä uudenlaista vanhemmuutta ei kannata lähteä etsimään. Tarkoitan omia fyysisiä vanhempiamme, äitiämme ja isäämme. On nimittäin hyvin todennäköistä, että he eivät tule ymmärtämään tällaista matkaa. Törmäisimme uudestaan vain samankaltaiseen vanhemmuuden puuttumiseen kuin ensimmäisellä kerralla, lapsuudessamme. [--] Tätä alkuperäistä lapsuuden kuviota on turha yrittää herättää henkiin paitsi jos jostain syystä haluaa uudelleen haavoittua ja tulla torjutuksi."

Tuon reissun jälkeen kuitenkin koin tuon kohdan olevan TOTTA. Tylyähän se on, mutta totta.

En ehtinyt paljon vielä käsitellä tätä kaikkea uutta tietoa ja tunnetta terapiassa, kun jo alkoi kesätauko. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ylös terapeutille. Mua ei pelota tää kesätauko. Terapeuttia on kyllä kova ikävä.

Mulla on nyt sellainen kovin vahva viha äitiä kohtaan. Tuntuu anteeksiantamattomalta, että se on altistanut mut ihan pienestä asti huonolle vanhemmuudelleen. Ja tunnetta ei yhtään lievennä se, ettei se tunnu ottavan mua ja mun tunteita huomioon vieläkään.

Toipuminen (tunnistaminen, läpieläminen, ymmärtäminen)

Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.

Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"

"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."

"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."

Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.

"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."

Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.

Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.

Älä tunne

Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.

Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)

Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."

Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.

Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.

Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.