Siitä on nyt kulunut tasan vuosi, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla. Jollain tavalla tuntuu, että aika on kulunut hirveän nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että siitähän onkin jo kauan aikaa, kun kävin terapiassa.
Luin nuo 5 viimeisintä postausta, jotka olen julkaissut tässä vuoden aikana, eikä mulla ole oikeastaan juuri mitään lisättävää niihin.
Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni. Teen edelleen työtä sen kanssa, että osaisin säädellä stressinaiheuttajien määrää niin pieneksi, että voisin hyvin. En koe tarvitsevani minkäänlaista ulkopuolista apua mielenterveyteni hoitamiseen, pärjään sen kanssa kyllä itsekseni.
Miehen isän kuolema sattuu ja surettaa edelleen, sen sijaan ihan lähiaikoina tapahtunut oman mummuni kuolema ei siihen verrattuna tunnu juuri miltään.
Olen välillä erittäin innostunut uusista asioista, jotka ei olisi kiinnostaneet mua pätkääkään silloin joskus terapiaa aloitellessani kuutisen vuotta sitten.
Rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa.
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
