Vuosi ilman terapiaa

Siitä on nyt kulunut tasan vuosi, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla. Jollain tavalla tuntuu, että aika on kulunut hirveän nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että siitähän onkin jo kauan aikaa, kun kävin terapiassa.
Luin nuo 5 viimeisintä postausta, jotka olen julkaissut tässä vuoden aikana, eikä mulla ole oikeastaan juuri mitään lisättävää niihin.
Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni. Teen edelleen työtä sen kanssa, että osaisin säädellä stressinaiheuttajien määrää niin pieneksi, että voisin hyvin. En koe tarvitsevani minkäänlaista ulkopuolista apua mielenterveyteni hoitamiseen, pärjään sen kanssa kyllä itsekseni.
Miehen isän kuolema sattuu ja surettaa edelleen, sen sijaan ihan lähiaikoina tapahtunut oman mummuni kuolema ei siihen verrattuna tunnu juuri miltään.
Olen välillä erittäin innostunut uusista asioista, jotka ei olisi kiinnostaneet mua pätkääkään silloin joskus terapiaa aloitellessani kuutisen vuotta sitten.
Rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa.

Fokus muualla

Tää voi olla tän blogin viimeinen postaus, tai sitten ei.

En ole tuntenut tarvetta tulla kirjoittamaan mitään, ja tuntuu, etten ihan lähitulevaisuudessa mitään aio kirjoittaa. Mutta jätän mahdollisuuden kuitenkin avoimeksi.

Vaikka en tulisikaan enää jatkamaan blogia, en poista tätä. Itselleni on ollut iloa ja hyötyä parista "entisestä" blogista, joita olen lukenut vasta niiden lopettamisen jälkeen, ja haluan jättää sen mahdollisuuden, että tästä saattaisi joskus olla vielä jollekin jotain vertaistukea.

Kommentit on edelleen tervetulleita. On ollut kiva huomata, kun joihinkin todella vanhoihin kirjoituksiin on kommentoitu jotain, joka on herättänyt mut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Kiitos kaikille kommentoijille, ja kiitos niillekin lukijoille, jotka eivät ole koskaan mitään kommentoineet.

Vaikken ajatellut tätä pelkästään "terapiablogina", niin sitä tää kai kuitenkin ensisijaisesti oli. Auttoi mua työstämään niitä samoja asioita, joita työstin terapiassa.

Vaikken ole lopettanut elämäni, tunteideni ja ajatusteni analysoimista, se on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Vaikka surumielisyys on mussa syvällä edelleen, pinnalla on myös paljon iloa.

Olen alkanut haaveilla. Olen tehnyt suunnitelmia, jotka omalla pienellä tavallaan muuttavat mun elämää.

Olen aloittanut täysin eri aiheesta eri tunnuksilla blogin, jota en valitettavasti halua tänne linkittää, mutta halusin kuitenkin mainita, koska se tuntuu jotenkin tärkeältä esimerkiltä siitä, että useallakin tavalla mun elämässäni on fokus nyt täysin muualla kuin näissä tän blogin tunnelmissa.

Ja nyt jollain hassulla tavalla tuli kauhea haikeuden tunne. Helvetin ihanaa, etten enää tarvitse masennusblogia, mutta kuitenkin tää on ollut mulle tosi tärkeää, ja nyt tää pikkuhiljaa hiipuu...

Tunnelmia terapian lopettamisen jälkeen

Nyt on kulunut 2 kuukautta siitä kun lopetin psykoterapiani. Olisin toki ollut muutenkin kesän ilman terapiaa, mutta tauko olisi jo loppunut viime viikolla. Tällä(kin) hetkellä tuntuu siltä, etten tarvitse enää terapiaa.

Toki tässä kesän aikana on ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt ikävää terapeuttia kohtaan, tuntenut voimakasta ahdistusta vanhempiini liittyen, kokenut olevani niin kiireinen ja stressaantunut, että olen vain itkenyt väsymystäni.
Mutta ne on ollut vain hetkiä, ja pääsääntöisesti olen ollut iloinen, onnellinen ja innostunut. Olen ihan itse osannut analysoida vaikealla hetkellä, miksi tunnen niin kuin tunnen. Olen jaksanut odottaa, että ahdistus helpottaa. Olen kirjoittanut paperiseen päiväkirjaani taas pitkästä aikaa vähän pidempiä sepustuksia ajatuksistani.

Eipä tässä nyt oikein ole muuta kerrottavaa, kohta iskee varmaan haikeus siitä, että kesä loppuu. Mä oon niin kesäihminen, vuodesta vois poistaa kokonaan loka-, marras-, joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuun... Mut onneks ei sentään varsinaista kaamosmasennusta ole, vähän vaan väsyttää pimeällä enemmän, ja ei ole niin kivaa kuin kesällä, kylmyys ärsyttää, pyöräilyn hankaluus/mahdottomuus harmittaa.

Neurootikon laskelmia ja terapian ylistystä

Psykoterapiani on nyt loppu. Kävin psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun viiden vuoden ajan. Tänään oli vihoviimeinen kerta. Tuntuu hyvältä, mutta haikealta. Olen iloinen uudesta elämänvaiheesta, mutta surullinen, koska terapeutille piti jättää jäähyväiset.

 

Terapian aluksi 3 vuotta (tai 2,5, koska kolmannen vuoden ajan kela tukee vain 40 kertaa, n. kerran viikossa,) sain kelan harkinnanvaraista kuntoutustukea, loppuajan maksoin kokonaan itse. 

 

Psykoterapiakertoja kertyi yhteensä 413 (+ 2 kertaa alussa tutustumiskäynnillä).
413 kertaa 45 minuuttia on yhteensä 18 585 minuuttia. Siis 309 tuntia ja 45 minuuttia eli kokonaiset 12 vuorokautta 21 tuntia 45 minuuttia.

Rahaa näinä 413 kertana on kulunut:
-kelalta (80+80+40=)200 kertaa 52,14€ eli 10 428€, sekä
-minulta 12 440€, eli

yhteensä 22 868€.

 

Muuten masennukseni hoitoon multa on terapian alkuvuosien aikana kulunut rahaa:
-terapeutin alkukäynnit 2x57=114€
-2,5 vuoden psykiatrikäynnit (yhteensä 11kpl) yhteensä 45€ (YTHS:llä oli onneksi halpaa)
-B-lausunnot 3x6=18€
-n.vuoden ajan syömäni masennuslääkkeet yhteensä 312,45€
eli kaikki nää yht. 489,45€.

 

Siis kaikenkaikkiaan multa on kulunut tähän terveeksi tulemiseen 12 929,45€ +bussimatkat. (+nenäliinat; olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka suuren läjän paperia olen vuosien aikana pelkästään terapiassa ollessani itkenyt ja niistänyt märäksi.)

Ensituntuma on, että hirvittävän suuret summat (siis nää n.10 400, 12 400, 22 800, 12 900), mutta toisaalta kun alkaa miettiä summien suhteutusta joihinkin muihin saman suuruisiin summiin, esimerkiksi terapiaan kulunut yhteissummakin (22 800) on kuitenkin alle suomalaisten mediaanivuositulojen. Oma osuuteni pelkästä terapiasta (12 400) on samoissa kuin oma vuosituloni, joten ei sekään mikään ihan älyttömän valtava uhraus ole. 

 

Kuitenkin mun terapia oli vielä hyvin edullista; aloittaessani terapiaa olin 23-vuotias, joten sain vielä kolmannelta kelan tukemalta vuodelta nuorten tukea loppuun asti, koska olin vielä kolmannen vuoden alkaessa 25-vuotias. Jos olisin vuotta myöhemmin aloittanut terapian, olisi kolmannen vuoden tuki ollut aikuisten tukea, ja siis pienempi. Myös terapeuttini vaihtelevat taksat(, jotka on vuosien aikana erinäisistä syistä välillä noussut ja välillä laskenutkin,) on ollut hyvin maltilliset, keskiarvotaksa psykoterapeuteilla lienee huomattavastikin suurempi (vaikkei edes ottaisi huomioon Helsingin psykoterapeuttien taksoja, jotka käsitykseni mukaan saattaa olla hyvinkin huimia).

 

Mutta niin, onhan psykoterapiassa käyminen toki kallista. Ymmärrän siis, että kaikilla ei ole mahdollisuutta maksaa psykoterapiaansa itse, ei edes kelan tuen jälkeen jääviä omavastuuosuuksia. Kunnilla (tai sairaanhoitopiireillä) on velvollisuus järjestää potilaiden tarvitsema hoito, mutta lähinnä vaikeimpia tapauksia lukuunottamatta psykoterapiaa hoitonaan tarvitsevat potilaat ohjataan kelan kuntoutuspsykoterapiaan ja jos siihenkään ei pääse, jää jäljelle vain se, että ei pääse parantumaan sairauksistaan psykoterapiaan, vaan saa vain lievittää ja siirtää niitä sairauden oireita masennuslääkkeiden avulla. Surullista. 

 

(Tietenkään kaikkia mielenterveysongelmaisia psykoterapiakaan ei auta. Ja psykoosien, bipolaarihäiriöiden sun muiden hoitoon tottakai tarvitaan lääkkeitä. Ja itsehän en edes jaksanut yrittää hakea apua kunnalta; olin tyytyväinen YTHS:n apuun kela-terapiaan hakeutumisessa. Mitä tässä nyt koitin sanoa, on jotain sellaista, että on kovin valitettavaa, miten usein masennuspotilas, joka hyötyisi psykoterapiasta, ei sitä apua saa rahasyistä.) 

 

 

No mutta siis onkos nää lähes 19 000 minuuttia ja lähes 13 000€ ollut kaiken sen ajan, vaivan ja rahan arvoisia?

On, todellakin on.
Aikaa ja vaivaa on kulunut terapiatyöskentelyyn huomattavasti enemmän kuin se 90 minuuttia viikossa, koska terapiaprosessi on ollut käynnissä muutoinkin kuin varsinaisina terapiavastaanottoaikoina; olen käyttänyt aikaani ja energiaani itseni analysoimiseen ja parantamiseen runsaasti itsekseni. Terapiatyöskentelyä ei turhaan sanota työksi. Se ei ole helppoa ja kivaa, vaan ajoittain hirvittävän raskasta. Onneksi sitten tuloksena on, että elämä ei enää tunnu hirvittävän raskaalta, vaan huomattavasti helpommalta ja kivemmalta.

Uskon vahvasti, että kaikki se aika, vaiva ja raha on ollut hyvä sijoitus (myös yhteiskunnalle).
En ole parantunut täysin, en siis todellakaan ole esimerkki mistään uskomattoman tehokkaasta ja hyvin sujuneesta selviytymistarinasta. Mutta olen kuitenkin yksi esimerkki siitä, miten psykoterapia voi pelastaa ihmisen elämän.

Väitän, että ilman psykoterapiaani todennäköisesti olisin työkyvytön, työtön, onneton, ahdistunut, masennuslääkkeitä syövä kunnalliseen mielenterveys"hoitoon" turhautunut tulevaisuuteen toivottomasti suhtautuva itseäni ymmärtämätön ja tuntematon "syrjäytynyt". Työttömänä tai sairauslomalla. En luultavasti olisi ilmankaan terapiaa tappanut itseäni, mutta voisin älyttömän huonosti.
Nyt olen osatyökykyinen, osa-aikatyötä tekevä, ilman minkäänlaista mielenterveyshoitoa pärjäävä, tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuva ja itseni kanssa sinut oleva melko tavallinen nuori aikuinen nainen. Ei täydellinen selviytymistarina, mutta selviytymistarina kuitenkin.

Ilotomua

Viime postauksessa kerroin, että mun tuttu on kuolemansairas. Olen jo päässyt alkushokista ja alkusurun suremisesta. Nyt tuntuu tasaisemmalta. Pahalta tuntunee vasta kun sairaus etenee pahemmaksi.

Tuokin tapaus on saanut mut (typerästä kliseestä huolimatta) arvostamaan elämääni. Olen viime aikoina muutenkin taas silleen jotenkin ohimennen verrannut hyvällä tavalla omaa elämääni muiden elämään, ja tullut lähes aina siihen lopputulokseen, että mulla menee nyt usein jopa paljon paremmin kuin muilla, "normaaleilla, tavallisilla, terveillä" ihmisillä. Alan näkemään itsenikin jo enemmän tavalliseksi ihmiseksi, enkä enää mielenterveyshäiriöiseksi.

Mulle kuuluu siis hyvää. Sen lisäksi, että voin sanoa, etten ole ahdistunut tai masentunut, en edes hirvittävän surullinen, voin sanoa, että olen tyytyväinen elämääni ja ajoittain jopa hyvin onnellinen. Nautin elämästäni. Olen onnellinen harrastuksistani ja ystävistäni.

Terapiassa on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut, että kaikki on jo sanottu, ei ole mitään puhuttavaa enää, mutta toisaalta on myös ollut hetkiä, jolloin olen kokenut vielä uusia melko tärkeitä oivalluksia.

Joulun pysyttelen tänäkin vuonna poissa vanhempieni ja siskoni perheen luota. Tuntuu erittäin hyvältä, etten osallistu niiden jouluun, vaan vietän omaa jouluani.

P.S. Googletin jokin aika sitten Vaativan persoonallisuushäiriön, ja kolmantena linkkinä päädyin lukemaan omaa blogikirjoitusta aiheesta tän vuoden maaliskuulta. Oli outoa ja samalla todella ihanaa tajuta, että monet silloin listaamistani oireista ei nyt sovi muhun, vaan ne on lieventynyt todella huomattavasti. Uskon, että terapiaprosessin aikana mun persoonallisuus on tosiaan jonkin verran muovautunut niin, että ne vaativan piirteet on vähentynyt. Tuolloin maaliskuussa olin todella kovilla mm. työstressin takia, ja huomasinkin, että mulla ahdistuneisuus tuo pintaan vaativuuden piirteitäni, mutta kun voin paremmin, pystyn suhtautumaan elämään ja epäjärjestykseen ja kaaokseen paljon rennommin. Siis vaativan persoonallisuuden piirteet on pohjimmiltaan jonkinlaista yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa ja epävarmaa elämää, ja sitten silloin kun tuntuu, että epävarma elämä ei pelota, ei myöskään ole tarvetta koittaa kontrolloida sitä.

Tuntuu hyvältä ja pahalta

Olen kiitollinen siitä, etten ole masentunut. Olen tyytyväinen siihen, että olen fyysisesti terve. Olen iloinen siitä, etten ole kuolemassa. Olen helpottunut siitä, ettei mulla ole migreeniä tai syöpää. Tai edes flunssaa. Olen iloinen siitä, etten ole raskaana. (Ei sillä, että tästä nyt olisi ollut vaaraa, olenpahan vain viime aikoina törmännyt todella moniin toivottuihin ja ei-toivottuihin raskauksiin.) Olen kiitollinen siitä, että saan hyvin nukuttua. Olen erittäin tyytyväinen siihen, etten käy kokoaikatöissä. Olen iloinen siitä, kun tapasin serkkujani. Olen onnellinen siitä, että mun mies rakastaa mua. Olen kiitollinen siitä, että mun mies kohtelee mua niin hyvin ja on kiltti ihminen. Olen iloinen siitä, että seinänaapurissa asuva pianonsoittaja on todella taitava. Olen innostunut kahdesta harrastuksestani ja nautin niiden tekemisestä.

Samalla olen hirvittävän surullinen. Tuntuu pahalta ja avuttomalta. Olen vihainen. Eräs mulle tärkeä ihminen on sairas, ja tulee kuolemaan sairauteensa. Jäljellä olevaa epämääräistä elinaikaa en tiedä, (eikä ehkä tiedä potilas itsekään, tai lääkärit,) jäljellä voi olla vain kuukausia tai sitten monia vuosia. Mutta kuolema sairauteen kuitenkin on varmaa. Kärsimys kauhistuttaa. Elämä (ja kuolema!) on niin epäoikeudenmukaista. Surettaa. Olen vihainen maailmalle ja tunnen itseni voimattomaksi paskan tilanteen edessä. Tunnen vahvasti, että selviän kyllä tästä, en romahda tai masennu pahasti, mutta älyttömän vaikeaa ja raskasta tulee kyllä olemaan.

Päätös

Olen nyt tehnyt päätöksen psykoterapiani lopettamisesta. Lopetan kesäkuussa 2013, reilun puolen vuoden päästä, käytyäni terapiassa reilut 5 vuotta.

Olen voinut kesänkin jälkeen aika hyvin. Uskon, että tulen pärjäämään ilman terapiaa. Tuntuu hyvältä ja oikealta hetkeltä lopettaa.

Päätöksen tekeminen tuntuu helpottavalta ja vapauttavalta. Välillä mietityttää, että meneekö tää puolisen vuotta liian nopeasti, välillä tuntuu, etten malttaisi enää odottaakaan niin kauan loppumista.

Toki myös tuntuu haikealta, etten sitten enää näe terapeuttiani. Terapeutti oli kuitenkin ajoittain melkeinpä toiseksi tärkein ihminen elämässäni, ja en olisi nyt tämä ihminen, joka olen, ilman häntä.

Vaikka tuntuu vahvasti siltä, että tulen nyt pärjäämään ilman terapiaa, mietityttää tietenkin, miten tulen sitten joskus myöhemmin pärjäämään. Olen nyt selviytynyt ongelmistani, käsitellyt tarpeeksi hyvin asiat, jotka on vaivannut, mutta miten sitten jatkossa, osaanko yksin käsitellä uudet ongelmani, onko mulla tarpeeksi itseni terapiointitaitoja selvitäkseni yksin?

Olen halunnut pitää blogini tarkasti mielenterveysaiheisena, pääteemana terapiaprosessi. Lopetanko blogin, kun terapia loppuu? En, vaan tulen luultavasti edelleen harvakseltaan jatkamaan kirjoittamista, vaikka terapian lopetankin. Jatkanhan mä sitten kuitenkin itseni analysointia, vaikka en terapiassa käykään. Ja vaikken olisikaan koskaan enää masentunut, taatusti tulee haasteita, jotka horjuttaa mun mielenterveyttäni. Saattaa olla, että koenkin taas jossain vaiheessa tarvetta kirjoittaa jopa enemmän blogiin, kun terapiaa ei enää ole.

Kuulumisia

En ole kirjoittanut, koska ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Tosin se on vain hyvä asia. Eilen ystäväni kysyi, mitä mulle kuuluu. Vastasin, että "kuuluu ihan hyvää, ei ihmeempiä. Tai on se aika ihmeellistä, että kuuluu hyvää."

Terapia alkoi taas kesätauon jälkeen. Olen toki edelleen itkenyt terapiassa, mutta silti mieliala sielläkin on paljon valoisampi kuin joskus aiemmin. En ole ahdistunut, en ole masentunut. Olen surullinen, mutta myös iloinen ja melkein uskaltaisi sanoa että onnellinenkin.

Terapian lopettamisesta ollaan puhuttu, mutta en ole vielä tehnyt mitään päätöksiä. Todennäköisesti lopetan vuoden päästä, kesätauon ja joulutauon välissä.

Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Kesätauko

Mulla alkoi nyt viides psykoterapian kesätauko. Ensimmäistä kertaa tunnen kesätauon alkamisen selvästi positiivisena asiana. Joka vuosi tauko on kyllä ollut edellistä helpompi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta; ensimmäinen tauko vuonna 2008 oli kyllä helpompi kuin toinen vuonna 2009, koska ekan alkaessa olin käynyt niin lyhyen ajan terapiassa, ja toinen tauko taas oli ehdottomasti kaikista pahin. Ehkä tää enteilee sitä, että saatan lopettaa terapiani vuonna 2013, käytyäni siellä silloin reilu 5 vuotta. Ehkä.

Mut tuntuu siis kesä hyvältä. Ja nykyinen olo. Vointini on kevään sekavasta tilanteesta ja työstressistä ja -uupumuksesta selviydyttyäni parantunut pikkuhiljaa aika hyväksi. Ei pelota olla 7 viikkoa ilman terapeuttiani. Jee!

Ei nyt tule mieleen muuta puhuttavaa, alan valmistautua juhannusruokien ostosreissuun, ja iloitsen elämäni ensimmäisestä mökkijuhannuksesta!