Tunnelmia terapian lopettamisen jälkeen

Nyt on kulunut 2 kuukautta siitä kun lopetin psykoterapiani. Olisin toki ollut muutenkin kesän ilman terapiaa, mutta tauko olisi jo loppunut viime viikolla. Tällä(kin) hetkellä tuntuu siltä, etten tarvitse enää terapiaa.

Toki tässä kesän aikana on ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt ikävää terapeuttia kohtaan, tuntenut voimakasta ahdistusta vanhempiini liittyen, kokenut olevani niin kiireinen ja stressaantunut, että olen vain itkenyt väsymystäni.
Mutta ne on ollut vain hetkiä, ja pääsääntöisesti olen ollut iloinen, onnellinen ja innostunut. Olen ihan itse osannut analysoida vaikealla hetkellä, miksi tunnen niin kuin tunnen. Olen jaksanut odottaa, että ahdistus helpottaa. Olen kirjoittanut paperiseen päiväkirjaani taas pitkästä aikaa vähän pidempiä sepustuksia ajatuksistani.

Eipä tässä nyt oikein ole muuta kerrottavaa, kohta iskee varmaan haikeus siitä, että kesä loppuu. Mä oon niin kesäihminen, vuodesta vois poistaa kokonaan loka-, marras-, joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuun... Mut onneks ei sentään varsinaista kaamosmasennusta ole, vähän vaan väsyttää pimeällä enemmän, ja ei ole niin kivaa kuin kesällä, kylmyys ärsyttää, pyöräilyn hankaluus/mahdottomuus harmittaa.

Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.

Terapia tauolla

Psykoterapian kesätaukoa on nyt noin kuukausi takana, 15 päivän kuluttua taas jatkuu. Tää kesätauko on ollut mulle vaikeampi kuin edellinen, joka taas oli vaikeampi kuin sitä edelliset kaksi kesää. Vähän harmittaa tuo vaikeus; se kai osoittaa sen, ettei todellakaan ole vielä aika miettiä terapian lopetusta. Tää ei luultavasti jääkään viimeiseksi kesätauoksi. Olisi niin ihana tuntea olevansa jo sen verran parantunut, että voisi alkaa lopettelemaan terapiaa. Mutta ei, jatkettava on vielä vuoden päästäkin.

Olen ollut nyt viime viikkoina selvästi masentunut. Väliin on onneksi mahtunut hyviäkin hetkiä, mutta yleismieliala on ollut masentuneempi. Ja mulla on ollut pari sellaista päivää, että olen ollut hyvin levoton, todella paha olla, ahdistunut, itkettänyt. Sellaisia, joita ei nyt moniin kuukausiin ollut ollutkaan.

Tällä viikolla yhtenä päivänä kohtasin yhden pettymyksen. Se aiheutti tuollaisen tuskaisen ahdistusitku -päivän. Mutta oli siitä sitten jotain hyötyäkin. Samalla kun kävin läpi - surin ja olin vihainen, koin epäoikeudenmukaisuutta ja ulkopuolisuutta - tuota pettymystä, kävin läpi hieman muitakin pettymyksiä. Suurelta osalta sitä, miten pettynyt olen äitiini. Tähän palaan vielä kirjoituksen lopussa. Hyödyksi näen myös sen, että mieheni altistui pitkästä aikaa mun pahalle ololleni. Tai pikemminkin kuuli mun ajatuksiani ja tunteitani.

^Tuo loppu saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitys on ymmärrettävä; Jos purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan vain terapiassa (suositeltavaa, koska silloin terapia ei 'vuoda'; kaikki asiat tulee käsiteltyä terapeutin kanssa, terapiaprosessi toimii, eikä typisty kattamaan vaan tiettyjä asioita {muiden ihmisten saadessa kuulla muut asiat}, vaan kaiken), ongelmaksi muodostuu se, ettei puoliso ja ystävät tavallaan tunne itseä kunnolla, ne ei tiedä, mitä mä ajattelen. Viime aikoina olen ehkä liiankin vähän puhunut mieheni kanssa mieltäni vaivaavista asioista. Haluan sen tietävän, mitä mun päässäni liikkuu! On sillekin hyödyllistä tietää, miksi olen masentunut, miksi olen surullinen, miksi itken pientä pettymystä niin kovin. Pitää vaan muistaa kertoa näistä keskusteluista muiden kanssa terapiassakin. Oikeastaan on aika hölmöä, miten vähän olen pääni sisällöstä nyt vime aikoina miehelleni puhunut. Ei terapia voi olla kunnollinen syy sille, että ei kerro puolisolle, miksi on sellainen kuin on.

Niin, mieheni sai kuulla mm. siitä, miten tuo pieni pettymys sai mut ajattelemaan muitakin pettymyksiä ja mm. sitä, miten pelkään, että en jatkossa uskalla enää toivoa ja unelmoida mistään. Yhä uudet pettymykset aiheuttaa sen, että alan pelkäämään haaveiden epäonnistumista. Pettymysten sietokykyni on niin alhainen, etten ehkä uskalla enää toivoa mitään. Ja sehän ei johda mihinkään hyvään; elämä kapenee vain sellaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa koittaa suojata jo nyt olemassa olevia asioita, muttei uskalla tavoitella mitään parempaa. Voi kunpa pettymyksiä olisi vähemmän. Tai voi kunpa pystyisin kunnolla pääsemään yli isoista pettymyksistä niin että mulle jäis voimia selviytyä niistä pienistä pettymyksistä.

Kerroin miehelleni siitä, miten viimeisen sukulaisvierailun jälkeen on ollut vaikeaa ajatella äitiä. Että on tajunnut sen, miten anteeksiantamattomasti ja huonosti se on mua kohdellut (ja kohtelee). Kerroin siitä, miten ahdistunut olin äidin näkemisestä humalaisessa krapulassa (siitäkään mulla ei ollut silloin voimia puhua heti miehelleni, ja sitten kun käsittelin asiaa heti terapiassa, unohtui puhua miehelleni). Kerroin, miten olen nähnyt painajaisia äidistä humalassa. Kerroin siitä, miten odotan, että terapia taas jatkuisi, jotta voisin puhua terapeutille äidin aiheuttamista tunteista. Kerroin siitä, miten olen tajunnut, ettei se toive siitä, että voisin olla äidin kanssa läheisempi, ole realistinen. Mutta että se toive ei kuitenkaan kuole, vaikka olenkin ymmärtänyt, ettei lähentyminen ole mahdollista. On vaikeaa elää epärealistisen toiveen kanssa. On vaikeaa tiedostaa, että tarvitsee äidin rakkautta, välittämistä, kunnioitusta, muttei sitä tule koskaan saamaan. (Toisaalta on ehkä helpompi olla, kun tiedostaa jo asian, kuin että epämääräiset tunteet velloisi ilman että niiden syytä tajuaisi.) Viime kerralla kirjoitin, että mun pitää vain hyväksyä ja surra se toiveen mahdottomuus ja koittaa jatkaa elämää. Helpommin sanottu ja tajuttu kuin tehty. On niin vaikeaa hyväksyä asiaa joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, julmalta. Elämä on epäreilua ja julmaa, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Keskustelun lopuksi kerroin miehelleni, että se on maailman paras terapeutin korvike! ;) Kuuntelee, ymmärtää, ei anna typeriä neuvoja, on turvallisena tukena. Huonona puolena se, ettei se osaa kysyä hyviä kysymyksiä...

Toipuminen (tunnistaminen, läpieläminen, ymmärtäminen)

Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.

Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"

"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."

"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."

Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.

"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."

Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.

Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.

Älä tunne

Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.

Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)

Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."

Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.

Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.

Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.

Optimismistä ja pessimismistä

Sain työnantajaltani viime jouluna lahjaksi positiivareiden kalenterin, "menestyjän päivyrin". Tuosta lähtien on aina välillä ollut mielessä kirjoittaa jotain optimismistä ja pessimismistä, positiivisuudesta ja negatiivisuudesta. Aluksi ajatuksena oli haukkua optimismia ja puolustaa pessimismiä. Mutta tässä ajan kuluessa olenkin alkanut kyseenalaistaa sitä, että olisin pessimisti.

Olen aina vihannut kaikenlaista yltiöpositiivisuutta, esim. juuri positiivareiden 'Asenne ratkaisee. Aina.'-motto on saanut mut ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi ja on tuntunut, että optimistit syyllistää ei-optimisteja siitä, että jos tuntuu pahalta, se on oma vika, kaikki on itsestä kiinni. Siis sellainen oikeistolainen ajatustapa, että 'jokainen on oman onnensa seppä', ja 'jos haluat menestyä, niin usko vain itseesi ja ole positiivinen, niin menestyt' jne. on aina saanut mut näkemään punaista. Olen pitänyt itseäni pessimistinä, koska olen pitänyt optimismia niin vastenmielisenä ylimielisyytenä ja itsepetoksellisuutena, että on tuntunut, että olen täysin vastakkaista mieltä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä mä en olekaan pessimisti, vaan ihan vaan realisti.

Jos kaatuu paskaa niskaan, en yritä optimistin tavoin kuvitella, että kaikki on hyvin, kunhan vain uskottelee niin itselleen, kunhan vain tarpeeksi sinnikkäästi yrittää kieltäytyä näkemästä, tuntemasta ja haistamasta sitä paskaa. Että paskasta viis, asenne ratkaisee, ei täällä mikään haise... Mutta kuitenkin jos vaikka naamassa on luomi, en ala ajattelemaan pessimistin tavoin, että luomessa on varmasti melanooma, ja syöpä leviää sieltä joka paikkaan ja kuolen...

Ehkä olen vain aiemmin tavannut liikaa optimisteja ja vasta nyt, kun olen tavannut todella pessimistisiä ihmisiä, alan ajatella, että oon realisti.

Voin huonosti, koska mulle on tapahtunut ikäviä asioita. Näen kuitenkin monissa asioissa hyvää, kykenen olemaan kiitollinen monesta asiasta, koska mulle on tapahtunut paljon hyvääkin.

Uskon, (ja näin monet tutkijatkin ajattelee,) että optimismiin ja pessimismiin vaikuttaa paljon sekä oma temperamentti, persoonallisuus, että eletty elämä, kokemukset.
En siis olisi heti teilaamassa pessimistejäkään, koska jos elämä on opettanut, että joka kulman takana tulee sitä paskaa niskaan, eikö silloin paskattoman kulman olettaminen ole silkkaa hulluutta, ja paskakulman olettaminen taas nimenomaan realismia...
Toisaalta taas täytyy myöntää, että jos optimisti on selviytynyt kaikista aiemmista koettelemuksista hyvin, tai niitä ongelmia ei juuri ole ollutkaan, saattaa tulevaisuuteen äärimmäisen positiivisesti suhtautuminen olla hyvinkin ymmärrettävää, luonnollista, jopa realismia.

Ehkä niissä optimisteissa ärsyttääkin vain se muiden syyllistäminen, ei se itse positiivisuus. Tuntuu, että positiivarit ei osaa kohdata muita ihmisiä empaattisesti, ymmärtäväisesti, vaan ne kuvittelee, että kaikilla muillakin positiivisten mantrojen hokeminen (ja se saatanan asenne!) ratkaisee kaiken, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä ärsyyntymisen aiheuttaa se, että positiivarit tuntuu kieltävän ihmisten oikeuden olla sellaisia kuin ne on. Taas päästään siihen aiheeseen, että kun olen kokenut, ettei isä salli mun olla sellainen kuin olen, (itkevä, surumielinen,) vaan ärsyyntyy itkemisestä, olen yliherkkä niille tahoille, jotka kieltää joiltain ihmisiltä oikeuden olla omia itsejään. Kuten nyt vaikkapa ne tietyt uskovaiset, jotka ei hyväksy homoseksuaaleja tai sitten ne positiivarit, jotka ei tunnu hyväksyvän sitä, että jotkut ihmiset nyt vain ovat 'sielultaan' surumielisiä.

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Alkuvuoden psykoterapian tuotoksia

Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.

Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.

Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.

Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.

Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.

Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.

Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.

Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.

Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.

Iloa, surua ja uupumusta

Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.

Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.

En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.

Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.

Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.

Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.

Isä

Murrosikäisenä vihasin vanhempiani. Samalla pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo. Ristiriitaisesti samalla rakastan ja vihaan isääni. En ole ikinä vihannut ketään muuta niin paljon kuin isääni.

Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta. Useina vuosina olenkin ollut onnittelematta. Mietiskelin viime isänpäivänäkin kyllä isää moneen kertaan päivän aikana. Itkin sitä, ettei mulla oo (ainakaan 10 vuoteen, luultavasti 15 vuoteen, ollut) kunnon isää. Surullista, helvetin surullista. Kovasti olen kateellinen kavereilleni ja serkuilleni, joilla on läheiset suhteet isiinsä. Kaipaisin hyvää isää.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne...

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi. Kun kotona asuessani tein vahingossa jotain väärin, esim. ajoin ojaan, mietin ensimmäiseksi, että voi ei, kuinkahan pahasti isä suuttuu mulle ja huutaa.

Nykyään, kun en juurikaan kommunikoi isän kanssa, huomaan tarkkailevani sosiaalisissa tilanteissa isän käytöstä muita kohtaan (äitiä, siskon lasta...) ja poimivani merkkejä siitä, mikä sen käytöksessä mua kohtaan on lapsena ja nuorena ärsyttänyt, surettanut ja pelottanut. Eräs tapaus jokin aika sitten sai mut oivaltamaan paljon tunteistani.

Siskoni lapsi itki, ja isäni reagoi siihen puhumalla, että "no mikä nyt" ihmetellen, tavallaan vähätellen, ei siis kuitenkaan vihaisesti tai suuttuen, mutta kuitenkin jotenkin tuli sellainen olo, että isäni painosti pientä lasta lopettamaan itkun. Mielestäni lapsi olisi kaivannut lohdutukseksi sitä, että olisi otettu syliin, olisi annettu itkeä rauhassa. Koin isäni käytöksen tunteiden vähättelynä: kyllähän nyt voi tuntua pahalta ja itkettää, vaikkei "kunnollista" syytä olisikaan. Jotenkin siinä kun seurasin tuota tilannetta (lapsen vanhemmat oli siis eri huoneessa, lapsi leikki isoisänsä kanssa), tuli olo, että olisin kaivannut lapsena sitä, että mun tunteissa olisi myötäeletty. Siis että olisi parempi surra mukana, lohduttaa sillä tavalla, eikä painostaa itkemisen lopettamiseen ja ihmetellä, miksi tuntee niin kuin tuntee.. Tuntui, että isä ei ottanut lapsen tunteita (siis nyt ajattelen taas sekä mua, että siskoni lasta) todesta, ei suhtautunut niihin vakavasti, vaan jotenkin naureskeli sille, että lapsi reagoi johonkin olemattomaan itkemällä. Ja että isäni on jotenkin kykenemätön tajuamaan, ettei herkkä ihminen lopeta itkemistä painostamalla. Kunnes sitten oppii, että ton ihmisen edessä ei saa näyttää pahaa oloaan, vaan on pakko piilottaa tunteensa.. Oppii jäädyttämään tunteensa ja esittämään "normaalia"...

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Isän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta.

Terapiassa olen syvimmät ja lohduttomimmat itkuni itkenyt juuri silloin, kun olen puhunut tunteistani isääni kohtaan. On niin paljon salattuja tunteita. Niin paljon kipeitä kysymyksiä. Rakastaako isä mua? Onko isä joskus rakastanut mua? Onkohan isä ollut mulle samanlainen tunteita huomioimaton ilkimys silloinkin, kun olen ollut ihan pieni? Onkohan se silloinkin ärsyyntynyt itkemisestäni? Tuntuu surulliselta, kun ajattelee, että isä ois ollut niin kyvytön lohduttamaan. Ollut tosi avuton olo, kun on huomannut, että isä ei ymmärrä mun tunteita ja siis mua ollenkaan, vaan osoittaa, että mun käytöksessä on jotain väärää, mussa on jotain vikaa.

Olen kuitenkin onneksi aika hyvin päässyt itkemisen häpeämisestä. Alusta asti olen voinut itkeä mieheni ja terapeuttini nähden. Enkä kovasti häpeä, jos itken toisten nähden. Tosin isäni nähden en edelleenkään voisi uskaltaa itkeä.