Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 6

Edelleen 23-vuotiaana kirjoitettua;

"En ole koskaan tuntenut itseäni ja ymmärtänyt itseäni. Tuntuu, että en pääse kunnolla käsiksi tunteisiini ja ajatuksiini. Ahdistaa kun ymmärtää sen, ettei ymmärrä edes omasta itsestään mitään. Miten mieli toimii? Miten ajatukset syntyvät? Olenko minä se aktiivinen agentti, joka tuottaa ajatuksia ja haluja? Miksi sitten en tiedä, mitä haluan? Miten jaksaa elää, jos ei tiedä, mitä haluaa? Olenko se todellakin minä, joka tuntee ja ajattelee? Ja olenko todellakin se sama ihminen, joka olin vuosi sitten? Miksen tunnista menneisyyden minääni? Ja miksi nykyinenkin minä tuntuu niin vieraalta? Miksi omat ajatukset tuntuu niin vierailta? Vai onko kaikki päänsisällöt vain jotakin ajatusten virtaa, jota minä passiivisesti havainnoin? Jos olenkin vain determinoitunut jotenkin niin, etten voi vaikuttaa ajatuksiini ja haluihini? Tai jos minuus on jotenkin monitasoinen niin että se minuus, joka kokee ja havaitsee, ei vain pääse käsiksi siihen minuuteen, joka ajattelee, tuntee, haluaa ja muistelee?

Jos en itsekään voi ymmärtää itseäni, ei muutkaan voi ymmärtää mua. Olen aika epäilevä sen suhteen, että edes terapia voisi auttaa mua pääsemään tutuksi itseni kanssa, mutta ehkä se on kuitenkin mahdollista. En ainakaan keksi parempaa tapaa. Toisaalta, miksi se on niin tärkeää tuntea itsensä? Miksi pitää kokea olevansa itse se, joka ajattelee ja tuntee? Miksi se ahdistaa, että tuntee olevansa vieraantunut maailman ja muiden ihmisten touhujen lisäksi itsestäänkin? Miksi vieraantuneisuus, depersonalisaatio ja derealisaatio ahdistaa ja pelottaa?"


"Kerroin siitä, etten tiedä, mitä haluan, tunnen ja ajattelen. [Mieheni] ei ymmärtänyt sitä, kun kerroin, että tuntuu, että mun ajatukset vaan tulee jostain, en mä niitä itse tuota. Mun mielen tuotokset tuntuu vierailta, tuntuu kuin olisi jotenkin minuuden kaksi kerrosta, joista se toinen tuottaa kaiken oudon materiaalin ja sitten se toinen havainnoi niitä ajatuksia ja tunteita, ja on ihan ihmeissään, että miks noi on tollasia, mistä ne nyt tähän tuli. [Mieheni] sanoi, että se ei ymmärrä tuollaista ajattelua, että olisi kaksi minuutta tai minuuden osaa, sillä on vain yks sama, joka tuottaa ne ajatukset ja tutkii niitä, ei kahta erillistä.

Kerroin siitä, että toisaalta noiden tunteiden ja ajatusten vieraus voi johtua siitä, että ne on ristiriitaisia. Kun toisaalta tuntuu, että ajattelen jostain jollakin tietyllä tavalla, ja toisaalta tuntuu, että ajattelen toisella tavalla. Niin ajatukset on sitten ristiriitaisia, enkä ymmärrä, miten ajattelen.

Epävarmuus kaikesta lannistaa. Tulee avuton olo, kun tajuaa, ettei tiedä mitään, eikä voi tietääkään mitään. Tuntuu avuttomalta, kun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kaikki tuntuu järjettömältä. Tuntuu hankalalta löytää motivaatiota elää, kun elämisessä ei ole mitään mielekkyyttä. En halua kuolla, mutta en halua elää. Ei ole mitään, mikä kiinnostaisi. Tuntuu tyhjältä.

Mitä haluaisin nyt just tehdä? En mitään, olla olematta. Kun en tiedä, mitä haluan, teen vain jotain ja iltaisin alkaa ahdistamaan, kun tajuan, että taas oli tyhjä päivä, joka vaan meni ohi."


Ja hei, jos alkaa jo kovasti kyllästyttää, niin ilosanomana tiedoksi, että tää 6. oli nyt viimeinen osa, jatkossa taas jotain muuta. :)

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 4

23-vuotiaana kirjoitettua;

"Ekologisuusasiat rupes taas ahdistaan, mm. se, että monet ei Suomessakaan välitä yhtään luonnosta, maapallosta, ilmastonmuutoksesta, eläinten oloista jne. Ei sais välittää näin paljon, mutta kun ne asiat vaan ahdistaa mua. Ja maailman tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta. Kaikki menee ihan päin vittua, ei vaan mun elämä, vaan myös muiden ihmisten, eläinten ja kasvien elämä. Tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa. Se tuntuu niin musertavan surulliselta. Ja ihmisten toiminta todella itsekkäältä ja välinpitämättömältä. Ärsyttää, kun mun pitää ahdistua tämmösistä asioista, mihin en oikeastaan voi vaikuttaa. Kai se on sitä syyllisyyttä, etten aiemmin ole tehnyt ekologisia valintoja, enkä vieläkään mikään täydellinen oo. Äh, ompas elämä taas hankalaa.

Välillä tuntuu, että olen ulkopuolinen koko maailmasta. Tää tunne on (ainakin hyvin lähellä) derealisaatiota. Maailma tuntuu ihan järjettömältä. Sen säännöt on käsittämättömiä, ja tuntuu, etten sovi tähän maailmaan. Mä en usko sopeutuvani maailmaan, koen olevani niin erilainen ja ulkopuolinen.

Eli tunnen olevani vieraantunut tästä maailmasta, koen, että mun todellisuus on erilaista kuin muiden todellisuus. En kuulu tänne muiden keskelle. Tavallaan ajattelen, että ns. terveet ovat jossain haavemaailmassaan, eivätkä kohtaa oikeeta todellisuutta. Ne on jotenkin outoja ylioptimisteja. Ajattelen, että ihmiset, jotka eivät masennu, ovat jotenkin outoja. On käsittämätöntä, miten tässä järjettömässä maailmassa kukaan voi olla masentumatta. Ihmisten itsekkyys ja pahuus; toisten ihmisten, eläinten ja luonnon kidutus ja tuhoaminen jne. Kaikki on niin toivotonta, että tuntuu, että onnelliset ihmiset elävät jossain valemaailmassa tiedostamatta maailman mielettömyyttä. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että olen tajunnut todellisuuden oikean tilan. Toisaalta taas toivon, että itsekin pääsisin tuohon itsepetokselliseen tilaan, jossa maailman merkityksettömyys ja kauheus ei häiritsisi. Olisin kuitenkin mielummin onnellinen ja tietämätön kuin onneton ja tiedostava. Mikä olisi tärkeämpää kuin onnellisuus ja tyytyväisyys? Ei se ahdistunutta ja todella onnetonta paljon lohduta, vaikka olisi älykäs ja pohdiskeleva.

Muiden "tavallinen" elämä tuntuu mulle todella vieraalta. Valmistutaan koulusta, mennään töihin, matkustellaan ulkomailla, ostetaan auto, otetaan asuntolaina pankista, ostetaan omakotitalo, mennään naimisiin, hankitaan lapsia, ostetaan kesämökki... WEIRD!!! Ihan kuin jostain toiselta planeetalta. Tuntuu, että nää "tavalliset" ihmiset olettaa, että kaikki haluaa elää samanlaista elämää. Esimerkiksi sitä ei tunnu kukaan hyväksyvän, etten mä halua koskaan lapsia. Tavallaan mäkään en kyllä hyväksy muiden elämäntapaa; sitä, että tuhotaan maapalloa kuluttamalla ja ostamalla ja heittämällä roskiin. Kun haluaisin, että muutkin kierrättäisi ja olisi säästeliäitä. Pitäisikö hyväksyä, että muutkaan ei välttämättä hyväksy mun elämäntapaa? En vain pysty hyväksymään, koska haluan, että mut hyväksytään. Enkä haluakaan hyväksyä muiden elämäntapaa, koska se kerskakulutus on mun mielestä väärin."

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 3

Edelleen 22-vuotiaana kirjoitettua;

”Oon kyllä ihan vieraantunut. Ahdistaa yhteiskunnan vaatimukset, kiire, yksinäisyys, se ettei oo rahaa eikä oo aikaa tehdä ”turhia” juttuja, puuhailla. Toisaalta mä en kyllä tiedä mitä haluisin tehdä. Tai no, käsityöjutut kyllä on kivoja. Nekin vaan kyllä maksaa (esim. langat on yllättävän kalliita). Ja sit kun joku epäonnistuu niin tuntuu tosi pahalta, paskalta, turhalta ja tyhmältä. Mussa on vaan jotain vialla. Mut niin on kyllä tässä maailmassakin; ihmiset on hirveen ahneita, itsekkäitä, tyhmiä ja pahoja, käsittämättömän ajattelemattomia.”

”Olin eilenkin tosi väsynyt. Ja tänään. Ja vittuuntunut. Mua masentaa taas ja ahdistaa opiskelu. En saa mitään aikaiseksi, itkettää ja väsyttää ja vituttaa ja on paha olo. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja turhalta, maailma on ihan paska. Miten kukaan jaksaa elää ja olla onnellinen, kun kaikki on niin toivotonta ja ihmiset ihan hukassa, asiat ihan vituiks; sodat, ilmastonmuutos, tuloerot, sairaudet, ihmisoikeusloukkaukset...”

”Ahdistaa taas mm. et maailmas on niin paskaa; ihmiset sotii ja raiskaa ja kiduttaa ja varastaa ja riistää ja luonto tuhoutuu ja ihmiset ja eläimet kärsii... Kaikki vaan on niin toivotonta, en todellakaan pysty uskomaan, et tulevaisuus ois parempaa. En tiedä, mihin oikeen uskoisin.”

”Toisaalta tuntuu siltä, et mun päässä on jotain vikaa, miks mä oon masentunut. Mut toisaalta tuntuu, et häiriö on todellisuudessa. Siis että maailma on oikeesti niin paskasti, et niillä ihmisillä, jotka ei ”sairastu mielenhäiriöön”, on jotain vikaa päässä, ei meillä ”hulluilla”, jotka vaan reagoidaan hulluun maailmaan ja epäinhimillisiin käytäntöihin luonnollisella tavalla. Mut sit taas toisaalta julkisuudessa on ollut paljon masentuneita, jotka on uupunut, kun niillä on ollut tyyliin 3 lasta ja 12-tuntiset työpäivät. Jotenkin siinä valossa tuntuu, et mun masentuminen ei oo oikeutettua; tulee syyllinen olo, et eihän mun pitäis valittaa mistään vaan ”ottaa itseä niskasta kiinni”. Mut välillä tuntuu, et ihmisten valtavirta on jotenkin vieraantunut siitä, mitä on inhimillisyys ja järkevä vastuullisuus luonnosta, eläimistä ja muista ihmisistä. Vittu Katainen sano tänään eduskunnan kyselytunnilla, et yhteiskunnan sivistystason mittari on se, miten pidetään huolta heikoimmista. Jos kokoomus oikeesti ajattelis niin, niin eihän tässä ois mitään hätää; tulis perustulo, tai ainakin parannuksia tukiin, mm. korotuksia minimirahoihin ja asumislisä ympärivuotiseksi; valtiolta rahaa kunnille mm. terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon ja opetukseen, eikä vittu mitään rikkaiden veroalennuksia ja perintöverojen poistoja. Vittu ärsyttävää! [Tuntemani henkilöt a, b, c, d ja e] tuntuu tosi rasistisilta, oikeistolaisilta, elitistisiltä, uskonnollisilta. Missä suvaitsevaisuus, tasa-arvo, köyhistä, sairaista, heikoista ja luonnosta välittäminen?”

”Ja se, että nyt Suomessa on asiat paremmin kuin koskaan missään, ei kyllä oo yhtään lohduttavaa. Jos nyt täällä on tämmöstä, niin miten ihmiset ennen ja muualla jaksaa ylipäätään elää? Miksei eutanasiaa sallita ja miksei itsemurhat oo tän yleisempiä? Miksi ihmiset on jossain kollektiivisessa itsepetoksessa eikä huomaa, et me ”sairaat hullut” ollaan niitä, joilla on realistinen todellisuudenkäsitys? Miten niin masennus on sairaus mut ylipirteys ja optimismi ei oo?? Tääl maailmas on asiat niin huonosti, et miten voidaan väittää, et ihminen, jota ahdistaa, on sairas? Eikö se ihminen oo jotenkin viallinen ja sairas, joka tästä paskasta ei ahdistu?!? En ymmärrä. ”Miten niin masennus on sairaus? Sehän on vain pessimististä realismia!””