Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 3

Edelleen 22-vuotiaana kirjoitettua;

”Oon kyllä ihan vieraantunut. Ahdistaa yhteiskunnan vaatimukset, kiire, yksinäisyys, se ettei oo rahaa eikä oo aikaa tehdä ”turhia” juttuja, puuhailla. Toisaalta mä en kyllä tiedä mitä haluisin tehdä. Tai no, käsityöjutut kyllä on kivoja. Nekin vaan kyllä maksaa (esim. langat on yllättävän kalliita). Ja sit kun joku epäonnistuu niin tuntuu tosi pahalta, paskalta, turhalta ja tyhmältä. Mussa on vaan jotain vialla. Mut niin on kyllä tässä maailmassakin; ihmiset on hirveen ahneita, itsekkäitä, tyhmiä ja pahoja, käsittämättömän ajattelemattomia.”

”Olin eilenkin tosi väsynyt. Ja tänään. Ja vittuuntunut. Mua masentaa taas ja ahdistaa opiskelu. En saa mitään aikaiseksi, itkettää ja väsyttää ja vituttaa ja on paha olo. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja turhalta, maailma on ihan paska. Miten kukaan jaksaa elää ja olla onnellinen, kun kaikki on niin toivotonta ja ihmiset ihan hukassa, asiat ihan vituiks; sodat, ilmastonmuutos, tuloerot, sairaudet, ihmisoikeusloukkaukset...”

”Ahdistaa taas mm. et maailmas on niin paskaa; ihmiset sotii ja raiskaa ja kiduttaa ja varastaa ja riistää ja luonto tuhoutuu ja ihmiset ja eläimet kärsii... Kaikki vaan on niin toivotonta, en todellakaan pysty uskomaan, et tulevaisuus ois parempaa. En tiedä, mihin oikeen uskoisin.”

”Toisaalta tuntuu siltä, et mun päässä on jotain vikaa, miks mä oon masentunut. Mut toisaalta tuntuu, et häiriö on todellisuudessa. Siis että maailma on oikeesti niin paskasti, et niillä ihmisillä, jotka ei ”sairastu mielenhäiriöön”, on jotain vikaa päässä, ei meillä ”hulluilla”, jotka vaan reagoidaan hulluun maailmaan ja epäinhimillisiin käytäntöihin luonnollisella tavalla. Mut sit taas toisaalta julkisuudessa on ollut paljon masentuneita, jotka on uupunut, kun niillä on ollut tyyliin 3 lasta ja 12-tuntiset työpäivät. Jotenkin siinä valossa tuntuu, et mun masentuminen ei oo oikeutettua; tulee syyllinen olo, et eihän mun pitäis valittaa mistään vaan ”ottaa itseä niskasta kiinni”. Mut välillä tuntuu, et ihmisten valtavirta on jotenkin vieraantunut siitä, mitä on inhimillisyys ja järkevä vastuullisuus luonnosta, eläimistä ja muista ihmisistä. Vittu Katainen sano tänään eduskunnan kyselytunnilla, et yhteiskunnan sivistystason mittari on se, miten pidetään huolta heikoimmista. Jos kokoomus oikeesti ajattelis niin, niin eihän tässä ois mitään hätää; tulis perustulo, tai ainakin parannuksia tukiin, mm. korotuksia minimirahoihin ja asumislisä ympärivuotiseksi; valtiolta rahaa kunnille mm. terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon ja opetukseen, eikä vittu mitään rikkaiden veroalennuksia ja perintöverojen poistoja. Vittu ärsyttävää! [Tuntemani henkilöt a, b, c, d ja e] tuntuu tosi rasistisilta, oikeistolaisilta, elitistisiltä, uskonnollisilta. Missä suvaitsevaisuus, tasa-arvo, köyhistä, sairaista, heikoista ja luonnosta välittäminen?”

”Ja se, että nyt Suomessa on asiat paremmin kuin koskaan missään, ei kyllä oo yhtään lohduttavaa. Jos nyt täällä on tämmöstä, niin miten ihmiset ennen ja muualla jaksaa ylipäätään elää? Miksei eutanasiaa sallita ja miksei itsemurhat oo tän yleisempiä? Miksi ihmiset on jossain kollektiivisessa itsepetoksessa eikä huomaa, et me ”sairaat hullut” ollaan niitä, joilla on realistinen todellisuudenkäsitys? Miten niin masennus on sairaus mut ylipirteys ja optimismi ei oo?? Tääl maailmas on asiat niin huonosti, et miten voidaan väittää, et ihminen, jota ahdistaa, on sairas? Eikö se ihminen oo jotenkin viallinen ja sairas, joka tästä paskasta ei ahdistu?!? En ymmärrä. ”Miten niin masennus on sairaus? Sehän on vain pessimististä realismia!””