Lisää 23-vuotiaana kirjoitettua;
"Oon tänään mietiskellyt eksistentialismia ja olemassaolon ahdistusta. Siis mm. sitä, et maailman merkityksettömyys, tarkoituksettomuus, turhuus ja tyhjyys ahdistaa. Eksistentialistit tuntuu ajattelevan, et vaikka ihmiset ei voi hirveesti vaikuttaa siihen, mitä niille tapahtuu (eli että ihmiset toimii determinoidusti, me vaan ollaan täällä maailmassa selviytymässä ja elämässä), niin silti voi vaikuttaa siihen, miten asennoituu ja suhtautuu elämäänsä. Mä en oikeen usko tohon. Tai siis tuntuu, et yhtälailla se ahdistaa, ettei voi vaikuttaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa kuin että ei voi vaikuttaa vaikka ihottumaan ja onnettomuksiin.
En mä osaa sanoa, uskonko vapaaseen tahtoon vai en. Toisaalta tuntuu, et ihmiset vois ajatella vapaasti ja et ois moraalista vastuullisuutta, mut toisaalta taas tuntuu, et mun ajatukset, halut, tunteet ym. vaan vie mua, enkä voi valita, mitä ajattelen jne. Ehkä kuitenkin mun tausta-ajatuksena on toi, et on vastuullinen kaikista omaan elämäänsä liittyvistä jutuista, on vastuussa tän hetken valinnoista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ajatuksista ja ajattelemattomuudesta, ja et just toi hirvee vastuu ahdistaa! Ja ehkä ahdistaa just tää, et en tiedä miten asiat on, mut en myöskään oikeen tiedosta, et mihin mä uskon, miten kuvittelen asioiden olevan.
Ja sit mietityttää se mahdollinen terapia; voiko se auttaa, jos en usko, että voin itse vaikuttaa asennoitumiseeni. Onko siitä apua, jos en usko edes että voin vaikuttaa ajatuksiini? Toisaalta taas mul on semmonen aavistus, et se ajatusten ja tunteiden puhuminen, ongelmien kaivaminen ja analysoiminen tosiaan vois helpottaa. Voihan se olla, että sen terapian avulla ne ajatukset vaan muuttuu, ilman että mä niitä itse muutan. Kyllä mua on näitten hoitovalintojenkin pähkäily ahdistanut ihan hirveesti. Ehkä siinä on jotenkin mielessä, että mun elämä, jopa sairauden parantaminen, on mun vastuulla, joku voi vähän neuvoa, mut ei kuitenkaan kunnolla auttaa. Ahdistavaa. Kamala vastuu kaikesta, valintojen tekeminen on vaikeeta, kun siinä aina pelkää epäonnistuvansa siinä valinnassa.
Jotenkin aika lohdutonta ja toivotonta, en uskalla luottaa siihen et mä jaksan, tuntuu niin heikolta. Niin ja vittu kun tietäisi mitä haluaa ja mistä saa iloa. Mistä tulen onnelliseksi? Sen kun tietäis. Epätietoisuutta ja epävarmuutta on niin vaikeeta sietää. Tai tietäis edes miten pystyisin selvittämään, mitä haluan. Voihan olla, etten ikinä tule keksimään, mitä haluan. Voi olla, etten koskaan halua mitään. Kun ei mikään oo mitenkään merkityksellistä. Ehkä mun elämän tarkoitus on rakastaa [miestäni]. Mut se ei jotenkin riitä, tai siis se ei kerro, mitä järkee missään on. ”Elämäntarkoitus” ei kerro mitään, se on merkityksetöntä. Mitä sitten, että mun tarkoitus on rakastaa [miestäni]? Elämä on silti turhaa, merkityksetöntä, ahdistavaa. Toisaalta miksi elämällä pitäisi olla merkitystä? Miksi elämän järjettömyys ja käsittämättömyys tuottaa ahdistusta?
Opetetaankohan psykologeille ja psykiatreille, et joku voi kokea tämmöstä eksistentiaalista ahdistusta, maailmasta ja itsestä vieraantuneisuutta, irrallisuuden tunnetta, toivottomuutta ja tuskaisuutta, mihin ei ehkä mikään auta, koska todellisuutta ei voi muuttaa merkitykselliseksi. Voiko sitten asennoitumista merkityksettömään todellisuuteen muuttaa? Voiko suhtautua maailmaan niin, että vaikka se on merkityksetön, elämänsä voisi silti elää jotenkin ei-onnettomana ja ei-tuskaisena? Pääseekö siihen ilman että elää itsepetoksessa niin, että kuvittelee, että maailmassa ja elämässä olisi jotain järkeä? Voiko samalla elää järjettömässä todellisuudessa tiedostaen maailman irrationaalisuuden mutta kuitenkaan vaipumatta ahdistukseen ja tyhjyyden kokemukseen? Voiko tästä turhuuden kokemisesta päästä yli niin että voi suhtautua asioihin jotenkin neutraalisti, ei onnellisena, muttei onnettomana?”
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
Suosittelen tutustumaan buddhalaisuuteen ja zeniläisyyteen. Sisältä löytyy rauha, kun sallii itsensä hyväksyä, ettei tässä kaikessa valtavasti järkeä olekaan - ainakaan sellaista järkeä, jonka ihmismieli voisi täysin ymmärtää.
VastaaPoistaEhkä tämä "järjettömyydelle antautuminen" lopulta vapauttaa?
Kiitos anonyymi kommentista, on kiva kun vanhojakin tekstejä kommentoidaan! Tästä postauksesta ei ole kuin reilu kaksi vuotta, mutta noista lainaamistani teksteistä on jo melkein viisi vuotta.
VastaaPoistaMuistan miettineeni lukioaikana, että buddhalaisuus on ainoa uskonto, joka edes jollain tavalla kiehtoo. Toki buddhalaisuuttakin on erilaista, kaikki ei ole niin kovin uskonnollista, mutta tällaisena uskontoallergikkona minun silmiini lähes kaikenlainen henkisyys näyttäytyy helposti hengellisyytenä. Ehkä mulle on kuitenkin parempi pitäytyä vain analyyttisessä filosofiassa näiden pohdintojeni kanssa.
Mutta siis niin, tällä hetkellä en koe eksistentiaalista ahdistusta, vaikka samoja ennen ahdistaneita asioita pohtisinkin. Elämä tuntuu edelleen järjettömältä, mutta enää sen järjettömyys ei ahdista. Elämälläni ei edelleenkään tunnu olevan mitään "tarkoitusta", mutta eipä sillä ole väliäkään. Käymäni psykoterapia on saanut minut käsittelemään lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamaa ahdistustani, ja samalla olen päässyt hyvin pitkälti kaikenlaisesta maailmantuskastakin eroon. Uskon siis, että omalla kohdallani osa eksistentiaalisesta ahdistuksesta johtui siitä, että oikeasti pohjimmiltaan mua ahdisti esim. se, että mulla on erittäin ristiriitaiset välit vanhempieni kanssa, ja osa tuosta ahdistuksesta vain jostain syystä suuntautui abstraktimpiin asioihin.
Tästä postauksesta löytyy pätkä, jossa kirjoitan: "Ja sit mietityttää se mahdollinen terapia; voiko se auttaa, jos en usko, että voin itse vaikuttaa asennoitumiseeni. Onko siitä apua, jos en usko edes että voin vaikuttaa ajatuksiini? Toisaalta taas mul on semmonen aavistus, et se ajatusten ja tunteiden puhuminen, ongelmien kaivaminen ja analysoiminen tosiaan vois helpottaa. Voihan se olla, että sen terapian avulla ne ajatukset vaan muuttuu, ilman että mä niitä itse muutan."
Juuri noin koen käyneen, mitä ennen terapiaa uumoilin! Terapia on auttanut, vaikka en edelleenkään usko, että voisin suoraan vaikuttaa ajatuksiini. Ajatukseni on muuttuneet terapian ansiosta, vaikka en ole niitä suoranaisesti muuttanut.
Erittäin hienoa, että löysit syyn eksistentiaaliselle ahdistuksellesi ja depersonalisaatiolle, sillä nykytieteenhän mukaan syyt kuten "disfuctional family system" altistavat näille.
VastaaPoistaLöysin tekstisi googlettamalla eksistentiaalista ahdistusta. Olen itse juuri nyt 23-vuotias ja nuo ajatukset ovat kulkeneet mukana teini-iän kynnykseltä asti. Tästä sain vastauksen siihen, mitä olen eniten miettinyt - että voinko muuttaa omaa asennettani aurinkoisemmaksi, vaikka samalla tunnen ja tiedän vahvasti, ettei millään ole todellista merkitystä. Haluaisin todella aidosti hyväksyä ja olla sinut sen faktan kanssa, että elämä loppuu ja minä katoan.
VastaaPoistaEhkäpä voisin harkita terapiaa. Hiukan pelottaa vain, että ajatukseni kuitataan masennuksella ja "hoidetaan" väärin.
Kiitos tästä tekstistä, auttoi minua!
Kiitos anonyymeille kommenteista!
VastaaPoistaKiva, jos oli vähänkään apua! Niin tosiaan taas vuosi edellisen kommentin jälkeen voin todeta, että mulle on nyt käynyt niin, että elämän tarkoituksettomuus ei enää ahdista, ja jonkinlaista merkityksellisyyttä löydän ihan yksinkertaisista asioista, kuten kiinnostavista harrastuksista ja ihmissuhteista.
Itselleni terapia auttoi löytämään syvimmät ahdistuksen aiheuttajat, ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta toki puhuttiin monet kerrat, mutta varsinaisten tärkeiden syiden puinnilla sitten jotenkin siinä sivussa olemassaolon ahdistus pieneni lähes olemattomaksi. Mutta ei terapia tietenkään kaikkia auta. Toivottavasti sinua auttaa, jos sinne hakeudut!
Enkä usko, että olen vielä aidosti hyväksynyt elämän lyhyyttä ja kuolemaani. Kuoleman lopullisuuden ja armottoman tyhjyyden ajatuksia tuli viime talvena ja keväänä mietittyä paljonkin, enkä voi sanoa, etteikö ne ollenkaan ahdistaisi. Mutta ei kuitenkaan häiritse elämää, ja sen koen itselleni olevan tärkeintä tässä kaikessa ahdistuksien ja oireiden vähentymisessä; jaksan iloita elämästä, ja se riittää mulle, vaikka en täysin ikävistä ajatuksista eroon koskaan pääsisikään. eikä tosiaan tarvitsekaan päästä "ikävistä" asioista ja ajatuksista ja tunteista eroon, kunhan vain pystyy käsittelemään niitä niin, että myös myönteisille vastaaville on tilaa.