21-vuotiaan lamaavaa masennusta ja ahdistusta

Seuraavat pätkät kirjoitin 21-vuotiaana päiväkirjaani:

”Tää maailma ei tunnu sopivan mulle. Tai siis mä en kuulu tähän maailmaan. Tuntuu siltä, et mitään ratkaisuja mun ongelmiin ei ole eikä tule. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, koska toisaalta haluaisin elää onnellisesti, mutta toisaalta koska se tuntuu mahdottomalta, haluaisin kuolla. Nukkuessa ja TV:tä katsoessa tai tietokoneella on ainoot hetket kun voin olla rauhassa kaikesta paskasta, voi unohtaa oman elämän ja paeta todellisuudesta. Todellisuus on niin ahdistavaa ja täynnä ongelmia, surua, stressiä ja epätoivoa. En näe missään mitään ratkaisuja, iloa, rentoutumista ja onnellisuutta. Oon niin väsynyt, en jaksa taistella. Kunpa kaikki ois vaan ohi, joko onnellinen elämä tai mitään sanomaton tyhjyys ja olemattaolo tilalla. Musta tuntuu, et [miehenikään] ei enää kestä mua. Enkä mä syytä sitä mistään, se on maailman ihanin ihminen, mut en jaksais kyllä itsekään jos oisin se. Mä vien varmaan senkin elämästä kaiken ilon ja onnellisuuden.”


”Tuntuu olo niin köyhältä. Ja paskalta. Todella riittämättömältä. Itkeskelin taas keskiviikkona monta tuntia, eilen pari tuntia. En nyt osaa yhtään suunnitella opiskelua. Tai kyllä mä osaisin suunnitella, mut kun sit en pystykään oleen niin tehokas ja ahdistaa, kun on suorituspaineita. Miksen mä voi olla onnellinen?

Ärsyttävää, tuntuu et kukaan ei ymmärrä mua. [Miehenikin] sanoo, et en saisi olla niin pessimistinen. Mut mitä sitä tunteilleen voi? Ja [mieheni] sano, et mä ehkä rationalisoin kaikkea liikaa. Mut mähän nimenomaan en pysty ajattelemaan järkevästi, vaan mut vaan valtaa ahdistus, suru ym. masentavat tunteet. Se ois itsepetosta ajatella, et nytpä oon iloinen ja kaikki on hyvin ja tulevaisuutta ei tarvi pelätä. Mut kun se pelottaa! Pystyiskin tommoseen itsensä ohjailuun, mut kun tuntuu siltä, et ajatukset ja tuntemukset vaan tulee, en voi niille mitään, en pysty vastustamaan niitä. Pitäis sit vissiin kyetä elämään niitten kanssa, mut kun toi ahdistus on niin halvaannuttava, ei jaksa tehdä mitään, itkee vaan ja vihaa kaikkee.

[Mieheni] sanoi, et mä mietin liikaa sitä, miten tulen onnelliseksi, pitäis vaan tehdä jotain, mikä ois kivaa. Mut kun mikään ei oo kivaa. Siinä se ongelma onkin. On vaan kaikkee paskaa opiskeluu, suihkussa käyntiä, kaupassa käyntiä, ruoan tekoa, pyykkien pesua ja silitystä, tiskausta, hampaiden pesua, eri paikoissa käymistä ym. ahdistavia velvotteita.

Tuntuu myös, et on niin yksin maailmassa, [mieheni] on ainoa, joka välittää musta, mut ei sekään tajua, kuinka pahalta musta tuntuu ja kuinka usein semmonen ahdistuskohtaus oikeesti tulee, miten paljon mä itken täällä kotona yksin, kun se on koulussa. Tuntuu vaan, et kaikessa on niin kova kiire ja pitäisi olla hirveen tehokas ja ahkera ja jaksavainen, ja sit kun ei pärjää siinä, niin sit on laiska ja tyhmä ja saamaton ja paha ja kiittämätön ja epäkunnioittava ja välinpitämätön ja ylivarovainen. Ja kaikkien pitäis olla tyytyväisiä ja onnellisia siitä, mitä saa, ongelma on itsessä, jos on onneton eikä millään tunnu olevan mitään merkitystä. Ei ainakaan mitään positiivista. Vastoinkäymisten pitäis vahvistaa, mut tuntuu siltä, että ne välttämättä lannistaa, en voi mitään sille, et kaikki paskat jutut tuntuu niin pahoilta ja ylitsepääsemättömiltä ongelmilta. Pelottaa ja ahdistaa, on tosi avuton ja umpikujassa oleva olo.”


”Mieliala on ihan paska, oon vaan aina väsynyt ja onneton, en osaa enää olla onnellinen. Oon vihainen ja ärtynyt, mua sattuu niin monella eri tavalla. Tunnen oloni todella avuttomaksi ja turhaksi, merkityksettömäksi. Muut vaikuttaa niin onnellisilta ja tasapainoisilta, terveiltä. Vittu mä oon ihan rikki... Kamalaa kun en enää tiedä mitä haluan tai siis mikään ei tunnu enää kivalta. Paskaa on niin paljon, mä hukun siihen koko ajan vaan syvemmin. Saatana tätä elämää. Vittu kun on niin paskaa. Tuntuu et muut vaan syyllistää mua, et pitäis ”ottaa itseä niskasta kiinni” ja hymyillä ja jaksaa ja lopettaa laiskottelu. Tuntuu et elän ihan omassa todellisuudessani, mitä ei voi muille selittää. Mä oikeesti hajoon kaikkiin odotuksiin ja vaatimuksiin ja velvollisuuksiin.

En osaa tehdä valintoja enkä uskalla elää, osittain en jaksa koska kaikki menee vituiks kuitenkin. Sillon kun tulee tosi paska olo, ei löydä lohtua yhtään mistään, koska kaikki tuntuu kaatuvan päälle, eikä meinaa löytää mitään syytä elää eikä löydä mistään energiaa edes kuivata kyyneleitä tai käydä kusella, mistään piristymisestä puhumattakaan. Ei vaan vittu jaksa. Ei oo mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään, ei edes mikään elämänvietti oo kovin vahvoilla, kun olo tuntuu niin tyhjältä ja paskalta ja rumalta. Eikä se oo vaan sitä, että tuntee itsensä hyödyttömäksi, vaan tunnen oloni haitalliseksi, musta on vaan haittaa muille. Tuntuu olo niin yksinäiseltä. [Mieheni] on jonkinlainen silta mun ja ulkomaailman välillä, mut jotenkaan sekään ei auta. [Miehenikään] ei tajuu mua, eikä mikään ihme kun en tajuu itsekään. Olo on niin ulkopuolinen. Ja surullinen ja ahdistunut. Paska!”


”On tässä taas vähän ahdistanut tää kaikki kiire ja ulkopuolisuuden, erilaisuuden tunne. Tuntuu et vaaditaan ihan liikoja. Maailman meno tuntuu niin toivottomalta. Mihinkään ei voi luottaa, on turvaton olo. Tuntuu et on ihan paska. Ja tuntuu ettei mikään auta. Häpeän itseäni ja pelkään epäonnistumista tosi paljon. Ja kun epäonnistuu, ei olekaan vaihtoehtoista suunnitelmaa. Tuntuu et oon ihan kusessa ja et ei oo enää mitään korjausmahdollisuuksia. Paskat tätä elämää.

En kyllä toivois tämmöstä olotilaa edes niille ihmisille, joita vihaan, ja jotka ansaitsis mun mielestä koviakin rangaistuksia. Tää tuntuu niin saatanan pahalta. Kai tästä huonommaltakin vois tuntua, mut semmosta en kyl pysty kuvittelemaankaan. Tuntuu niin helvetin järkyttävältä. Ei enää edes tiedä, mistä aloittais. Mistä johtuu, mikä auttais. Ei tämmöstä kyl toivois kenellekään. Jotenkin sitä vaan uskoo, et joskus tää loppuu tai edes helpottaa. Ei tätä paskaa muuten jaksaiskaan. Kai sitä sit kuitenkin on joku elämänvietti, mikä estää itsemurhan. Ei paljon muu selitä, miten on mahdollista, et ahdistuksen jälkeen taas jaksaa toimia jotenkin, tai et ylipäätään saa ahdistuksen katkeemaan et voi nukahtaa. Päässä on niin vitusti kysymyksiä eikä yhtään vastauksia. Ei tajuu enää mistään mitään. En tiä mitä haluan. Mua pelottaa kuka ja mikä ja millainen mä oon. Ahdistaa mitä muut musta ajattelee. Ahdistaa kun ajatukset ja uskomukset vaihtuu. Tuntuu et koko persoonallisuus on vaihtunut niin paljon, ettei enää tunnista itseään. On vieras olo.”