torstai 19. joulukuuta 2013

Vaikein jäljelle jääneistä ongelmista

Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.

Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :

"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.
Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu. Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)
(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)
En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut."
Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.

Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.

Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.
Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Entinen mielenterveyspotilas

Tulin vain kertomaan, että nyt 4 kuukautta psykoterapian lopettamisen jälkeen ei ole oikein mitään uutta kirjoitettavaa. No ehkä nyt jotain pientä kuitenkin.

Terapiaa tai terapeuttia en ole enää kaivannut.


Stressiä ja ahdistusta ja väsymystä on ollut, mutta vain vähäistä.


Vaikeita asioita olen osannut puida ihan vain päässäni ilman tarvetta purkaa niitä johonkin (terapiaan, miehelle, ystäville, edes päiväkirjaan).


Kesän loppuminen kyllä harmitti, nyt vain sitten odottamaan ensi kevättä.


En enää miellä itseäni masentuneeksi, terapiapotilaaksi, mielenterveysongelmaiseksi (vaikka toki mulla edelleen on ongelmia mielenterveyteni kanssa), vaan ihan vaan ihmiseksi, joka on ollut mielenterveysongelmainen, käynyt vuosia psykoterapiassa, ja selviytynyt masennuksesta.
En miellä itseäni "tavalliseksi" tai "normaaliksi" tai "terveeksi", koska koen, että mun mielenterveyshistoria on kuitenkin niin älyttömän merkittävä osa mua, mutta nyt näen sen ahdistavan kamppailun olevan suurelta osin siellä menneessä, ei enää voimakkaasti nykyisyydessä.

lauantai 17. elokuuta 2013

Tunnelmia terapian lopettamisen jälkeen

Nyt on kulunut 2 kuukautta siitä kun lopetin psykoterapiani. Olisin toki ollut muutenkin kesän ilman terapiaa, mutta tauko olisi jo loppunut viime viikolla. Tällä(kin) hetkellä tuntuu siltä, etten tarvitse enää terapiaa.

Toki tässä kesän aikana on ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt ikävää terapeuttia kohtaan, tuntenut voimakasta ahdistusta vanhempiini liittyen, kokenut olevani niin kiireinen ja stressaantunut, että olen vain itkenyt väsymystäni.
Mutta ne on ollut vain hetkiä, ja pääsääntöisesti olen ollut iloinen, onnellinen ja innostunut. Olen ihan itse osannut analysoida vaikealla hetkellä, miksi tunnen niin kuin tunnen. Olen jaksanut odottaa, että ahdistus helpottaa. Olen kirjoittanut paperiseen päiväkirjaani taas pitkästä aikaa vähän pidempiä sepustuksia ajatuksistani.

Eipä tässä nyt oikein ole muuta kerrottavaa, kohta iskee varmaan haikeus siitä, että kesä loppuu. Mä oon niin kesäihminen, vuodesta vois poistaa kokonaan loka-, marras-, joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuun... Mut onneks ei sentään varsinaista kaamosmasennusta ole, vähän vaan väsyttää pimeällä enemmän, ja ei ole niin kivaa kuin kesällä, kylmyys ärsyttää, pyöräilyn hankaluus/mahdottomuus harmittaa.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Neurootikon laskelmia ja terapian ylistystä

Psykoterapiani on nyt loppu. Kävin psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun viiden vuoden ajan. Tänään oli vihoviimeinen kerta. Tuntuu hyvältä, mutta haikealta. Olen iloinen uudesta elämänvaiheesta, mutta surullinen, koska terapeutille piti jättää jäähyväiset.
 
Terapian aluksi 3 vuotta (tai 2,5, koska kolmannen vuoden ajan kela tukee vain 40 kertaa, n. kerran viikossa,) sain kelan harkinnanvaraista kuntoutustukea, loppuajan maksoin kokonaan itse. 
 
Psykoterapiakertoja kertyi yhteensä 413 (+ 2 kertaa alussa tutustumiskäynnillä).
413 kertaa 45 minuuttia on yhteensä 18 585 minuuttia. Siis 309 tuntia ja 45 minuuttia eli kokonaiset 12 vuorokautta 21 tuntia 45 minuuttia.

Rahaa näinä 413 kertana on kulunut:
-kelalta (80+80+40=)200 kertaa 52,14€ eli 10 428€, sekä
-minulta 12 440€, eli
yhteensä 22 868€.
 
Muuten masennukseni hoitoon multa on terapian alkuvuosien aikana kulunut rahaa:
-terapeutin alkukäynnit 2x57=114€
-2,5 vuoden psykiatrikäynnit (yhteensä 11kpl) yhteensä 45€ (YTHS:llä oli onneksi halpaa)
-B-lausunnot 3x6=18€
-n.vuoden ajan syömäni masennuslääkkeet yhteensä 312,45€
eli kaikki nää yht. 489,45€.
 
Siis kaikenkaikkiaan multa on kulunut tähän terveeksi tulemiseen 12 929,45€ +bussimatkat. (+nenäliinat; olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka suuren läjän paperia olen vuosien aikana pelkästään terapiassa ollessani itkenyt ja niistänyt märäksi.)

Ensituntuma on, että hirvittävän suuret summat (siis nää n.10 400, 12 400, 22 800, 12 900), mutta toisaalta kun alkaa miettiä summien suhteutusta joihinkin muihin saman suuruisiin summiin, esimerkiksi terapiaan kulunut yhteissummakin (22 800) on kuitenkin alle suomalaisten mediaanivuositulojen. Oma osuuteni pelkästä terapiasta (12 400) on samoissa kuin oma vuosituloni, joten ei sekään mikään ihan älyttömän valtava uhraus ole. 
 
Kuitenkin mun terapia oli vielä hyvin edullista; aloittaessani terapiaa olin 23-vuotias, joten sain vielä kolmannelta kelan tukemalta vuodelta nuorten tukea loppuun asti, koska olin vielä kolmannen vuoden alkaessa 25-vuotias. Jos olisin vuotta myöhemmin aloittanut terapian, olisi kolmannen vuoden tuki ollut aikuisten tukea, ja siis pienempi. Myös terapeuttini vaihtelevat taksat(, jotka on vuosien aikana erinäisistä syistä välillä noussut ja välillä laskenutkin,) on ollut hyvin maltilliset, keskiarvotaksa psykoterapeuteilla lienee huomattavastikin suurempi (vaikkei edes ottaisi huomioon Helsingin psykoterapeuttien taksoja, jotka käsitykseni mukaan saattaa olla hyvinkin huimia).
 
Mutta niin, onhan psykoterapiassa käyminen toki kallista. Ymmärrän siis, että kaikilla ei ole mahdollisuutta maksaa psykoterapiaansa itse, ei edes kelan tuen jälkeen jääviä omavastuuosuuksia. Kunnilla (tai sairaanhoitopiireillä) on velvollisuus järjestää potilaiden tarvitsema hoito, mutta lähinnä vaikeimpia tapauksia lukuunottamatta psykoterapiaa hoitonaan tarvitsevat potilaat ohjataan kelan kuntoutuspsykoterapiaan ja jos siihenkään ei pääse, jää jäljelle vain se, että ei pääse parantumaan sairauksistaan psykoterapiaan, vaan saa vain lievittää ja siirtää niitä sairauden oireita masennuslääkkeiden avulla. Surullista. 
 
(Tietenkään kaikkia mielenterveysongelmaisia psykoterapiakaan ei auta. Ja psykoosien, bipolaarihäiriöiden sun muiden hoitoon tottakai tarvitaan lääkkeitä. Ja itsehän en edes jaksanut yrittää hakea apua kunnalta; olin tyytyväinen YTHS:n apuun kela-terapiaan hakeutumisessa. Mitä tässä nyt koitin sanoa, on jotain sellaista, että on kovin valitettavaa, miten usein masennuspotilas, joka hyötyisi psykoterapiasta, ei sitä apua saa rahasyistä.) 
 
 
No mutta siis onkos nää lähes 19 000 minuuttia ja lähes 13 000€ ollut kaiken sen ajan, vaivan ja rahan arvoisia?
On, todellakin on.
Aikaa ja vaivaa on kulunut terapiatyöskentelyyn huomattavasti enemmän kuin se 90 minuuttia viikossa, koska terapiaprosessi on ollut käynnissä muutoinkin kuin varsinaisina terapiavastaanottoaikoina; olen käyttänyt aikaani ja energiaani itseni analysoimiseen ja parantamiseen runsaasti itsekseni. Terapiatyöskentelyä ei turhaan sanota työksi. Se ei ole helppoa ja kivaa, vaan ajoittain hirvittävän raskasta. Onneksi sitten tuloksena on, että elämä ei enää tunnu hirvittävän raskaalta, vaan huomattavasti helpommalta ja kivemmalta.

Uskon vahvasti, että kaikki se aika, vaiva ja raha on ollut hyvä sijoitus (myös yhteiskunnalle).
En ole parantunut täysin, en siis todellakaan ole esimerkki mistään uskomattoman tehokkaasta ja hyvin sujuneesta selviytymistarinasta. Mutta olen kuitenkin yksi esimerkki siitä, miten psykoterapia voi pelastaa ihmisen elämän.
Väitän, että ilman psykoterapiaani todennäköisesti olisin työkyvytön, työtön, onneton, ahdistunut, masennuslääkkeitä syövä kunnalliseen mielenterveys"hoitoon" turhautunut tulevaisuuteen toivottomasti suhtautuva itseäni ymmärtämätön ja tuntematon "syrjäytynyt". Työttömänä tai sairauslomalla. En luultavasti olisi ilmankaan terapiaa tappanut itseäni, mutta voisin älyttömän huonosti.
Nyt olen osatyökykyinen, osa-aikatyötä tekevä, ilman minkäänlaista mielenterveyshoitoa pärjäävä, tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuva ja itseni kanssa sinut oleva melko tavallinen nuori aikuinen nainen. Ei täydellinen selviytymistarina, mutta selviytymistarina kuitenkin.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.
Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)
(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)
En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Edelleen suruaika, mutta toipumassa

Mulle hyvin tärkeä ihminen kuoli siis joulukuussa. Kuolema ei ollut täysin yllätys, koska etukäteen tiedettiin, että sairautta ei voi enää parantaa, mutta ajankohta oli kuitenkin yllättävä, sillä loppu tuli erittäin nopeasti.
Jäi harmittamaan mm. etten voinut jättää jäähyväisiä. Viimeisen kerran, kun tapasin tän ihmisen, ajattelin, että yhteistä elämää voisi olla vielä vuosikin jäljellä, eikä tullut mieleenkään, että kyse olisi viimeisestä kerrasta ikinä, kun nähdään. :( 

Olen nyt pari kuukautta melko itensiivisesti ollut aikalailla erikoisissa mietteissä. Surrut kuollutta ja muistellut mennyttä. Pohtinut omaa ja muiden itselle merkityksellisten ihmisten kuolemaa. Olen mm. tehnyt testamentin ja hautajaistestamentin. Olen kuoleman lisäksi mietiskellyt paljon elämää, mm. mitä tässä elämässäni todella haluan tehdä. Olen tehnyt taas pitkästä aikaa kaikkia pieniä ja suuria tulevaisuudensuunnitelmia ja haaveillut tulevasta.

En ole masentunut menetyksestä, mistä osaan olla iloinen, vaikka olenkin hirveän surullinen edelleen. Kova ikävä.