Elämän merkityksettömyys ja tyhjyys

Terapiassa on nyt tullut puhuttua tyhjyyden tunteesta, elämän mielekkyyden puutteesta. Viime aikoina on yhä useammin tuntunut olo tyhjältä, jotenkin siltä, että ei mitenkään akuutisti masenna, ei ahdista, mutta ei ole myöskään oikein mitään iloa tuottavaa. Olo on rauhaton ja tyhjyys häiritsee. Miksi mikään ei tunnu kiinnostavan?

Tänään viimeksi terapiassa mietin, mikä tuo tai toisi mun elämääni merkitystä ja mielekkyyttä. Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on mun ihana mieheni. Mutta toisaalta tuntuu että se ei riitä. Ei oman elämänsä sisältöä kai voi rakentaa toisen ihmisen varaan.

Sitten ajattelin, että mun elämään mielekkyyttä tuo se, että saan puuhastella. Eli että saisin elää kiireettömästi ilman stressiä ja tehdä mitä haluan. Lukea kirjoja, katsoa televisiota, hengata netissä, askarrella paskarrella ja näpertää kaikkea pientä, tehdä ja syödä hyvää ruokaa. Jutella mieheni kanssa, puuhailla kaikkea kivaa sen kanssa. Tavata muitakin ihmisiä, vaan olla.

Mutta olen silti epävarma. Voiko elämän merkitys olla näin yksinkertaista? Voiko elämän mielekkyys olla sitä, että ei ole pakko tehdä mitään velvollisuuksia? Ei siltä tunnu. Jotain kaipaan. Kaipaan sitä, että olisin todella kiinnostunut jostain. Kaipaan sitä, että kokisin olevani jossain hyvä. Kaipaan sitä, että kokisin jostain iloa.

Olen miettinyt, että haluaisinko alkaa harrastamaan jotain. En keksi mitään mikä voisi kiinnostaa. Väsyttää ja uuvuttaa. Tavallaan olen tyytyväinen elämäni ulkoisiin puitteisiin: ihana mies, ok asunto, mukava osa-aikatyö, fyysiset sairaudet ei haittaa, ulkonäköni hyvä, rahatilanne suht ok. Mutta silti olen tyytymätön: mulla ei ole konkreettisia haaveita, toivon vain abstraktisti sitä, että olisin onnellinen.

En haaveile lapsista, en matkustamisesta, en rikastumisesta, en kokoaikatyöstä, en laihtumisesta, en lemmikeistä, en asunnosta, en autosta, en vaatteista. En osaa sanoa, mistä haaveilen. En ehkä edes uskalla haaveilla mistään konkreettisesta. Ehkä mulle on tuottanut niin suurta tuskaa mun haaveiden murskaantuminen, että en uskalla enää toivoa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään? Olen nimittäin huomannut, että kun mulle tulee jonkin toiveen/haaveen murskaantuminen, niin alan muistella vanhoja epätoivon ja pettymyksen hetkiä, ja ajattelen, että typerä minä, miksi menin uskomaan, että toive voi toteutua, mun pitäisi jo olla oppinut, ettei mikään koskaan onnistu... En kai ole vielä kunnolla käsitellyt ja surrut epäonnistumisiani ja vastoinkäymisiäni. Kai se on niin vaikeeta.

Edelleen kuitenkin silloin tällöin jaksan toivoa jotain uusia asioita ja taas pettyä ja pettyä. Pelottaa vaan, että kuinka paljon sitä oikein jaksaa. Tai enhän mä oikeastaan jaksakaan, jokainen uus pettymys tuntuu entistä raskaammalta. Sitten on taas vaikeampaa uskaltaa toivoa.

Tulee sellainen olo, että mitä se sitten kuitenkaan hyödyttää, että tietää, mitä haluaa, jos ei sitä pysty toteuttamaan. Toisaalta muistan kyllä sen ajan kun olin ihan hukassa itseni kanssa, en tiennyt lainkaan mitä ajattelen, tunnen, haluan. Ehkä se epätietoisuus on sittenkin pahempaa. Olisi parempi toivoa ja pettyä kuin vain apaattisena ja hämmentyneenä odottaa jostakin kiinnostumista. Epätietoisuus aiheuttaa ahdistusta, toiveiden täyttymättömyys masennusta. Masennus on kai parempi kuin ahdistus.

Yritän olla armollinen itselleni. Jos mikään ei kiinnosta, niin ei siitä tarvitse hermostua. Sitten vain oon niin väsynyt ja surullinen, että pitää potea ilottomuutta ja odottaa jos tulevaisuudessa joskus joku taas kiinnostaisi.

Tai ehkä tyhjyyden tunne johtuu jostain sisäisestä rakkauden kaipuusta? Siitä, että kokisi, että äiti ja isä rakastaa mua? Siitä, että osaisi itse rakastaa itseään?

Pitäisi puhua terapiassa lisää tästä elämän merkityksettömyydestä, siitä, että toivoisin elämääni jotain miellekkyyttä, siitä, että tuntuu tyhjältä. Ehkä mua pelottaa jatkaakin tosta aiheesta. Tulee surullinen olo, kun pohtii sitä avuttomuuden tunnetta, minkä elämän tyhjyys aiheuttaa. Tuota tyhjyyden tunnetta yrittää ehkä tiedostamattaankin välttää, vaikka sitä kai pitäisi käsitellä enemmän.

Haluaisin aina etukäteen tietää jonkin asian, mistä terapiassa voisin puhua, ettei tarvitsisi jännittää, että tuleeko alussa hiljaisia hetkiä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että se terapia-aika menee hukkaan, jos sitä en "tehokkaasti" käytä. En halua tuhlata aikaa ”turhaan” hiljaisuuteen. Haluaisin puhua olennaisista asioista. Haluaisin saada terapiasta mahdollisimman paljon hyötyä, ja en usko hiljaisuuden sitä tuovan. Enkä ”epäolennaisista” asioista puhumisen. Terapiassa on rauhaton olo, jos ei mielessä ole mitään puhuttavaa. Silloin alkaa keskittyä siihen, että ei ole mitään mielessä, eikä ole mitään puhuttavaa. Silloin mietin sitä, että jaahas, nyt ei ole ajatuksia, mistäs puhuis, pian terapeutti kysyy, mitä ajattelen, hö, miksei voi tulla mitään puhuttavaa mieleen... Ehkä kontrolloin liikaa sitä, mikä on tärkeetä puhuttavaa, mikä taas turhaa, eikä hyödytä terapiaa. En vaan voi itselleni mitään. Haluan että terapia-aika on hyödyllistä, enkä tuhlaa sitä turhaan höpinään. Sitten kun ei tule mitään puhuttavaa mieleen, turhauttaa. En vaan pysty tyhjentämään mieltäni ja rauhoittumaan, vaan ajattelen sitä, etten ajattele mitään..

Mutta ehkä toi olemattomuuden välttäminen johtuukin ajan hukkaan menemisen lisäksi siitä, että haluan välttää tyhjyyden tunnetta. En halua vain olla möllöttää, koska sen lisäksi, että menetän tuon ajan "hukkaan", joudun ehkä kohtaamaan eksistentiaalista ahdistusta. Ehkä pakenen tuota olemassaolon tyhjyyttä, elämän merkityksettömyyttä ja järjettömyyttä myös terapian ulkopuolella. Ehkä suoritan elämääni, velvollisuuksia ja kivoja juttuja, jotta en huomaisi kaiken mielettömyyttä.

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 6

Edelleen 23-vuotiaana kirjoitettua;

"En ole koskaan tuntenut itseäni ja ymmärtänyt itseäni. Tuntuu, että en pääse kunnolla käsiksi tunteisiini ja ajatuksiini. Ahdistaa kun ymmärtää sen, ettei ymmärrä edes omasta itsestään mitään. Miten mieli toimii? Miten ajatukset syntyvät? Olenko minä se aktiivinen agentti, joka tuottaa ajatuksia ja haluja? Miksi sitten en tiedä, mitä haluan? Miten jaksaa elää, jos ei tiedä, mitä haluaa? Olenko se todellakin minä, joka tuntee ja ajattelee? Ja olenko todellakin se sama ihminen, joka olin vuosi sitten? Miksen tunnista menneisyyden minääni? Ja miksi nykyinenkin minä tuntuu niin vieraalta? Miksi omat ajatukset tuntuu niin vierailta? Vai onko kaikki päänsisällöt vain jotakin ajatusten virtaa, jota minä passiivisesti havainnoin? Jos olenkin vain determinoitunut jotenkin niin, etten voi vaikuttaa ajatuksiini ja haluihini? Tai jos minuus on jotenkin monitasoinen niin että se minuus, joka kokee ja havaitsee, ei vain pääse käsiksi siihen minuuteen, joka ajattelee, tuntee, haluaa ja muistelee?

Jos en itsekään voi ymmärtää itseäni, ei muutkaan voi ymmärtää mua. Olen aika epäilevä sen suhteen, että edes terapia voisi auttaa mua pääsemään tutuksi itseni kanssa, mutta ehkä se on kuitenkin mahdollista. En ainakaan keksi parempaa tapaa. Toisaalta, miksi se on niin tärkeää tuntea itsensä? Miksi pitää kokea olevansa itse se, joka ajattelee ja tuntee? Miksi se ahdistaa, että tuntee olevansa vieraantunut maailman ja muiden ihmisten touhujen lisäksi itsestäänkin? Miksi vieraantuneisuus, depersonalisaatio ja derealisaatio ahdistaa ja pelottaa?"


"Kerroin siitä, etten tiedä, mitä haluan, tunnen ja ajattelen. [Mieheni] ei ymmärtänyt sitä, kun kerroin, että tuntuu, että mun ajatukset vaan tulee jostain, en mä niitä itse tuota. Mun mielen tuotokset tuntuu vierailta, tuntuu kuin olisi jotenkin minuuden kaksi kerrosta, joista se toinen tuottaa kaiken oudon materiaalin ja sitten se toinen havainnoi niitä ajatuksia ja tunteita, ja on ihan ihmeissään, että miks noi on tollasia, mistä ne nyt tähän tuli. [Mieheni] sanoi, että se ei ymmärrä tuollaista ajattelua, että olisi kaksi minuutta tai minuuden osaa, sillä on vain yks sama, joka tuottaa ne ajatukset ja tutkii niitä, ei kahta erillistä.

Kerroin siitä, että toisaalta noiden tunteiden ja ajatusten vieraus voi johtua siitä, että ne on ristiriitaisia. Kun toisaalta tuntuu, että ajattelen jostain jollakin tietyllä tavalla, ja toisaalta tuntuu, että ajattelen toisella tavalla. Niin ajatukset on sitten ristiriitaisia, enkä ymmärrä, miten ajattelen.

Epävarmuus kaikesta lannistaa. Tulee avuton olo, kun tajuaa, ettei tiedä mitään, eikä voi tietääkään mitään. Tuntuu avuttomalta, kun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kaikki tuntuu järjettömältä. Tuntuu hankalalta löytää motivaatiota elää, kun elämisessä ei ole mitään mielekkyyttä. En halua kuolla, mutta en halua elää. Ei ole mitään, mikä kiinnostaisi. Tuntuu tyhjältä.

Mitä haluaisin nyt just tehdä? En mitään, olla olematta. Kun en tiedä, mitä haluan, teen vain jotain ja iltaisin alkaa ahdistamaan, kun tajuan, että taas oli tyhjä päivä, joka vaan meni ohi."


Ja hei, jos alkaa jo kovasti kyllästyttää, niin ilosanomana tiedoksi, että tää 6. oli nyt viimeinen osa, jatkossa taas jotain muuta. :)

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 5

Lisää 23-vuotiaana kirjoitettua;

"Oon tänään mietiskellyt eksistentialismia ja olemassaolon ahdistusta. Siis mm. sitä, et maailman merkityksettömyys, tarkoituksettomuus, turhuus ja tyhjyys ahdistaa. Eksistentialistit tuntuu ajattelevan, et vaikka ihmiset ei voi hirveesti vaikuttaa siihen, mitä niille tapahtuu (eli että ihmiset toimii determinoidusti, me vaan ollaan täällä maailmassa selviytymässä ja elämässä), niin silti voi vaikuttaa siihen, miten asennoituu ja suhtautuu elämäänsä. Mä en oikeen usko tohon. Tai siis tuntuu, et yhtälailla se ahdistaa, ettei voi vaikuttaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa kuin että ei voi vaikuttaa vaikka ihottumaan ja onnettomuksiin.

En mä osaa sanoa, uskonko vapaaseen tahtoon vai en. Toisaalta tuntuu, et ihmiset vois ajatella vapaasti ja et ois moraalista vastuullisuutta, mut toisaalta taas tuntuu, et mun ajatukset, halut, tunteet ym. vaan vie mua, enkä voi valita, mitä ajattelen jne. Ehkä kuitenkin mun tausta-ajatuksena on toi, et on vastuullinen kaikista omaan elämäänsä liittyvistä jutuista, on vastuussa tän hetken valinnoista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ajatuksista ja ajattelemattomuudesta, ja et just toi hirvee vastuu ahdistaa! Ja ehkä ahdistaa just tää, et en tiedä miten asiat on, mut en myöskään oikeen tiedosta, et mihin mä uskon, miten kuvittelen asioiden olevan.

Ja sit mietityttää se mahdollinen terapia; voiko se auttaa, jos en usko, että voin itse vaikuttaa asennoitumiseeni. Onko siitä apua, jos en usko edes että voin vaikuttaa ajatuksiini? Toisaalta taas mul on semmonen aavistus, et se ajatusten ja tunteiden puhuminen, ongelmien kaivaminen ja analysoiminen tosiaan vois helpottaa. Voihan se olla, että sen terapian avulla ne ajatukset vaan muuttuu, ilman että mä niitä itse muutan. Kyllä mua on näitten hoitovalintojenkin pähkäily ahdistanut ihan hirveesti. Ehkä siinä on jotenkin mielessä, että mun elämä, jopa sairauden parantaminen, on mun vastuulla, joku voi vähän neuvoa, mut ei kuitenkaan kunnolla auttaa. Ahdistavaa. Kamala vastuu kaikesta, valintojen tekeminen on vaikeeta, kun siinä aina pelkää epäonnistuvansa siinä valinnassa.

Jotenkin aika lohdutonta ja toivotonta, en uskalla luottaa siihen et mä jaksan, tuntuu niin heikolta. Niin ja vittu kun tietäisi mitä haluaa ja mistä saa iloa. Mistä tulen onnelliseksi? Sen kun tietäis. Epätietoisuutta ja epävarmuutta on niin vaikeeta sietää. Tai tietäis edes miten pystyisin selvittämään, mitä haluan. Voihan olla, etten ikinä tule keksimään, mitä haluan. Voi olla, etten koskaan halua mitään. Kun ei mikään oo mitenkään merkityksellistä. Ehkä mun elämän tarkoitus on rakastaa [miestäni]. Mut se ei jotenkin riitä, tai siis se ei kerro, mitä järkee missään on. ”Elämäntarkoitus” ei kerro mitään, se on merkityksetöntä. Mitä sitten, että mun tarkoitus on rakastaa [miestäni]? Elämä on silti turhaa, merkityksetöntä, ahdistavaa. Toisaalta miksi elämällä pitäisi olla merkitystä? Miksi elämän järjettömyys ja käsittämättömyys tuottaa ahdistusta?

Opetetaankohan psykologeille ja psykiatreille, et joku voi kokea tämmöstä eksistentiaalista ahdistusta, maailmasta ja itsestä vieraantuneisuutta, irrallisuuden tunnetta, toivottomuutta ja tuskaisuutta, mihin ei ehkä mikään auta, koska todellisuutta ei voi muuttaa merkitykselliseksi. Voiko sitten asennoitumista merkityksettömään todellisuuteen muuttaa? Voiko suhtautua maailmaan niin, että vaikka se on merkityksetön, elämänsä voisi silti elää jotenkin ei-onnettomana ja ei-tuskaisena? Pääseekö siihen ilman että elää itsepetoksessa niin, että kuvittelee, että maailmassa ja elämässä olisi jotain järkeä? Voiko samalla elää järjettömässä todellisuudessa tiedostaen maailman irrationaalisuuden mutta kuitenkaan vaipumatta ahdistukseen ja tyhjyyden kokemukseen? Voiko tästä turhuuden kokemisesta päästä yli niin että voi suhtautua asioihin jotenkin neutraalisti, ei onnellisena, muttei onnettomana?”

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 1

Seuraavat pätkät kirjoitin 22-vuotiaana;


”Oon nyt lähiaikoina aatellut paljon identiteettiäni ja persoonallisuuttani ja muutenkin elämääni. Oon tavallaan ehkä oivaltanut jotain uutta itsestäni, mut toisaalta vahvistuva deterministinen ajattelu on luonut toivottomuutta ja ahdistusta ja hallitsemattomuuden tunteita. Eikä mun ongelmat mihinkään oo kadonnut; en tiedä mitä haluan vaikeimpana ja kiire ja vaatimuksiin vastaamiseen kykenemättömyys. Oon vaan saanut uusia näkökulmia ongelmien tarkasteluun. Mikään ei oo ratkennut mihinkään. Kysymysten määrä vaan lisääntyy ja vastauksia ei joko oo tai sit niittenkin määrä lisääntyy; kaikki on liian monimutkaista. En pysty hallitsemaan lisääntyvää kaaosta. Oon vähän hukassa, mut en tiedä mitä pitäs etsiä, minne mennä.”


”Tossa pari päivää sitten juteltiin [mieheni] kanssa determinismistä ja mun masennuksesta. Jos rupee miettimään elämän tarkoitusta, kaiken merkitystä ja omaa olemassaoloaan, niin ahdistuu kun ei löydä vastauksia, on vain kysymyksiä. Jos vähänkään ajattelee, et determinismi ois totta, niin kaikelta toiminnalta menee heti motiivi; missään teoissa ei ole mitään mieltä, kaikki on yhdentekevää. No okei, en mä nyt ihan jyrkkään determinismiin usko, koska uskon kyllä tietyllä tasolla vapaaseen tahtoon ja jonkinmoiseen sieluun, mut silti ongelmallista on se, missä määrin geenit ja kokemukset määrittää ja ohjaa elämää. Mitä mä voin itsessäni kontrolloida ja mikä on sellaista, mikä vaan tapahtuu mulle, vaikkakin mun kautta? Tuntuu välillä et en pysty kontrolloimaan ja ohjaamaan ja käskemään itseäni, vaan että jokin muu ohjaa tai että vaan ohjaudun jotenkin. Tuntuu, etten pysty keskustelemaan itseni kanssa, esim. en havaitse, mitä oikein haluaisin. Kun kaikki perustavat kysymykset ja ongelmat on niin haasteellisia, et ymmärtää, et ehkä kukaan ei koskaan tuu tietämään niihin vastausta, niin se ahdistaa. Kaikki tuntuu tosiaan merkityksettömältä.

Jotenkin lukiossa kun opiskeli determinismistä ja vapaasta tahdosta, niin ne asiat vaan ajatteli teorioina, semmosina abstrakteina rakennelmina, millä ei ole hirveesti tekemistä oikeen elämän kannalta. Mistään ei voi tietää mitään -ajattelu tuntu vaan filosofiselta paskanjauhannalta, mut nyt kun on miettinyt noita asioita ihan tosissaan syvällisesti, niin tajuaa, et nehän on ne ”tärkeimmät kysymykset ikinä”. Tuntuu siltä, et se on haitallista miettiä asioita liian tosissaan ja syvällisesti, koska sit ne ongelmat häiritsee koko ajan päässä, vähintään jotenkin ahdistaa alitajunnassa. Niistä ei oikeen pääse eroon, en osaa unohtaa noita kysymyksiä.

Ennen oon ajatellut, et onnellisuus ja viisaus on molemmat semmosia päämääriä, mitkä on kaikista tärkeimpiä. Mut nyt on ruvennut tuntuu siltä, et se viisaus on ristiriidassa onnellisuuden kanssa; molempia ei voi saada, on valittava. Toisaalta kun nyt kirjottelen tätä, niin tuntuu siltä, että oonpas mä fiksu, nyt mä oon selkeesti oivaltanut jotain olennaista. Toisaalta sit taas tuntuu, et tää on sitä samaa eksistentiaalista ahdistusta ja huonoa itsearvostusta, oonpahan vaan saanut ilmaistua sen vähän eri tavalla, näennäisesti fiksummasti. (Saatanan ahdistunut, helvetin masentunut -> determinismin ja vapaan tahdon yhteensovittamisen mahdottomuuden aiheuttama eksistentiaalinen ahdistus).

Joopa joo, mua vaivaa kyllä päämäärättömyyden ja huonon itsearvostuksen lisäksi kiire ja epäonnistumisen ja jaksamattomuuden pelko. Suurin ongelma on kyl toi et en tiedä mitä haluan. Se on vaikea motivoida itseään, kun ei ole sisäistä aitoa motivaatiota. Ja sitä ei oo niin kauan kun en tiedä, mitä haluan. Enkä tiedä, voinko ylipäätään tehdä mitään selvittääkseni, mitä oikeen haluan, vai onko vaan pakko keksiä jotain väliaikaista ja odottaa avuttomana, et mulle selviää, mitä mä haluan. Ja se on aidosti ärsyttävää, kun ei tiedä mitään sielusta. Mikä se on? Oonko mä se sielu vai onko se se, mikä tuntuu mussa oudolta ja ulkopuoliselta? Ja jos sielu en oo mä, niin mikä mää sit oon? Jos oon sielu, niin mikä se ulkopuolinen sit on, onko se aivot? Vai onko sielu aivot? Ahdistaa kun ei tiedä.”