Elämän merkityksettömyys ja tyhjyys

Terapiassa on nyt tullut puhuttua tyhjyyden tunteesta, elämän mielekkyyden puutteesta. Viime aikoina on yhä useammin tuntunut olo tyhjältä, jotenkin siltä, että ei mitenkään akuutisti masenna, ei ahdista, mutta ei ole myöskään oikein mitään iloa tuottavaa. Olo on rauhaton ja tyhjyys häiritsee. Miksi mikään ei tunnu kiinnostavan?

Tänään viimeksi terapiassa mietin, mikä tuo tai toisi mun elämääni merkitystä ja mielekkyyttä. Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on mun ihana mieheni. Mutta toisaalta tuntuu että se ei riitä. Ei oman elämänsä sisältöä kai voi rakentaa toisen ihmisen varaan.

Sitten ajattelin, että mun elämään mielekkyyttä tuo se, että saan puuhastella. Eli että saisin elää kiireettömästi ilman stressiä ja tehdä mitä haluan. Lukea kirjoja, katsoa televisiota, hengata netissä, askarrella paskarrella ja näpertää kaikkea pientä, tehdä ja syödä hyvää ruokaa. Jutella mieheni kanssa, puuhailla kaikkea kivaa sen kanssa. Tavata muitakin ihmisiä, vaan olla.

Mutta olen silti epävarma. Voiko elämän merkitys olla näin yksinkertaista? Voiko elämän mielekkyys olla sitä, että ei ole pakko tehdä mitään velvollisuuksia? Ei siltä tunnu. Jotain kaipaan. Kaipaan sitä, että olisin todella kiinnostunut jostain. Kaipaan sitä, että kokisin olevani jossain hyvä. Kaipaan sitä, että kokisin jostain iloa.

Olen miettinyt, että haluaisinko alkaa harrastamaan jotain. En keksi mitään mikä voisi kiinnostaa. Väsyttää ja uuvuttaa. Tavallaan olen tyytyväinen elämäni ulkoisiin puitteisiin: ihana mies, ok asunto, mukava osa-aikatyö, fyysiset sairaudet ei haittaa, ulkonäköni hyvä, rahatilanne suht ok. Mutta silti olen tyytymätön: mulla ei ole konkreettisia haaveita, toivon vain abstraktisti sitä, että olisin onnellinen.

En haaveile lapsista, en matkustamisesta, en rikastumisesta, en kokoaikatyöstä, en laihtumisesta, en lemmikeistä, en asunnosta, en autosta, en vaatteista. En osaa sanoa, mistä haaveilen. En ehkä edes uskalla haaveilla mistään konkreettisesta. Ehkä mulle on tuottanut niin suurta tuskaa mun haaveiden murskaantuminen, että en uskalla enää toivoa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään? Olen nimittäin huomannut, että kun mulle tulee jonkin toiveen/haaveen murskaantuminen, niin alan muistella vanhoja epätoivon ja pettymyksen hetkiä, ja ajattelen, että typerä minä, miksi menin uskomaan, että toive voi toteutua, mun pitäisi jo olla oppinut, ettei mikään koskaan onnistu... En kai ole vielä kunnolla käsitellyt ja surrut epäonnistumisiani ja vastoinkäymisiäni. Kai se on niin vaikeeta.

Edelleen kuitenkin silloin tällöin jaksan toivoa jotain uusia asioita ja taas pettyä ja pettyä. Pelottaa vaan, että kuinka paljon sitä oikein jaksaa. Tai enhän mä oikeastaan jaksakaan, jokainen uus pettymys tuntuu entistä raskaammalta. Sitten on taas vaikeampaa uskaltaa toivoa.

Tulee sellainen olo, että mitä se sitten kuitenkaan hyödyttää, että tietää, mitä haluaa, jos ei sitä pysty toteuttamaan. Toisaalta muistan kyllä sen ajan kun olin ihan hukassa itseni kanssa, en tiennyt lainkaan mitä ajattelen, tunnen, haluan. Ehkä se epätietoisuus on sittenkin pahempaa. Olisi parempi toivoa ja pettyä kuin vain apaattisena ja hämmentyneenä odottaa jostakin kiinnostumista. Epätietoisuus aiheuttaa ahdistusta, toiveiden täyttymättömyys masennusta. Masennus on kai parempi kuin ahdistus.

Yritän olla armollinen itselleni. Jos mikään ei kiinnosta, niin ei siitä tarvitse hermostua. Sitten vain oon niin väsynyt ja surullinen, että pitää potea ilottomuutta ja odottaa jos tulevaisuudessa joskus joku taas kiinnostaisi.

Tai ehkä tyhjyyden tunne johtuu jostain sisäisestä rakkauden kaipuusta? Siitä, että kokisi, että äiti ja isä rakastaa mua? Siitä, että osaisi itse rakastaa itseään?

Pitäisi puhua terapiassa lisää tästä elämän merkityksettömyydestä, siitä, että toivoisin elämääni jotain miellekkyyttä, siitä, että tuntuu tyhjältä. Ehkä mua pelottaa jatkaakin tosta aiheesta. Tulee surullinen olo, kun pohtii sitä avuttomuuden tunnetta, minkä elämän tyhjyys aiheuttaa. Tuota tyhjyyden tunnetta yrittää ehkä tiedostamattaankin välttää, vaikka sitä kai pitäisi käsitellä enemmän.

Haluaisin aina etukäteen tietää jonkin asian, mistä terapiassa voisin puhua, ettei tarvitsisi jännittää, että tuleeko alussa hiljaisia hetkiä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että se terapia-aika menee hukkaan, jos sitä en "tehokkaasti" käytä. En halua tuhlata aikaa ”turhaan” hiljaisuuteen. Haluaisin puhua olennaisista asioista. Haluaisin saada terapiasta mahdollisimman paljon hyötyä, ja en usko hiljaisuuden sitä tuovan. Enkä ”epäolennaisista” asioista puhumisen. Terapiassa on rauhaton olo, jos ei mielessä ole mitään puhuttavaa. Silloin alkaa keskittyä siihen, että ei ole mitään mielessä, eikä ole mitään puhuttavaa. Silloin mietin sitä, että jaahas, nyt ei ole ajatuksia, mistäs puhuis, pian terapeutti kysyy, mitä ajattelen, hö, miksei voi tulla mitään puhuttavaa mieleen... Ehkä kontrolloin liikaa sitä, mikä on tärkeetä puhuttavaa, mikä taas turhaa, eikä hyödytä terapiaa. En vaan voi itselleni mitään. Haluan että terapia-aika on hyödyllistä, enkä tuhlaa sitä turhaan höpinään. Sitten kun ei tule mitään puhuttavaa mieleen, turhauttaa. En vaan pysty tyhjentämään mieltäni ja rauhoittumaan, vaan ajattelen sitä, etten ajattele mitään..

Mutta ehkä toi olemattomuuden välttäminen johtuukin ajan hukkaan menemisen lisäksi siitä, että haluan välttää tyhjyyden tunnetta. En halua vain olla möllöttää, koska sen lisäksi, että menetän tuon ajan "hukkaan", joudun ehkä kohtaamaan eksistentiaalista ahdistusta. Ehkä pakenen tuota olemassaolon tyhjyyttä, elämän merkityksettömyyttä ja järjettömyyttä myös terapian ulkopuolella. Ehkä suoritan elämääni, velvollisuuksia ja kivoja juttuja, jotta en huomaisi kaiken mielettömyyttä.