Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Eteneminen etenemättömyyteen

Terapiaa on nyt kesätauon jälkeen takana 3 viikkoa. Ahdistus ja levottomuus on helpottanut, masennuskin vähentynyt, tilalla on nyt lähinnä vain se sitkeä surumielisyys. Toki kaikkia psyykkisten häiriöiden oireita on, mm. aloitekyvyttömyyttä, päättämättömyyttä, väsymystä, täydellisyyden tavoittelua, suurta stressin välttelyä jne. Mutta en koe kärsiväni ahdistuksesta ja masennuksesta, kärsin vain surusta.

Hyvä siis näin. Ei tämä mukavaa ole, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Helpottaa, kun paskan olon jälkeen on vähemmän paska olo.

Terapiassa kesäjuttujen jälkeen olen päätynyt taas puhumaan lähinnä äidistä. Tai viime kerralla puhuimme siitä, miten en enää millään jaksaisi puhua äidistä, mutta koen sen silti tarpeelliseksi. Tietenkään mun suhde äitiin ja isään ei ole ainoita asioita, jotka mua vaivaa, mutta koen silti tärkeämmäksi puida niitä, kuin esimerkiksi sitä, etten tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni.

Aioin ensin kirjoittaa tuohon perään, että tuo jälkimmäinen pohdinta ei etene mihinkään, se vaan junnaa siinä samassa, että tiedän kyllä tiettyjä ominaisuuksia, mitä haluaisin työllä olevan tai mitä en haluaisi työllä olevan (osa-aikatyö, ei liian fyysisesti rankkaa, mutta ei mieluiten pelkkää istumistakaan, ei liian yksinkertaista, muttei liian stressaavaakaan, työpaikka keskustassa tai hyvän bussiyhteyden päässä, bla bla bla), mutta en osaa kuvitella mitään alaa sen paremmin. Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä tällä hetkellä tuntuu, että terapia junnaa muutenkin vähän paikoillaan; tiedostan tunteeni ja ajatukseni vanhempiani kohtaan niin hyvin, etten enää juurikaan koe mitään oivalluksia, tarvon vaan siinä samassa suossa ympyrää.

Ehkä vaikeuteni puhua äidistä johtuu siitä, että tällä hetkellä olo on kovin ristiriitainen; rakkaus ja viha äitiä kohtaan on molemmat niin kovin voimakkaina mielessä. En tiedä, miten suhtautua äitiin, kun en enää pidä lähentymistoivetta mahdollisena, mutta en halua pistää välejä poikkikaan. En kuitenkaan tunnu nyt pystyväni siihen etäiseen kohteliaisuuteenkaan. Haluaisin vain olla ajattelematta äitiä. (Nyt on olo, etten kertakaikkiaan halua nähdä äitiä tai puhua puhelimessa sen kanssa.) Haluaisin olla joutumatta kokemaan tätä välivaihetta, ja pystyä hyppäämään sinne tulevaisuuteen, jossa kokisin pystyväni tapaamaan vanhempiani ahdistumatta. Tavoitteeni kai on, että joskus voisin suhtautua vanhempieni kohteluun samansuuntaisesti kuin suhtaudun nyt vaikka koulukiusaamiseen; se olisi vain osa menneisyyttä, joka toki vaikuttaa pienesti edelleen, mutta joka ei vaivaa. Asia, jonka olisi läpikäynyt niin, että se ei enää ahdistaisi, ei tuntuisi koko ajan häiritsevänä ja hiertävänä asiana, vaan jota voisi muistella siedettävää surua tuntien. (Itseasiassa koulukiusaaminen ei enää oikeastaan edes sureta mua, sen muistelu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, ei nyt tietty kivaltakaan, muttei kovin pahaltakaan. En kuitenkaan usko, että vaille hyvää vanhemmuutta jääminen olisi asia, jolle kävisi samoin; uskon, että sen aiheuttama kipu tulee olemaan aina mukana, toivoisin vain sen kivun olevan mietoa, siedettävää.)

P.S. Tänään on sentään oikein mukava päivä :)

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Varhaisteini-ikä

Peruskoulussa mulla ei koskaan ollut sitä bestistä, parasta kaveria, joka muilla tytöillä tuntui olevan. Mulla oli kyllä tuttuja ja kavereita, mutta olin enimmäkseen porukassa, joka koostui bestispareista ja musta. Tunsin oloni usein ulkopuoliseksi, vaikka mulla kavereita olikin. Tuntui todella pahalta, kun omat kaverit kiusasi. Siis ihmiset, joita pidin ystävinäni, alkoi kiusata mua. Vihasin kavereitani todella paljon. Se oli todella tuskaista vihaa, muistan kuinka kirjoittelin mustalla tussilla nenäliinaan "I hate Kaisa"-tekstejä ja suttasin kavereitteni nimiä. Samalla itkin. Koin olevani todella yksin. 12-vuotiaana 6. luokalla kirjoitin päiväkirjaani ensimmäiset ''I HATE LIFE''-kirjoitukset. Kiusaamista kesti jotain 3-4 vuotta. Välillä olin kiusaajieni kaveri taas ja kiusaaminen oli sellaista nolaamista, naureskelua, häpäisemistä jne.

Häpeä onkin mulle aika vaikea tunne. Itsensä häpeäminen voi olla todella sietämätöntä. Edelleen aina välillä pelkään tekeväni jotain noloa, sanovani jotain noloa, jolle muut sitten nauraisi. Tuntui aika pahalta lukea niitä tekstejä, missä kerroin, miten kaverini on mua kohdellut, mitä ne on mulle sanonut, miten ne on nauranut mulle, miten ne on nolannut mua, miten olen hävennyt itseäni, miten olen vihannut kavereitani, miten olen ollut kateellinen/mustasukkainen jostain kaveristani jollekin toiselle kaverilleni jne.

Vaikuttaa hirveen raa'alta taistelulta hyväksynnästä; mitä kaikkea paskaa oonkaan kestänyt, kun se on tullut ystäviltäni, joiden olen halunnut pitävän minusta. Oon sillon kovasti kaivannut hyväksyntää muilta. Koulumenestys on ollut mulle tärkeetä; jokin, jossa olen ollut hyvä. Jokin, jossa mua on arvostettu ja jossa olen ollut parempi kuin monet muut. Jokin, jossa ei oo tarvinnut pelätä hylätyksi tulemista ja epäonnistumista. Ehkä tuo koulumenestys on ollut mulle liikaakin semmonen mun arvon osoitus. Kun ei oo tullut arvostusta kavereilta, se on tullut opettajilta. Ja myöhemmin, kun opiskelut yliopistossa lähes pysähtyi, ja kun tavallaan epäonnistuin opiskeluissa, koin epäonnistuneeni myös muuten; mä koin epäonnistuneeni ihmisenä kokonaan. Tietenkin järjellä tiesin, et näin ei oo, mutta jotenkin tunteet sano, et se viiminenkin ylpeyden aihe ja positiivisen arvostuksen lähde oli mennyt. Pikkuhiljaa onneksi opin pois siitä, että koulu- ja työelämässä menestyminen olisi jotenkin tärkeetä. Arvostan muita asioita niin paljon, et töissä pärjääminen ei oo mikään välttämättömyys, voisin hyvinkin olla työtön, eikä se tekis mun ihmisarvoa yhtään huonommaksi.

Vaikka ei toisten mielipiteillä saisi olla mitään merkitystä, niin kuitenkin olen edelleen hyvin herkkä sen suhteen, mitä muut musta ajattelee. Pelkään sitä, että muut ei pidä musta. Pelkään riitoja, pelkään pahoittaa toisten mieliä, kai koska pelkään sitä, että musta ei sitten pidettäisi. Pelkään esimerkiksi sitä, että mieheni olisi vihainen mulle, vaikka ymmärränkin, että se rakastaa mua siitä huolimatta, että joskus kokee mut ärsyttävänä tai suuttuu mulle jostain asiasta. Se olisi vain niin pelottavaa. Kaipaan välittämistä ja hyväksyntää.

Välillä terapiassa on ollut todella rankkaa, kun olen muistellut murrosikääni. Tullut sellaista lohdutonta avutonta itkua, että kukaan ei välitä musta. Sillon joskus 12-14-vuotiaana todella tuntui siltä, ettei kukaan välitä. En tiedä välittikö. Isää ei varmaan kiinnostanut, kavereita ei kiinnostanut, mutta äidistä en tiedä. Ehkä sitä kiinnosti, ehkä se jopa osoitti kiinnostustaan, mutta mä en vaan muista sitä. Olen ollut hyvin yksinäinen joskus 13-vuotiaana. Olen silloin tuntenut olevani arvokas vain koska olen menestynyt koulussa. Kun kaverit on kiusannut, vanhemmat on ollut etäisiä, sisko ollut etäinen. Vain eläinystävä tuntunut läheiseltä, muuten olen ollut niin yksin. Äidin alkoholismi on ärsyttänyt, ahdistanut ja vituttanut, isän määräily on vituttanut ja itkettänyt, kavereiden kiusaaminen, vittuilu ja ulossulkeminen on masentanut ja itkettänyt ja ärsyttänyt ja hävettänyt.

12-vuotiaana kirjoitetuista päiväkirjoista näkyi, että äidin juominen oli noloa ja ahdistavaa. Häpesin äitiä ja olin turhautunut, kun jouduin puhumaan äidille, kun ''se oli ihan tööt''. Eli esim. ei siis muistanut mitä oltiin just puhuttu, vaan kysyi vähän ajan päästä samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. 12-vuotiaana myös ''isä on paska''-kirjoitukset alkoi. Se esim. usein pakotti mut tekemään ärsyttäviä hommia. Semmosia, mitkä 12-vuotiaasta on tuntunut fyysisesti rankoilta ja inhottavilta ja tylsiltä. Vieläkin vituttais, jos joutuis semmosta tekemään! Ja tietty se on ärsyttänyt, että mun on pitänyt aina esim. leikata nurmikko, vaikka ne hikisen lapsen/nuoren ympärillä pyörivät ja kutittavat kärpäset on vituttanut. Ja sitten se, että määrätyt kotityöt on pitänyt tehdä heti, nyt, kun käsketään, eikä esim. tunnin päästä tai huomenna. Vieläkin ärsyttäis, jos ei vois jotakin kotitöitä lykätä eteenpäin, onneks aikuinen voi, kun ei kukaan määräile. ;o)

Eräs kaverini asui äitinsä kanssa kahdestaan, koska sen vanhemmat oli eronnut. Mun kaverin ja sen äidin välit oli tosi hyvät ja läheiset ja rehelliset. Ajattelin, että kaverini äiti on tosi kiva. Muistan, että joskus 13- tai 14-vuotiaana sanoin kaverilleni, kun oltiin sen tykönä, että tunnen oloni täällä paljon kotoisammaksi kuin kotonani. Ajattelin, että tältä kuuluisi kotona tuntua. Kai siellä oli jotenkin vapautuneempaa ja rauhallisempaa. Turvallisempaa ja miellyttävämpää. Kotona taas ahdisti (ja kai joutui pelkäämään kotitöitä). Nyt miehen kanssa yhteisessä vuokrakodissani koen olevani ensimmäistä kertaa kotona. Tää on meidän KOTI, vaikkakaan ei omisteta tätä, ja muutetaan varmaan joskus 3 vuoden päästä pois. Mutta täällä mä viihdyn, täällä on mukava olla. Tällaista kodin tuntua olin kai siellä kaverin tykönä tuntenut, kun olin viihtynyt paremmin kuin vanhempieni kotona. On mukavaa olla vihdoin kotona.