Eteneminen etenemättömyyteen

Terapiaa on nyt kesätauon jälkeen takana 3 viikkoa. Ahdistus ja levottomuus on helpottanut, masennuskin vähentynyt, tilalla on nyt lähinnä vain se sitkeä surumielisyys. Toki kaikkia psyykkisten häiriöiden oireita on, mm. aloitekyvyttömyyttä, päättämättömyyttä, väsymystä, täydellisyyden tavoittelua, suurta stressin välttelyä jne. Mutta en koe kärsiväni ahdistuksesta ja masennuksesta, kärsin vain surusta.

Hyvä siis näin. Ei tämä mukavaa ole, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Helpottaa, kun paskan olon jälkeen on vähemmän paska olo.

Terapiassa kesäjuttujen jälkeen olen päätynyt taas puhumaan lähinnä äidistä. Tai viime kerralla puhuimme siitä, miten en enää millään jaksaisi puhua äidistä, mutta koen sen silti tarpeelliseksi. Tietenkään mun suhde äitiin ja isään ei ole ainoita asioita, jotka mua vaivaa, mutta koen silti tärkeämmäksi puida niitä, kuin esimerkiksi sitä, etten tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni.

Aioin ensin kirjoittaa tuohon perään, että tuo jälkimmäinen pohdinta ei etene mihinkään, se vaan junnaa siinä samassa, että tiedän kyllä tiettyjä ominaisuuksia, mitä haluaisin työllä olevan tai mitä en haluaisi työllä olevan (osa-aikatyö, ei liian fyysisesti rankkaa, mutta ei mieluiten pelkkää istumistakaan, ei liian yksinkertaista, muttei liian stressaavaakaan, työpaikka keskustassa tai hyvän bussiyhteyden päässä, bla bla bla), mutta en osaa kuvitella mitään alaa sen paremmin. Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä tällä hetkellä tuntuu, että terapia junnaa muutenkin vähän paikoillaan; tiedostan tunteeni ja ajatukseni vanhempiani kohtaan niin hyvin, etten enää juurikaan koe mitään oivalluksia, tarvon vaan siinä samassa suossa ympyrää.

Ehkä vaikeuteni puhua äidistä johtuu siitä, että tällä hetkellä olo on kovin ristiriitainen; rakkaus ja viha äitiä kohtaan on molemmat niin kovin voimakkaina mielessä. En tiedä, miten suhtautua äitiin, kun en enää pidä lähentymistoivetta mahdollisena, mutta en halua pistää välejä poikkikaan. En kuitenkaan tunnu nyt pystyväni siihen etäiseen kohteliaisuuteenkaan. Haluaisin vain olla ajattelematta äitiä. (Nyt on olo, etten kertakaikkiaan halua nähdä äitiä tai puhua puhelimessa sen kanssa.) Haluaisin olla joutumatta kokemaan tätä välivaihetta, ja pystyä hyppäämään sinne tulevaisuuteen, jossa kokisin pystyväni tapaamaan vanhempiani ahdistumatta. Tavoitteeni kai on, että joskus voisin suhtautua vanhempieni kohteluun samansuuntaisesti kuin suhtaudun nyt vaikka koulukiusaamiseen; se olisi vain osa menneisyyttä, joka toki vaikuttaa pienesti edelleen, mutta joka ei vaivaa. Asia, jonka olisi läpikäynyt niin, että se ei enää ahdistaisi, ei tuntuisi koko ajan häiritsevänä ja hiertävänä asiana, vaan jota voisi muistella siedettävää surua tuntien. (Itseasiassa koulukiusaaminen ei enää oikeastaan edes sureta mua, sen muistelu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, ei nyt tietty kivaltakaan, muttei kovin pahaltakaan. En kuitenkaan usko, että vaille hyvää vanhemmuutta jääminen olisi asia, jolle kävisi samoin; uskon, että sen aiheuttama kipu tulee olemaan aina mukana, toivoisin vain sen kivun olevan mietoa, siedettävää.)

P.S. Tänään on sentään oikein mukava päivä :)