Jumitus

Pari kuukautta taas mennyt edellisestä postauksesta... En mä oo edelleenkään lopettamassa, vaikka kirjoitushaluja ei oo hetkeen ollut.

Parin kuukauden aikana on tavallaan kaikki ollut ihan samaa, tavallaan taas on tapahtunut valtavasti asioita. Ulkoisesti mikään ei oo muuttunut, mutta tässä ihan parina viime viikkona olen saanut pikkuoivalluksia.

Psykoterapia on nyt junnannut paikoillaan jo 2 kuukautta. Ollaan toki terapeutinkin kanssa puhuttu siitä, että nyt en jostain syystä oikein etene mihinkään, jumitan vaan tässä paikoillani. Ehkä tuo jumittamisesta puhuminen on taas vähän saanut tilannetta edistymäänkin. Noita oivalluksia nyt viime aikoina olen saanut terapian ulkopuolisessa elämässä, ja niistä olen sitten keskustellut terapiassa, mutta itse terapiassa en ole oivaltanut oikein mitään.


Ehkä nyt ihan viime aikoina fokus on hiukan liikahtanut. Ennen kaikki energia meni elämästä selviytymiseen ja menneiden suremiseen. Nyt oon hieman alkanut taas miettiä, mitä oikeasti haluan elämältäni nyt juuri tällä hetkellä, en vain sitten joskus kukana tulevaisuudessa. Olen ainakin hetkellisesti vähentänyt työvuoroja, ja huomannut stressin vähentyneen, eikä enää ole kiireen tuntu koko aikaa.

Toki olen edelleen jumissa menneisyyden surussa, mutta ehkä olen nyt jumittamisellani, tai pikemminkin jumittamiseni tiedostamisella, kuitenkin edennyt jotenkin siihen, että haluan ja pystyn vihdoin tietoisesti pohtimaan, mitä haluan omalta elämältäni, mitä muutoksia haluan. Pieniä, mutta kuitenkin tärkeitä muutoksia. Koitan vähentää elämän suorittamista ja opetella tietoisesti rauhallista läsnäoloa. Sitä, että pystyisi nauttimaan kustakin käsillä olevasta hetkestä, eikä ajatus aina karkailisi tulevaan tai menneeseen. Olen huomannut, että mun on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään, edes mukavaan, mutta itsensä pakottaminen toisinaan kannattaa; olen yllättäen tajunnut ajautuneeni tilanteisiin, joissa olen kyennyt nauttimaan olostani. Mun on hirveen vaikea esim. saada itseni lähtemään kotoa kaverin luo tai baariin, tai shoppailemaan, mutta jos saan itsestäni revittyä sen lähdön, yleensä on ollut mukavaa.


Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa. Luulen, että ne myös auttoi terapian jumivaiheen loppumiseen. Tulevaisuuden haaveista puhuessa mieheni kertoi, ettei oikein haaveile mistään, (toki sillä jotain toiveita tulevaisuudesta on, muttei se ajattele niitä juurikaan), ja ettei sillä ole mitään tarvetta saavuttaa elämässään mitään, (siis mitään sellaista ulkoista, kuten hyväpalkkaista työtä, tai ylipäätään mitään arvostettua työtä, omaa asuntoa, mitään arvostettua tekelettä kuten kirjaa tai muuta vastaavaa) vaan että se on nyt tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä, ei sillä ole tarvetta haaveilla paremmasta, ei se halua muutoksia.

Tuntui todella hyvältä kuulla taas tuo, että mun mies on onnellinen, mutta sitten taas toisaalta tuntui haikealta; miksen mäkin oo onnellinen! Samoinhan mäkin ajattelen pitkälti (ettei mulla ole tarvetta saavuttaa mitään merkittävää, etten halua kokoaikatyötä, asuntoa, autoa, kesämökkiä, venettä, koiria, lapsia jne, eikä mulla ole paljonkaan ulkoisia asioita, joihin haluaisin muutosta), mutta sitten se eroavaisuus tulee siitä, että mulla on sisäisesti onneton olo. Olen tyytyväinen ulkoiseen elämääni, mutten tunnemaailmaltani ole terve. Mulla on hirveän suuri surutaakka, joka estää mua vapaasti nauttimasta elämästä. Onneksi viime aikoina tuota nauttimistakin on pilkahdellut.


Olen havainnut, että se jokin klisee siitä, että alkoholiongelmaiset on juuri niitä ihmisiä, jotka kiinnittää huomiota muiden juomiseen ja näkee vaivaa siitä, jos muut ei juo tai ei juo "tarpeeksi", pitää monesti paikkansa. Jännää, miten juuri ne känniääliöt näkee sen ongelmana, jos en juo enää neljättä olutta, vaan siirryn limsaan tai veteen tai en mihinkään. Kokeekohan se vaivannäkijä silloin syyllisyyttä siitä, että juo itse liikaa ja jos joku muu ei juo yhtä paljon tai "tarpeeksi", silloin se muu ei anna tekosyytä omalle juomiselleen; "jos muutkin juo överisti, mäkin voin"? Liian humalassa olevat ihmiset aiheuttaa mussa ahdistusta ja ärsyyntymistä, halua mennä pois. (Samaa, mitä äidin humala aiheutti, niinpä niin). Musta ei ole liian kännisen säälijäksi tai auttajaksi, ne ihmiset saa mussa aikaan vain halun olla kohtaamatta niitä. Vaikka liian känninen ois mun kaveri, ei heru empatiaa. Putkahti muuten yhtäkkiä nyt mieleen, että syy siihen, miksi olen joskus ollut todella ahdistunut, kun mieheni on ollut pikkujoulujen jälkeen ihan sekaisin vessassa oksentamassa, saattaa liittyä siihen, että oloni on ollut niin ristiriitainen; toisaalta tarve "torjua" humalainen ihminen, halu olla ajattelematta, ja toisaalta halu auttaa rakasta ihmistä. On ollut hämmentävää, kun onkin kokenut empatiaa ja rakkautta sitä örveltäjää kohtaan.