Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 5

Lisää 23-vuotiaana kirjoitettua;

"Oon tänään mietiskellyt eksistentialismia ja olemassaolon ahdistusta. Siis mm. sitä, et maailman merkityksettömyys, tarkoituksettomuus, turhuus ja tyhjyys ahdistaa. Eksistentialistit tuntuu ajattelevan, et vaikka ihmiset ei voi hirveesti vaikuttaa siihen, mitä niille tapahtuu (eli että ihmiset toimii determinoidusti, me vaan ollaan täällä maailmassa selviytymässä ja elämässä), niin silti voi vaikuttaa siihen, miten asennoituu ja suhtautuu elämäänsä. Mä en oikeen usko tohon. Tai siis tuntuu, et yhtälailla se ahdistaa, ettei voi vaikuttaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa kuin että ei voi vaikuttaa vaikka ihottumaan ja onnettomuksiin.

En mä osaa sanoa, uskonko vapaaseen tahtoon vai en. Toisaalta tuntuu, et ihmiset vois ajatella vapaasti ja et ois moraalista vastuullisuutta, mut toisaalta taas tuntuu, et mun ajatukset, halut, tunteet ym. vaan vie mua, enkä voi valita, mitä ajattelen jne. Ehkä kuitenkin mun tausta-ajatuksena on toi, et on vastuullinen kaikista omaan elämäänsä liittyvistä jutuista, on vastuussa tän hetken valinnoista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ajatuksista ja ajattelemattomuudesta, ja et just toi hirvee vastuu ahdistaa! Ja ehkä ahdistaa just tää, et en tiedä miten asiat on, mut en myöskään oikeen tiedosta, et mihin mä uskon, miten kuvittelen asioiden olevan.

Ja sit mietityttää se mahdollinen terapia; voiko se auttaa, jos en usko, että voin itse vaikuttaa asennoitumiseeni. Onko siitä apua, jos en usko edes että voin vaikuttaa ajatuksiini? Toisaalta taas mul on semmonen aavistus, et se ajatusten ja tunteiden puhuminen, ongelmien kaivaminen ja analysoiminen tosiaan vois helpottaa. Voihan se olla, että sen terapian avulla ne ajatukset vaan muuttuu, ilman että mä niitä itse muutan. Kyllä mua on näitten hoitovalintojenkin pähkäily ahdistanut ihan hirveesti. Ehkä siinä on jotenkin mielessä, että mun elämä, jopa sairauden parantaminen, on mun vastuulla, joku voi vähän neuvoa, mut ei kuitenkaan kunnolla auttaa. Ahdistavaa. Kamala vastuu kaikesta, valintojen tekeminen on vaikeeta, kun siinä aina pelkää epäonnistuvansa siinä valinnassa.

Jotenkin aika lohdutonta ja toivotonta, en uskalla luottaa siihen et mä jaksan, tuntuu niin heikolta. Niin ja vittu kun tietäisi mitä haluaa ja mistä saa iloa. Mistä tulen onnelliseksi? Sen kun tietäis. Epätietoisuutta ja epävarmuutta on niin vaikeeta sietää. Tai tietäis edes miten pystyisin selvittämään, mitä haluan. Voihan olla, etten ikinä tule keksimään, mitä haluan. Voi olla, etten koskaan halua mitään. Kun ei mikään oo mitenkään merkityksellistä. Ehkä mun elämän tarkoitus on rakastaa [miestäni]. Mut se ei jotenkin riitä, tai siis se ei kerro, mitä järkee missään on. ”Elämäntarkoitus” ei kerro mitään, se on merkityksetöntä. Mitä sitten, että mun tarkoitus on rakastaa [miestäni]? Elämä on silti turhaa, merkityksetöntä, ahdistavaa. Toisaalta miksi elämällä pitäisi olla merkitystä? Miksi elämän järjettömyys ja käsittämättömyys tuottaa ahdistusta?

Opetetaankohan psykologeille ja psykiatreille, et joku voi kokea tämmöstä eksistentiaalista ahdistusta, maailmasta ja itsestä vieraantuneisuutta, irrallisuuden tunnetta, toivottomuutta ja tuskaisuutta, mihin ei ehkä mikään auta, koska todellisuutta ei voi muuttaa merkitykselliseksi. Voiko sitten asennoitumista merkityksettömään todellisuuteen muuttaa? Voiko suhtautua maailmaan niin, että vaikka se on merkityksetön, elämänsä voisi silti elää jotenkin ei-onnettomana ja ei-tuskaisena? Pääseekö siihen ilman että elää itsepetoksessa niin, että kuvittelee, että maailmassa ja elämässä olisi jotain järkeä? Voiko samalla elää järjettömässä todellisuudessa tiedostaen maailman irrationaalisuuden mutta kuitenkaan vaipumatta ahdistukseen ja tyhjyyden kokemukseen? Voiko tästä turhuuden kokemisesta päästä yli niin että voi suhtautua asioihin jotenkin neutraalisti, ei onnellisena, muttei onnettomana?”

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 1

Seuraavat pätkät kirjoitin 22-vuotiaana;


”Oon nyt lähiaikoina aatellut paljon identiteettiäni ja persoonallisuuttani ja muutenkin elämääni. Oon tavallaan ehkä oivaltanut jotain uutta itsestäni, mut toisaalta vahvistuva deterministinen ajattelu on luonut toivottomuutta ja ahdistusta ja hallitsemattomuuden tunteita. Eikä mun ongelmat mihinkään oo kadonnut; en tiedä mitä haluan vaikeimpana ja kiire ja vaatimuksiin vastaamiseen kykenemättömyys. Oon vaan saanut uusia näkökulmia ongelmien tarkasteluun. Mikään ei oo ratkennut mihinkään. Kysymysten määrä vaan lisääntyy ja vastauksia ei joko oo tai sit niittenkin määrä lisääntyy; kaikki on liian monimutkaista. En pysty hallitsemaan lisääntyvää kaaosta. Oon vähän hukassa, mut en tiedä mitä pitäs etsiä, minne mennä.”


”Tossa pari päivää sitten juteltiin [mieheni] kanssa determinismistä ja mun masennuksesta. Jos rupee miettimään elämän tarkoitusta, kaiken merkitystä ja omaa olemassaoloaan, niin ahdistuu kun ei löydä vastauksia, on vain kysymyksiä. Jos vähänkään ajattelee, et determinismi ois totta, niin kaikelta toiminnalta menee heti motiivi; missään teoissa ei ole mitään mieltä, kaikki on yhdentekevää. No okei, en mä nyt ihan jyrkkään determinismiin usko, koska uskon kyllä tietyllä tasolla vapaaseen tahtoon ja jonkinmoiseen sieluun, mut silti ongelmallista on se, missä määrin geenit ja kokemukset määrittää ja ohjaa elämää. Mitä mä voin itsessäni kontrolloida ja mikä on sellaista, mikä vaan tapahtuu mulle, vaikkakin mun kautta? Tuntuu välillä et en pysty kontrolloimaan ja ohjaamaan ja käskemään itseäni, vaan että jokin muu ohjaa tai että vaan ohjaudun jotenkin. Tuntuu, etten pysty keskustelemaan itseni kanssa, esim. en havaitse, mitä oikein haluaisin. Kun kaikki perustavat kysymykset ja ongelmat on niin haasteellisia, et ymmärtää, et ehkä kukaan ei koskaan tuu tietämään niihin vastausta, niin se ahdistaa. Kaikki tuntuu tosiaan merkityksettömältä.

Jotenkin lukiossa kun opiskeli determinismistä ja vapaasta tahdosta, niin ne asiat vaan ajatteli teorioina, semmosina abstrakteina rakennelmina, millä ei ole hirveesti tekemistä oikeen elämän kannalta. Mistään ei voi tietää mitään -ajattelu tuntu vaan filosofiselta paskanjauhannalta, mut nyt kun on miettinyt noita asioita ihan tosissaan syvällisesti, niin tajuaa, et nehän on ne ”tärkeimmät kysymykset ikinä”. Tuntuu siltä, et se on haitallista miettiä asioita liian tosissaan ja syvällisesti, koska sit ne ongelmat häiritsee koko ajan päässä, vähintään jotenkin ahdistaa alitajunnassa. Niistä ei oikeen pääse eroon, en osaa unohtaa noita kysymyksiä.

Ennen oon ajatellut, et onnellisuus ja viisaus on molemmat semmosia päämääriä, mitkä on kaikista tärkeimpiä. Mut nyt on ruvennut tuntuu siltä, et se viisaus on ristiriidassa onnellisuuden kanssa; molempia ei voi saada, on valittava. Toisaalta kun nyt kirjottelen tätä, niin tuntuu siltä, että oonpas mä fiksu, nyt mä oon selkeesti oivaltanut jotain olennaista. Toisaalta sit taas tuntuu, et tää on sitä samaa eksistentiaalista ahdistusta ja huonoa itsearvostusta, oonpahan vaan saanut ilmaistua sen vähän eri tavalla, näennäisesti fiksummasti. (Saatanan ahdistunut, helvetin masentunut -> determinismin ja vapaan tahdon yhteensovittamisen mahdottomuuden aiheuttama eksistentiaalinen ahdistus).

Joopa joo, mua vaivaa kyllä päämäärättömyyden ja huonon itsearvostuksen lisäksi kiire ja epäonnistumisen ja jaksamattomuuden pelko. Suurin ongelma on kyl toi et en tiedä mitä haluan. Se on vaikea motivoida itseään, kun ei ole sisäistä aitoa motivaatiota. Ja sitä ei oo niin kauan kun en tiedä, mitä haluan. Enkä tiedä, voinko ylipäätään tehdä mitään selvittääkseni, mitä oikeen haluan, vai onko vaan pakko keksiä jotain väliaikaista ja odottaa avuttomana, et mulle selviää, mitä mä haluan. Ja se on aidosti ärsyttävää, kun ei tiedä mitään sielusta. Mikä se on? Oonko mä se sielu vai onko se se, mikä tuntuu mussa oudolta ja ulkopuoliselta? Ja jos sielu en oo mä, niin mikä mää sit oon? Jos oon sielu, niin mikä se ulkopuolinen sit on, onko se aivot? Vai onko sielu aivot? Ahdistaa kun ei tiedä.”