Terapian aloitus ja opiskelun lopetus

En ollut virallisesti lainkaan sairauslomalla, vaikka käytännössä olinkin monta kuukautta, melkein vuoden. Virallisesti olin opintotuella ja suoritin tosi vähän opintoja. Opiskelut oli jo melko loppuvaiheessa, ja reilu vuosi hoitoon hakeutumisen jälkeen vihdoin valmistuin yliopistosta. Tavoitetutkinto oli tippunut maisterista kandidaatiksi. Paljon pidempään opiskelua en varmaan olisi enää jaksanut. Mm. kandidaattitutkielma on tehty masentuneena, itkien, ahdistuneena. Siitä kyllä tuli helvetin hyvä, siitä ei todellakaan huomaa, että se on tehty pää sekaisin. Tai ehkä aihevalinta jo kertoo, että pakko olla hullu, kun tuollaista tutkii... ;o)

Söin vuoden Cipralexia 20mg päivässä. Olin siihen ihan tyytyväinen. Ei tullut mitään sivuoireita, eikä edes pahoja aloitusoireita, vain pieniä nosto- ja laskuoireita. Ei ollut siis oikeastaan muuta haittaa kuin rahanmeno ja se, että piti muistaa ottaa lääke.

Cipralex auttoi erityisesti tuskaiseen ahdistukseen ja vähensi ahdistusitkukohtauksia. Masennukseen ei auttanut kovin paljon, vähän lievensi. Olo ei muuttunut hyväksi, mutta ei kai lääkkeiden tarkoitus olekaan tehdä iloiseksi ja onnelliseksi, vaan poistaa ne paskimmat ahdistukset. Ja sen lääkitys kyllä mulle teki. Pahoja tunteita leikkautui pois ja hyvillekin tunteille tuli taas tilaa. Eikä niin, että lääkkeet ois jotenkin latistanut tunteita kokonaan. Mulla ei pahimmassa masennuksessani ollut lainkaan mitään ilon tunteita, nyt niitäkin taas oli silloin tällöin ja ahdistukset pysyi vähän vähempänä ja laimeampina.

Lääkityksen lopetin vuoden käytön jälkeen, koska koin saavani apua ensisijaisesti terapiasta. Olo ehkä hieman huononi, mutta ei niin merkittävästi, että olisin halunnut aloittaa lääkkeet uudelleen. Toisaalta on kovin vaikea arvioida, mikä parantumisessa on lääkkeiden ansiota, mikä psykoterapian, mikä ulkoisten asioiden (mm. se, että pääsin eroon opiskelusta). Aion kyllä jatkaa Cipralexilla, jos joskus taas tarvitsen masennuslääkitystä.

Kun valmistuin yliopistosta, menin opiskelemaani alaan mitenkään liittymättömälle alalle osa-aikatöihin. Nyt mulla menee ihan ok hyvin, en todellakaan jaksaisi opiskella, mutta osa-aikatöissä jotenkin jaksan käydä. Noin vuoden olen töissä nyt ollut, enkä tällä hetkellä suunnittele muuta työtä, joskus sitten jotain muuta, koitan olla miettimättä ammatillista tulevaisuutta turhaan vielä. Viihdyn nykyisessä työssäni kuitenkin sen verran hyvin, ettei ole tarvetta etsiä parempaa. Nyt on muita asioita murehdittavana, keskityn terapiaan.

Sain siis kelan harkinnanvaraisen kuntoutustuen psykoterapiaa varten, joka mahdollisti sen, että pääsin aloittamaan itseni parantamisen. Pian tulee kaksi vuotta täyteen tätä itseensä tutustumista. Virallinen tavoite terapiassa on "työ- tai opiskelukyvyn parantaminen ja palauttaminen ja sen seurauksena työelämässä pysyminen tai työhön paluu" (Lainaus kelan sivuilta.) Mutta oikeasti tuo ei todellakaan ole mun terapian tavoite. Terapeutin kanssa ollaan puhuttu siitä, mitkä mun oikeat tavoitteet on. Oikea tavoite on se, että voisin psyykkisesti paremmin. Että ymmärtäisin, mitä oikeasti ajattelen, tunnen, haluan. Se on terapian kannalta samantekevää, olenko työkykyinen vai en tai haluanko edes olla työkykyinen.

Terapian avulla olen kyllä pystynyt valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan osa-aikatyöt, mutta ne on ollut vain terapian sivutuotteita. Oikeasti tärkeää on se, että masennukseni on vähentynyt, ja olen jopa onnellinen välillä. Se, että olen alkanut ymmärtää, miksi olen masentunut. Se, että nyt ymmärrän jo jonkin verran, mitä haluan ja mitä tunnen.

Osittain masennukseni johtuu siitä, että liikaa yritin pakottaa itseäni elämään yhteiskunnan normivaatimusten mukaan, ja ahdistuin siitä, kun tajusin, etten pysty siihen. Kuten esimerkiksi "ottamaan itseä niskasta kiinni", opiskelemaan tehokkaasti ja nopeasti, käymään kokoaikatyössä, matkustelemaan, hankkimaan lapset, auto, omakotitalo, kesämökki... Ja terapian avulla olen ymmärtänyt, että juuri se mua ahdistaisi, jos joutuisin elämään niiden pakkojen ja velvollisuuksien mukaan. Olen tajunnut, että noi asiat ei ole niitä, joita mä arvostan. En haluaisi niitä, vaikka pystyisinkin ne saavuttamaan. Olen oppinut arvostamaan itseäni, ja ymmärtämään, että melko yksinkertainen elämä on mua varten, se tekee mut onnelliseksi, ei keskiluokkainen kulutushysteria ja kiireinen elämä.

Opiskelijana

Lukion jälkeen muutin pois vanhempieni tyköä, koska aloitin opiskelun yliopistossa toisella paikkakunnalla. En oikeastaan tuntenut ketään uudelta paikkakunnalta, vanhat kaverit jäi vanhalle paikkakunnalle tai muutti muualle. Asuin aluksi yksin, myöhemmin muutin mieheni kanssa yhteen. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen ollut aika rohkea, uskalsin ihan yksin muuttaa kauas kotoa. Oli helpotus päästä pois vanhempieni tyköä, mutta samalla pelottavaa olla vastuussa kaikesta yksin. Kyllä mulla oli ihan alusta lähtien 19-vuotiaana opiskelustressiä ja ylipäätään elämään opettelun stressiä. (Miten käytetään pesukonetta, miten silitetään pyykkejä, miten vaihdetaan rengas autoon, miten tehdään ruokaa, miten opiskellaan yliopistossa ja eri aineissa, miten eletään uudessa kaupungissa; mistä mitäkin löytyy, miten bussit ja pyörätiet ja autotiet kulkee, miten asioidaan virastoissa jne.) Elämä oli kiireistä ja tuntui kovin vaivalloiselta.

20-vuotiaana sitten tuli kunnon masennus. Näin jälkikäteen analysoituna huomaan siihen kaksi mahdollista selitystä; (1) Toisaalta elämä hieman tasaantui ja rauhottui, koska muutettiin mieheni kanssa yhteen asumaan ja koti alkoi tuntumaan oikealta kodilta. Mun asiat oli sen verran hyvin, kun miehestä oli turvaa, että silloin vihdoin kaikki ahdistus purkaantui ja romahdin. En olisi ehkä kestänyt masennusta aiemmin ilman mieheni tukea. (2) Toisaalta taas mulla oli pidemmän aikaa ollut stressiä, myös muutosta ja muista aikataulujutuista ja pari epäonnistumista opiskelujutuissa ja pieniä muita ongelmia. Niiden kasaantuminen saattoi olla semmonen laukaisija, että ei vain voinut jaksaa enää.

Mutta mä yritin kovasti vieläkin sinnitellä. Toivoin, että masennus vain häviäisi, katoaisi pikkuhiljaa, niin kuin se oli tullutkin pikkuhiljaa. En osannut toivoa, että ammattiavusta olisi ollut apua, sehän oli tarkoitettu oikeasti hulluille, eikä sellaisille itkuisille pessimisteille kuin minä. En ymmärtänyt, miksi olin masentunut, mullahan piti olla kaikki hyvin; ihana rakastava mies ja yhteinen koti. Ihmettelin, mikä mua vaivasi, pelkäsin sekoavani. Masennus syveni siinä 2-3 vuoden aikana ennen kuin vihdoin hain apua.

20-vuotiaana ”romahduksen” jälkeen aloin vertaamaan itseäni muihin, ”normaaleihin” ja ”terveisiin”. Itkeskelin mm. sitä, että kaikki muut oli niin energisiä ja toimeliaita. Iloisia ja onnellisia. Eteni opinnoissa nopeasti, kävi töissä, harrasti. Itse en meinannut jaksaa mitään. Olin paljon hitaampi kuin muut. Olin liian vaativa opiskeluissa menestymisen suhteen, mulle ei riittänyt se, että pääsin tenteistä läpi, halusin myös ymmärtää ja oppia asiat kunnolla. Samalla aloin pohtimaan, että mitä haluaisin tehdä työkseni, ja kun tajusin, etten valmistu mihinkään ammattiin, eikä mua kiinnosta mikään työ, meni opiskelulta osittain motiivi. Osittain ajattelin, että opiskelen, koska opiskelemani asiat kiinnostaa, osittain ajattelin, että opiskelu on turhaa, jos siitä ei ole tulevaisuuden työelämän kannalta mitään hyötyä.

Osittain mun paha olo ilmeni katkeruutena ja vihana muita ihmisiä, yhteiskuntaa, maailmaa kohtaan. Halveksin mm. kelaa (tai siis eduskunnan säätämiä lakeja kelan etuuksista), oikeistolaisuutta, uskonnollisuutta ja keskiluokkaisuutta, missä on työ, kiire, 2 lasta, auto, velat omakotitalosta, ulkomaanmatkoja ym. ympäristöntuhoamista, egoistisuutta jne. Mua ahdisti valtavasti ihmisten, eläinten ja luonnon raiskaaminen, tappaminen, kiduttaminen, hävittäminen. Ärsytti oma köyhyys, tuntui pahalta kehitysmaiden köyhien köyhyys. Koin elämän epäoikeudenmukaisuuden musertavana.

Maailman masentavuuden ohella koin eksistentiaalista ahdistusta. Koin depersonalisaatiota ja derealisaatiota. Jälkikäteen tekstejäni lukiessa tulee joskus mieleen, että mahtoikohan psykoosin puhkeaminen olla kovinkaan kaukana. Niin mieletöntä ahdistus ja sekopäisyys oli.

Seuraavissa postauksissa aion kirjoittaa vanhoja ajatuksiani. Ajalta, jolloin olin pahimmassa kunnossa. Joukossa on paljon pohdintaa minuudesta, identiteetti oli kovasti hakusessa. Onneksi voin jo lukea niitä niin, että tuntuu, että se on menneisyyttä, ei nykyisyyttä. Mieletön sekavuus on ohi. Olen päässyt sieltä kuilun pohjalta jo seiniin kiipeämään valoa kohti, ja voin katsella alas pimeyteen ja olla tyytyväinen, etten ole siellä enää.