Risteyksessä

Olen jotenkin kovin hämmentynyt elämäni kanssa. Pitäisi tehdä taas valintoja. Tarvitsisin aikalisän.

Töiden suhteen; Jaksanko jatkaa pidempään samoin kuin nyt viime viikot on pitänyt ja pari seuraavaa viikkoa pitää? Haluanko yrittää pinnistellä töissä ja ottaa haasteet vastaan? Vai pitääkö mun luovuttaa ja koittaa siirtyä vanhaan? Onko haasteet liian raskaita mulle ja stressi liian kova kestettäväksi?

Terapian suhteen; Jatkanko toistaiseksi samoin kuin nyt viime vuodet, vai olisiko aika muutokseen? Valitsenko lopettamisen vai aikojen tihentämisen? Siirrynkö psykoanalyysiin?

Muun elämän suhteen; Jos työt ja/tai terapia vie jatkossakin vähintään sen ajan kuin nyt viime aikoina, mitä karsin elämästäni? Television katselua? Lehtien lukemista? Netissä oloa? Mitä netin osa-alueista? Karsinko kahdesta harrastuksestani? Onko vielä jokin muu vaihtoehto?

En millään kykene jatkamaan elämää näin. Valintoja on tehtävä, edes pieniä. Ajatukset on kovin sekavia. En tiedä, mitä haluan.

Tavallaan haluaisin kohdata töissä eteen tulevat haasteet, mutta en ole varma pystynkö siihen. Mietin, missä kohtaa tulee se raja vastaan, että pitää lopettaa stressin sietäminen ja tehdä valintoja elämän helpottamiseksi. Olen taas pitkästä aikaa reagoinut stressiin hyvin fyysisesti. Psyykkinen ahdistus on lieventynyt melko pieneksi, mutta mm. huonounisuus (vaikea nukahtaa, painajaisten näkeminen, stressaantuneena ennen herätystä herääminen [myös tänään sunnuntaiaamuna puoli 7 aikaan :( ]), mahakivut ja sydämentykytykset sekä pyörryttäminen on tullut tilalle.

Toisinaan ajattelen, että voisin jo lopettaa terapian. Voin ihan hirveän paljon paremmin kuin terapiaa aloittaessa. En enää ihmettele, miksi tunnen ja ajattelen niin kuin tunnen ja ajattelen; ymmärrän itseäni.

Mutta toisinaan olo on edelleen niin surkea, että huomaan ajattelevani mm., ettei mun ahdistusalttius ole mihinkään vähentynyt tai stressinsietokyky ole mitenkään parantunut, olen vain onnistunut muuttamaan elämääni osittain ahdistuksettomammaksi ja välttelemään stressiä. Pitäisikö kuitenkin vielä pystyä parantamaan jotain valmiuksia välttämättä elämässä vastaan tulevien ongelmien kestämiseen?

Psykoanalyysiin siirtyminen aina välillä käy mielessä yhtenä vaihtoehtona. Osittain pohdin sitä, onko mulla motivaatiota niin vaativaan prosessiin, mutta suurimmaksi osaksi kyse on kuitenkin rahasta. Analyysi tulisi hirveän kalliiksi. Terapeuttini on ehdottanut, että mun kohdalla voitaisiin muokata käytäntöä sellaiseksikin, että kävisin 3 kertaa viikossa ja kokeilisin makuuasentoa, mikäli haluan. Että nykyinen terapia 2xvko tai sitten psykoanalyysi 4xvko ei ole ainoita vaihtoehtoja. En tiedä, ajatukset on sekavat.

Syy terapian tihentämisen tai psykoanalyysin aloittamisen pohtimiseen on se, että vaikka en enää juurikaan koe olevani masentunut, (mikä oli se suuri ongelma, johon lähdin aikoinaan apua hakemaan,) mussa on kovin sitkeästi kiinni surumielisyys, jolle pitäisi voida tehdä jotain. Uskon, että ihan mun persoonallisuuteen kuuluu tietty lievä surumielisyys, mitä ei saakaan pois, mutta tässä nykyisessä laajuudessa oleva surumielisyys ei kyllä ole tervettä. Terapeutti ajattelee, että nykyisenkin terapian avulla mun minuuteni surullisuuteen voidaan pureutua, mutta että se on paljon hitaampaa kuin tiiviimmässä hoidossa olisi. En tiedä mitä ajatella.

Olen jotenkin jumissa menneisyydessä ja vanhemmissani. Olen nyt saavuttanut sen pisteen, että olen kohdannut tunteeni niitä kohtaan, oivaltanut menneisyyden vaikutuksen nykyisyyteen, mutta en tiedä, miten edetä. Olen jumissa.

Vaativa persoonallisuushäiriö

Vaativa persoonallisuushäiriö, eli obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö, eli anankastinen persoonallisuushäiriö, tässä se hurjan pitkä postaus mulle merkittävästä ja mielenkiintoisesta aiheesta nyt vihdoin tulee. En tajua, miksen ole kirjoittanut tästä aiemmin.

Mulla on vaativa persoonallisuus. En tiedä, onko kuitenkaan vaativaa persoonallisuushäiriötä. (Sitä ei siis ole diagnosoitu, mutta mulla saattaa se silti olla. Diagnooseinani on dystymia ja gad eli pitkäaikainen masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.) "Oireita" vaativasta persoonallisuushäiriöstä mulla siis on paljon, mutta en oikein hahmota, kuinka paljon ne haittaa mua ja muita ihmisiä, kuinka vakavia siis "oireet" ovat, olisiko niitä "riittävästi" diagnoosin asettamiseksi. Tuntuu hieman oudolta ylipäätään puhua diagnoosin kriteereistä oireina, koska kyseessä ei tunnu olevan mitkään erilliset oireet, vaan kyse on siitä, että persoonallisuuden tietyt piirteet ovat korostuneita.

Tässä on mielestäni hyvä linkki vaativasta persoonallisuushäiriöstä:

http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/obsessiiviskompulsiivinen.html

Käyn sitä nyt läpi järjestyksessä:

"Henkilöillä joilla on Ryhmä C:n mukainen persoonallisuushäiriö ovat sosiaalisesti estyneitä, tuntevat itsensä tavallisesti riittämättömiksi sekä ovat liian herkkiä arvostelulle."

Estyneisyyttä en heti tunnista itsessäni, mutta riittämättömyyden, avuttomuuden ja osaamattomuuden tunteet on hyvinkin ajankohtaisia. Kaipaan hyväksyntää ja kiintymystä ja olen herkkä hylkäämiselle ja arvostelulle. Ja vaikken suoraan estyneisyyttä tunnistakaan, niin olen toki ujo, ja monesti sosiaaliset tilanteet hermostuttavat mua.

"Tärkeimpänä ominaisuutena tässä häiriössä on liioiteltu ja pysyvä pyrkimys kontrolloida. Anankastisten potilaiden pitää kontrolloida niitä jotka ovat heidän lähellään, kontrolloida kaikkea epävarmaa, ja kontrolloida omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Anankastisilta henkilöiltä puuttuu sisäinen turvallisuuden tunne ja he yrittävät tehdä ulkoisen maailman täydellisesti ennustettavissa olevaksi."

Tämä sopii muhun erittäin hyvin. Turvattomuus ja kaoottisuus aiheuttaa ahdistusta, jota ehkäistäkseni koitan hallita kaoottista maailmaa. Olen luonut itselleni rutiineja ja pakkomielteitä, jotka pitävät ahdistusta poissa, koska ne tekevät elämästäni hieman ennustettavampaa. Rutiinit luo turvallisuutta.

"Myöhemmät psykoanalyyttiset teoriat tähdentävät varhaisempia ilmentymiä lapsen itsemääräämisoikeudesta vanhempien toivomuksia vastaan. Viettien ja tunteiden ilmaiseminen, mukaanluettuna kiukku, muotoutuvat vanhemmilta saadun palautteen mukaan ja voivat saada aikaan häpeää ja arvostelua. Tämän teorian mukaan, aivan kuten lapsetkin, pakkomielteiset potilaat ovat usein ylistäneet mitä ovat tehneet eikä suinkaan keitä ovat olleet. Tunteet on siirretty heikkouden ja häpeän alamaailmaan. Lapsi voi välttää arvostelua keskittymällä tehtäviin ja siirtämällä kiukkunsa. Omaksumalla moralisoivan asenteen kiukun sijaan, lapsi pääsee mielenliikutuksestaan ja huomiostaan vanhempiaan kohtaan. Tämä dynaaminen tapahtumaketju vahvistuu sellaisissa yhteisöissä joissa vaikuttaa voimakkaasti protestanttinen työmoraali, perheissä joissa yksilön tunteet ovat ryhmälle toisarvoisia, sekä yhteisöissä joissa avoin tunteiden ilmaiseminen ei ole suotavaa."

Olen paljon terapiassakin puhunut siitä, miten opin jo pienenä, ettei isän nähden saa itkeä, ja miten isän määräilystä ja auktoriteettiasemasta johtuen mulle on tullut syvä vastenmielisyys ja ahdistus uskonnollisia yhteisöjä ja niiden määrittämiä jyrkkiä ja suvaitsemattomia eettisiä näkökulmia kohtaan. Yleisemminkään perheessäni ei ilmaistu tunteita, (muita kuin isän vihaisuutta,) ja protestanttinen työmoraali sopii isääni erittäin hyvin. Isäni on aina korostanut tekemistä, esim. kotitöiden tekemisen tärkeyttä, ruumiillisen työn tekemistä jne. ja väheksynyt ajattelua, lukemista ja muuta ”turhaa”. Se on ollut aina suorituskeskeinen ja tuloksellisuushakuinen, ei ole saanut laiskotella.

"Diagnostiset kriteerit:

(1) Syventynyt yksityiskohtiin, sääntöihin, listoihin, järjestykseen, organisaatioon, tai kaavioihin siinä laajuudessa että toiminnan pääasiallinen tarkoitus menetetään

[sopii jossain määrin]

(2) Osoittaa täydellisyyden tavoittelua joka heijastuu tehtävien valmiiksi saamiseen (esim. ei saa projektia valmiiksi koska hänen liian tiukkoja vaatimuksiaan ei saavuteta)

[sopii jossain määrin]

(3) Kohtuuttoman omistautunut työlle ja tuottavuudelle vapaa-ajan harrastuksien ja ystävien kustannuksella (lukuunottamatta selvää taloudellista pakkoa)

[ei sovi kovin hyvin; aluksi ajattelin, ettei ollenkaan, mutta vaikka olenkin vain osa-aikatyössä, olen siinä mielessä kohtuuttoman omistautunut, että stressaan töitä ja töissä suoriutumista aivan liikaa vapaa-ajallani.]

(4) Ylitunnontarkka, pikkutarkka, ja joustamaton moraalisissa, eettisissä sekä arvokysymyksissä (lukuunottamatta kulttuuriin tai uskontoon kuuluvaa samaistumista)

[sopii jossain määrin]

(5) Kyvytön heittämään pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita jopa silloin kun niillä ei ole tunnearvoa

[sopii jossain määrin]

(6) Haluton jakamaan tehtäviä tai työskentelemään toisten kanssa elleivät he alistu tekemään niitä täsmälleen hänen tavallaan

[sopii melko hyvin]

(7) Omaksunut saidat kulutustottumukset sekä itseään että toisia kohtaan; näkee rahan jonain jota pitää kerätä varastoon tulevia katastrofeja varten

[sopii erittäin hyvin]

(8) Vaikuttaa jäykältä ja uppiniskaiselta"

[sopii jossain määrin]

"Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuuden käyttäytymistä on johdonmukaisesti kuvattu yksinomaan säntilliseksi. Potilas on keskittynyt yksityiskohtiin, kiinnittää huomionsa sääntöihin, menettelytapoihin, aikatauluihin, sekä täsmällisyyteen."

Joo, mm. ärsyynnyn herkästi muiden ihmisten epäjärjestelmällisyydestä, myöhästelystä, suunnitelmien muuttamisesta ym. ”epäluotettavuudesta”, siis mun rutiinien rikkomisesta. Oonkin ajatellut, että vaikka mulla ei ole mitään perinteisiä riippuvuuksia (tupakka, alkoholi, uhkapelit, ruoka, liikunta ym.), niin kuitenkin tavallaan joistakin rutiineistani olen riippuvainen. Tää viehtyminen järjestelmällisyyteen on tavallaan pakko-oire tai riippuvuus, koska muutamat pakkomielteet on kovin vahvoja eikä kovin järkeviä. Toisaalta ei ehkä kovin haittaaviakaan.

"Koska tällainen kiihkeä täydellisyyden ja järjestyksen tavoittelu kuluttaa paljon aikaa, muut elämänalueet näyttävät usein olevan epäjärjestyksessä. Yksi huone tai pöytälaatikko voi joutua epäjärjestykseen, tai osa sosiaalisesta tai perhe-elämästä voi olla sekaisin."

Mulla ilmenee tuo ehkä niin, että ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, jos työ, terapia ja kotityöt vie mielestäni "liikaa" aikaa. Kotityöt jää tekemättä, kun pitää käydä peräkkäisinä päivinä töissä jne. Mutta ehkä olen pikemminkin koittanut karsia vaativista asioista, jotta ei tulisi tilannetta, että esim. jokin huone joutuisi epäjärjestykseen. Se synnyttäisi mussa niin pahaa ahdistusta, että haluan välttää sen ja kyetä pitämään tavarat lähes täydellisesti järjestyksessä.

"Uppiniskaisuus on näille henkilöille toinen luonteenomainen piirre. Heidän pitää saada asiat tehtyä omalla tavallaan ja realistiset perustelut eivät useinkaa[n]* saa heitä muuttamaan vaatimuksiaan. Heidän tarvitsee alistaa muut tekemään asiat heidän tavallaan, ja usein he uskovat ettei kukaan voi tehdä asioita yhtä täydellisesti kuin he itse. He antavat yksityiskohtaiset ohjeet, väittäen kivenkovaan että heidän tapansa on ainoa tapa tehdä asioita, ja ovat ärsyyntyneitä jos muut esittävät vaihtoehtoja. Tästä johtuen he yleensä haluavat välttämättä tehdä kaiken itse ja ovat kykenemättömiä jakamaan tehtäviä, joka lisää heidän tehottomuuttaan työelämässä."

(*Tässä yksi esimerkki pikkutarkkuudesta. On pakko korjata alkuperäisessä tekstissä oleva näppäilyvirhe. Jos huomaan esim. blogiteksteissäni kirjoitusvirheitä myöhemmin niitä lukiessani, korjaan ne. Mua ärsyttää toisinaan myös muiden teksteissä olevat kirjoitusvirheet ja varsinkin kielioppivirheet.)

Joo, muiden tekotavat usein tuntuu vääriltä tai huonoilta. Mm. huomautan miehelle siitä, kun se ei ole tiskannut astioita täysin puhtaaksi, ja on laittanut astiat "väärin" kuivauskaappiin kuivumaan (niin, että ne on toisissaan kiinni, jolloin ne kuivuu huonosti). Työkavereita en ole alkanut käskyttämään, mutta pari kertaa olen kyllä "neuvonut", miten asiat voisi myös tehdä... Joidenkin huolimattomuus, laiskuus, välinpitämättömyys välillä ärsyttää kovastikin. En ole oikein koskaan ollut kovin ryhmätyökykyinen, koska haluan tehdä asiat omalla, "parhaalla", tavallani. Muiden tavalla tekeminen usein turhauttaa.

"Paradoksaalista on että heidän uppiniskaisuutensa liittyy epävarmuuteen. Pysyvä päättämättömyys on tunnusomaista ellei heillä ole selviä suuntaviivoja. He pelkäävät tekevänsä virheitä tai virhearviointeja ja lykkäävät toistuvasti päätöksentekoa kunnes heillä on tarpeeksi tietoja tehdäkseen mielestään ainoan oikean päätöksen. Kun säännöt eivät sanele oikeaa vastausta ongelmaan tai jos tehtävien menettelytavasta ei luovuta, päätöksenteosta tai tehtävän aloittamisesta saattaa tulla pitkä ja tuskallinen prosessi."

Päätöksenteko ahdistaa ja on todella vaikeaa, vaikkei olisi niin merkittävästä asiasta kyse edes. Sitä vaan niin pelkää sitä, että tekeekin väärän valinnan ja sitten epäonnistuu jossakin. Tuntuu, että vaadin itseltäni täydellisiä valintoja, etten sitten joutuisi kestämään mitään epäonnistumisia. Ja se tekee tietysti sitten niiden päätösten tekemisen erittäin hankalaksi, kun kaikki edut ja haitat pitäisi tietää etukäteen, vaikkei niitä voi tietää! Mä välttelen kyllä vähän liikaakin päätösten tekemistä ja riskien ottoa. Usein pähkäilen ja pohdin pitkään, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua. Olenkin täällä blogissa useasti jo puhunut päättämättömyydestäni, ja siitä, miten koitan välttää epäonnistumiset ja pettymykset välttämällä päätökset kokonaan. Koska yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin, muodostuu päätöksenteko erittäin hankalaksi.

"Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö ovat luonteenomaisesti ylitunnollisia sekä pikkutarkkoja."

Joo, olen erittäin järjestelmällinen, pikkutarkka, täsmällinen ja tunnollinen.

"Nämä henkilöt ovat pihejä ja itaroita sekä usein elävät paljon vaatimattomammin mitä heidän todellinen sosioekonominen asemansa edellyttäisi. He eivät pidä kuluttamisesta, vaan uskovat että rahaa pitää säästää tulevaisuuden vaikeuksien varalle. Heillä on suuria vaikeuksia heittää pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita, koska he uskovat niiden saattavan olla käyttökelpoisia jonain päivänä."

Olen säästäväinen ja pihi, ehdottomasti. Mulle raha, erityisesti tilillä oleva jonkinlainen "ylimääräinen" vararahasto, edustaa kyllä vahvasti turvallisuutta. Kun elämä tuntuu muuten niin kovin pelottavalta ja turvattomalta, on lähes pakko olla säästössä rahaa, jotta ei murehdi koko ajan raha-asioita. Murehdin silti rahasta usein, ja silloin joskus kun olin 3kk täysin ilman tuloja, olin hyvin stressaantunut ja ahdistunut ja mulla oli turvaton olo.

Säästöillä yritän siis luoda turvaa, etten vaan joutuisi hätään. Tai että olisi heti apua, jos joutuu hätään. Säästöt tuntuu olevan kuin pelastusliivit keikkuvassa veneessä. Pakollinen varautuminen. Kai tää pihiys on tosiaan pohjimmiltaan yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää.

Mietin siis rahankäyttöäni hyvin tarkkaan, vaikka ei mikään pakko olisi. En siis todellakaan mikään rikaskaan ole, mutta suurempiinkin menoihin olisi varaa. Olisi oikeasti todella pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka tosiaan siis lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Kerroinkin jo täällä joskus aiemmin tästä mun pihiydestä ja myös jonkinlaisesta pakkomielteestä yrittää ostaa mahdollisimman edullista. ("Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.") Nuo pakkomielteet itsessäänhän on siis tosiaan myös viitteitä vaativaan persoonallisuushäiriöön, jos ne ei ole niin vaikeita ja vakavia, mitä pakko-oireisessa häiriössä on.

Tavaroiden pois heittäminen on vaikeaa. En millään raaskisi heittää pois mitään, vaikka ajattelisinkin, että niistä todennäköisesti ei ole hyötyä tulevaisuudessakaan. Olen huomannut, että luopumispäätösten tekeminen on vaikeaa, mutta kun olen onnistunut karsimaan vaikka jotain turhia koriste-esineitä, en ole niitä kyllä jälkikäteen koskaan kaivannut.

"Nämä henkilöt ovat huumorintajuttomia ja heiltä puuttuu luonnollinen tunteiden ilmaiseminen. Tavallisesti he eivät osoita kiukkuaan suoraan. Kuitenkin he ovat usein vihaisia sellaisissa tilanteissa joissa he eivät voi kontrolloida omaa tai muiden käyttäytymistä. Kiukku osoitetaan yleensä epäsuorilla aggressiivisilla teoilla (kuten jättämällä pieni juomaraha tai olemalla tarjoamatta vähäisintäkään apua silloin kun sitä odotetaan). Heidän vihankäsittelynsä liittyy läheisesti heidän herruus-alistuminen asenteeseensa auktoriteettihahmoja kohtaan. He saattavat olla kohtuuttoman alistuvia esimiehelle jota kunnioittavat, mutta jarruttavia sellaiselle auktoriteettihahmolle jota eivät kunnioita.

Vaikutelma pakkomielteisestä henkilöstä on hillitty ja jäykkä. Se ei ole lattea tai tylsä, vaan ahdas. He eivät naura tai itke, ja tuntevat olonsa epämukavaksi sellaisten ihmisten seurassa jotka osoittavat tunteensa. Heidän mielialansa on tavallisesti vakava, mutta ahdistusta tai masentuneisuutta voi esiintyä."

Tämän jotenkin hämärästi tunnistan myös itsessäni. Musta on sanottu mm. että musta saa sellaisen kuvan, että olen tieteellisen järkevästi ja tunteettomasti ajatteleva, ja että olen vakava.
Toki itse tiedän, että oikeasti olen ihan hirveän tunteellinen ihminen, mutta aika harvoin niitä tunteitani osoitan muille kuin läheisille ihmisille (mies, ystävät, terapeutti).

"Yhteenvetona voidaan todeta obsessiivisten persoonallisuuksien rakastavan järjestystä, huolellisuutta ja samanlaisuutta sekä vihaavan uusia asioita, oma-aloitteisuutta ja muutosta. He tarvitsevat käskyvaltaa, turvallisuutta ja varmuutta sekä välttävät luovuutta, taidetta ja jännitystä. He vähentävät ahdistusta noudattamalla tiukkoja sääntöjä ja pidättäytyvät ilmaisemasta tunteitaan välttämällä oma-aloitteisuutta. He pelkäävät sisäistä heikkouttaan sekä aggressiivista tunteellista maailmaa."

Rakastan täsmällisyyttä, enkä voi sietää epävarmuutta. Olen turvallisuushakuinen. Muutokset ja uudet asiat ahdistaa ja stressaa. Esim. ihan vaikka sellainen, että ravintolassa en uskalla valita erikoisia annoksia. Muutenkin uusien ruokien maistaminen on aina vähän jännää...

Kirjoitan aina kaiken muistettavan ylös, ettei tarvitse murehtia muistaako kaiken ja harmistua, jos jotain unohtuu. Eli siis todellakin vähennän ahdistustani noudattamalla tiukasti omia sääntöjäni ja pakkomielteitäni. Haluan, että tavarat ovat järjestyksessä. Ei siis vain niin, että ei olisi sotkuista ja sekaista, vaan että kaikki tavarat olisivat omilla "oikeilla" paikoillaan. Järjestelen esimerkiksi mieheni vaatteita, kun en voi sietää sitä, että ne on sekaisin. Keräilen niitä pitkin kämppää lojumasta sikin sokin ja viikkailen ne nätisti pinoihin vaatehuoneeseen ja mieheni yöpöydälle.

Sekavuus yleisestikin aiheuttaa epämukavan olon, selkeys ja esim. symmetrisyys rauhoittaa. Koen taiteen ja luovuuden hiukan liian epämääräisinä ja jotenkin vieraina asioina, liian kaoottisina, vaikka olen kyllä huomannut, että mustakin löytyy luovuutta. Jännitys ei ole kivaa, vaan vältettävää, pelottavaa.
Mun persoonallisuus on muuttunut jonkin verran terapian kuluessa, ja esimerkiksi tuo tunteitteni kanssa sinuiksi tuleminen on asia, jonka myötä en enää täytä niitä vaativan persoonallisuushäiriön "oireita", jotka aiemmin muhun sopi paremmin.

"Kuten muutkin persoonallisuushäiriöt, myös obsessiivi[s]-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö esiintyy varhaisaikuisuudessa ja sillä on taipumus olla pysyvä sekä muuttumaton. Kuitenkin joistakin varhaisaikuisista joilla on merkittävä määrä obsessiivisia piirteitä tulee lämpimiä, rakastavia ja helliä aikuisia. [--] Potilaalla jolla on obsessiivinen persoonallisuus voi olla suuri määrä psykiatrisia häiriöitä, mutta masennus ja ahdistushäiriöt ovat kaikkein tavallisimmat[--].

Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö voivat pärjätä hyvin sellaisessa työssä joka vaatii työskentelyä yksityiskohtien parissa, järjestystä ja järjestelmällistä menettelyä ja missä ihmissuhteita voi käyttää alistuviin osapuoliin. Kuitenkin he ovat erityisen haavoittuvia odottamattomien muutosten suhteen sekä ammatillisessa että sosiaalisessa ympäristössään. Myöhemmin alkavan masennuksen esiintyminen obsessiivis-kompulsiivisilla persoonallisuuksilla on tavallista.

[--] Useissa, muttei kaikissa, obsessiivisen persoonallisuuden tapauksissa piirteet ja käyttäytyminen ovat itsesyntyisiä ja näin ollen niitä ei yritetä vastustaa, vastakohtana obsessiivis-kompulsiiviselle häiriölle."

Tähän liittyen kirjoitinkin jo viimeksi: "Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan."

"Psykologinen hoito joka keskittyy täydellisyyden tavoitteluun, ankaruuteen, pikkutarkkuuteen ja kyvyttömyyteen kestää epäonnistumisia on pääasiallinen lähestymistapa. Tukahdutettua aggressiota, syyllisyyttä sekä riippuvaisuuden tarpeita pitäisi osoittaa käyttämällä psykodynaamista lähestymistapaa."

Psykodynaamisessa psykoterapiassani näitä asioita on kyllä käsiteltykin. Viimeksi nyt ihan parhaillaan, kun käyn läpi sitä ahdistusta, mitä koen työssäni. Työn suhteen olen edelleen myllerryksessä. Toisinaan ajattelen, että kunhan saan työssä olevan epämääräisen kaoottisuuden hallintaan, voin nauttia työstä mm. sen takia, koska pääsen hyödyntämään pikkutarkkuuttani. Toisinaan olo on hyvinkin toivoton, ja tuntuu, että työ on sisällöltään aivan liian kaoottinen mun persoonallisuudelleni, en kestä sitä, koska sitä työn epämääräisyyttä ei voi hallita. Etenen viikko kerrallaan, koitan selviytyä ahdistuksestani ja oppia näistä vaativuuden mekanismeistani lisää.

Tulevaisuudesta

Terapiassa olen tässä vajaan kolmen vuoden aikana käsitellyt paljon menneisyyttä. Eräältä terapian läpikäyneeltä kaveriltani kuulin pari vuotta sitten, että se oli omassa terapiassaan saanut käsiteltyä menneisyyden haamut, mutta tajusi terapian loputtua, että olisi ollut hyvä, että olisi puhunut enemmän myös tulevaisuudesta. Tuo jäi mun mieleeni, ja nyt kun olen yhdenlaisessa terapian taitekohdassa (menneisyys ei tunnu vielä tarpeeksi käsitellyltä, mutta koen, että olen saanut puhuttua paljon kaikesta haluamastani, ei ole juurikaan enää mielessä mitään, mistä ehdottomasti haluaisin puhua), mielessä on käynyt tulevaisuudesta puhuminen.

Se se onkin vaikeaa. Olen tajunnut terapian kuluessa paljon siitä, mitä en halua elämääni ja myös jonkinverran siitä, mitä haluan elämääni, mutta yksi suuri kysymysmerkki ainakin on jäljellä: työ.

Mulla ei ole edelleenkään oikein mitään hajua, mitä haluaisin tehdä työkseni. Jotain osa-aikatyötä kuitenkin haluaisin tehdä mieluummin kuin olla työttömänä. Mutta kun olen silleen ihan ok tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen, niin ei tule tehtyä mitään päätöksiä töihin tai koulutukseen hakeutumisesta, kun ei tiedä, mitä haluais.

Tiedän, että en halua mitään liian stressaavaa, en kokoaikatyötä, en asiakaspalvelua, en liian fyysistä, en sitä, en tätä. Mutta mitä sitten oikein haluan? En tiedä. Olisi kiva, jos olisi jotain, joka kiinnostaisi.

Haluaisin kuitenkin kiinnostua jostain, olisi kiva, jos olisi jokin työ, jota haluaisi tehdä. Mutta ei kai tässä oikein voi muuta tehdä, kuin toivoa, että joskus jokin asia alkaa kiinnostamaan. Ehkä ei pitäisi pitää sitä työtä minään ongelmana. Yrittäisi vaan elää hetkessä. Että nyt kun oon suht tyytyväinen työhöni, olisin vain rauhassa töissä enkä murehtisi tulevaa. Vasta kun joudun työttömäksi tai tympäännyn tuohon työhön, alkaisin tehdä päätöksiä tulevasta.

Pelottaa vastuu. Pelottaa, kun olen vastuussa omasta elämästäni. Omista valinnoistani. Valinnat ahdistaa, niitä täytyy koko ajan tehdä, ja ne voi mennä pieleen. En haluaisi olla vastuussa mistään! Terapeutti sanoi kerran jotain sellaista, että jos on nuorena ollut hyvin vastuullinen, voi aikuistumisen kynnyksellä tuntua siltä, että haluaisikin olla vastuuton.

(En oikein tiedä tuosta vastuullisuudesta nuorena, ainakin olen ollut hyvin yksinäinen ja siinä mielessä hyvin tietoinen siitä, että olen valintojeni kanssa yksin, kukaan ei auta, itse pitää päättää. Ehkä se sitten on ollut sitä vastuullisuutta. Vaikka olen ollut teininä usein kännissä, harrastanut seksiä jne, niin olen kuitenkin ollut siinäkin vastuullinen. En ole koskaan sammunut, olen aina käyttänyt kondomia, olen peittänyt krapulani vanhemmiltani jne. Teininä tuntui, ettei itsellä ole tarpeeksi oikeuksia, nykyään tuntuu, että itsellä on liikaa vastuuta.)

Tuntuu hullulta kun ikäiseni kaverit hankkii lapsia, muuttaa omakotitaloihin, ostaa autoja ja koiria, käy ”oikeissa töissä”, matkustelee... Välillä tuntuu niin epätodelliselta, että onko jotenkin niin, että todella muut alkaa olla aikuisia ja itse on edelleen jonkinlaisessa nuoruudessa. Mutta eihän se ihan niin ole. Eihän mulla luultavasti vanhanakaan ole mitään omakotitaloa, autoa, lasta tai kokoaikatyötä. Eikä sekään kai mitään vastuuttomuutta ole, ettei hanki lasta masentuneelle vanhemmalle, elä epäekologisesti, uuvuta itseään työssä. Eri tilanteissa vastuullisuus ja aikuisuus vaan on erilaista.

Jotenkin vaan noita tuoreita vanhempia ajatellessa tulee olo, että itse sitten kuitenkin jää paitsi jostain hienosta. Että vaikka on kaikkien ihmisten kannalta parempi, etten hanki lapsia (erityisesti mun ja sen kuvitellun lapsen!), niin kuitenkin se jollain tavalla surettaa, ettei pääse osalliseksi siitä ilosta, mitä muut vanhemmat kokevat lapsistaan. En siis todellakaan halua lapsia, enkä ole koskaan halunnutkaan. Aiemmin, ennen terapiaa, olen halunnut haluta lapsia; olen ajatellut, että olisi kiva, jos haluaisin lapsia. Mutta myöhemmin olen tajunnut, etten mä vain halua, eikä mun tarvitsekaan haluta. Enää en siis haluakaan haluta. Ei ole sellaista toivetta, että mä sopisin ”normaalin” ihmisen muottiin. Onneksi mun mieskään ei halua lapsia. Olisi aika ikävä tilanne, jos toinen haluaisi ja toinen ei. Nyt kun olen masentunut ja ahdistunut ja maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja en usko voivani olla hyvä äiti jne, niin päätöksemme olla tekemättä lapsia on kyllä hyvin selkeä ja olen hyväksynyt sen, että tässäkin kohtaa eroan muista "tavallisista" ihmisistä. Mutta kyllä se lapsettomuus silti jotenkin surettaa, vaikka vapaaehtoista ja itsevalittua onkin.

Yksivuotissynttärit, muutos ja muuttumattomuus

Tajusin juuri, että aloitin tän blogin vuosi sitten. Mitäs tässä vuoden aikana sitten mun elämässäni on tapahtunut? Juuri mikään ei ole muuttunut. Ja tavallaan on muuttunut hirveän paljon. Ulkoisissa asioissa ei siis juurikaan ole tapahtunut muutosta; asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta taas mun ajatuksissa ja tunteissa on tapahtunut vaikka mitä muutoksia. Olen oivaltanut itsestäni paljon kaikkea uutta. Toisinaan tuntuu, että tässä samassa surun sumussa rämpimistä on luvassa koko loppuelämä, toisinaan taas tuntuu, että tutustumalla kunnolla itseeni voinkin oppia tekemään elämästäni onnellista.

Tänään kommentoin Lempin blogikirjoitusta tutusta ja turvallisesta, jossa luki mm;
"Minusta tuntuu, että tarvitsen elämän, joka on ulkoisilta puitteiltaan mahdollisimman tuttu, jotta uskallan rauhassa työstää päänsisäisiä asioita."

Halusin kopioida kirjoitukseni nyt tännekin:

”Niin totta. Kun päässä on kauhea kaaos ja häslinki ja muutosta, toivoisi, että muu maailma olisi tuttua. Ajoittain jopa toivoisi, että maailma muuttuisi sellaiseksi, ettei mikään enää muuttuisi.
Olen juuri viime aikoina puhunut paljon terapiassani tästä uuden (myös neutraalin tai jopa positiivisen muutoksen) pelosta, turvallisten rutiinien kaipuusta, ankarasta muutosvastarinnasta, ehdottomasta tuttuuden halusta, epäonnistumisten välttämisestä kaiken tekemisen välttämisellä jne..

Kaikki alkoi viime viikon maanantaista, josta kirjoitin blogiini:
"suurimman osan ajasta käytin siihen, kun itkin sitä, että olin lähtenyt kaupungille ennen terapiaa ajatuksena tehdä mm. käsityö- ja ruokaostoksia, ja sitten unohdinkin lompakon kotiin. Tuli ihan hirveän vihainen, surullinen, avuton ja tyhmä olo, ja sitä sitten puitiin, miksi reagoin noin vahvasti, vaikka kyseessä nyt kuitenkin oli aika mitätön unohdus. Huoh, suunnitelmien muutokset, uudet yllättävät tilanteet, rutiinien epäonnistumiset jne. ei edelleenkään sovi tällä neurootikolle."

Pelkään epäonnistumisia ja pettymyksiä niin paljon, että yritän välttää kaikkia tilanteita, joissa voisi pettyä. Mutta kun elämästä ei saa millään sellaista, etteikö siinä tulisi koko ajan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Elämää ei voi hallita! Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Jollei epäonnistu missään isoissa asioissa, epäonnistuu pienissä. Jos ei pettymyksiä tule merkittävistä asioista, niitä tulee lompakon unohtamisista. Pettymyksiltä ei voi välttyä. Pitäisi jotenkin pystyä suhtautumaan pettymyksiin toisin, eikä tuhlata energiaa turhaan pettymysten välttämiseen. Helppo sanoa, vaikea oppia noudattamaan.

Mulla suurina syinä pettymysten välttämiseen on siis juuri ne musertavat tunteet, jotka pettymyksestä seuraa. Turvattomuuden tunteet, avuttomuuden tunteet, yksinäinen ja neuvoton olo, epätietoisuus. Uudessa yllättävässä tilanteessa pitäisi osata tehdä yhtäkkiä päätöksiä, ja iskee paniikki. Ahdistaa, kun suunnitelmat epäonnistuu, ja joutuu luomaan uusia suunnitelmia, päättämään, mitä nyt uudessa pelottavassa tilanteessa tekee. Hätääntyy, vihastuu, tuntee itsensä tyhmäksi. Uudet pettymykset tuo aina mieleen ne vanhat pettymykset. Tulee olo, että joko taas, tämäkin epäonnistuu, miksei mikään koskaan onnistu.. Tuntuu, että on joutunut elämässään pettymään jo aivan liian monta kertaa, ei enää kestä uusia pettymyksiä. On kuin jokin esine, joka on saanut liikaa kolhuja. Pelkää, että uusi kolhu voi rikkoa.

Miksi sitten tunteet musertaa niin kamalasti? Koska vaadin itseltäni liikaa. Vaadin, etten olisi saanut epäonnistua. Vaadin, että kun joudun uuteen tilanteeseen, mun pitäisi osata tehdä täydellinen ratkaisu. En osaa ajatella, että mulla on oikeus olla epätäydellinen. Mulla on oikeus epäonnistua. Mun ei tarvi osata.”

Ylös alas ylös alas

Välillä on ollut ihanan onnellisia hetkiä, välillä murskaavan onnettomia. Tänään on päivä siltä väliltä, ihan kivaa, ei ahdista, muttei kovin iloinenkaan olo ole. Tässä ihan viime aikoina on kyllä vahvistunut se käsitys, että en oo valmis lopettamaan terapiaa vielä ensi vuonna. Onneksi ei oo pakko lopettaa. Terapeutti on halukas jatkamaan ja mulla on rahaa maksaa.

Olen edelleen työtön. Oon hakenut pariin työpaikkaan, mihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Sellaisia harvinaisuuksia siis on olemassa! Lama-aikana ja kesäaikana! Toiseen en päässyt, toiseen voi vielä olla mahdollisuus. Oi kun niin toivoisin pääseväni sinne, edes työpaikkahaastatteluun asti. Mihinkään haastatteluun en ole päässyt. En silti uskalla odottaa ja toivoa liikoja, työnhakijoissa on taatusti paljon sellaisia ihmisiä, joilla on koulutusta tai työkokemusta alalta, jolta mulla ei oo. Tyhmää.

Viimeaikaiset onnettomat hetket on liittynyt enimmäkseen näihin työttömyyden huonoihin puoliin, mm. harmitus siitä, etten pääse edes työpaikkahaastatteluun, ja ahdistus siitä, etten tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Olen tuntenut oloni avuttomaksi ja surkeaksi, kun en ole ymmärtänyt ja osannut täyttää kelan tukihakemuskaavakkeita. Olen lueskellyt ohjeita netistä, mutta en vaan tajua. Olen itkenyt sitä, etten tiedä, mistä mitäkin asiaa pitäisi kysyä. Tajusin onneksi mennä kelaan kysymään, miten ne perkeleen kaavakkeet kuuluu täyttää, ja sainkin moneen kysymykseeni ymmärrettävän vastauksen. Mutta en kaikkiin, osaa piti/pitää kysyä vielä työkkäristä, pankista, vuokranantajalta, entiseltä/nykyiseltä/mikälie työpaikaltani, mieheni työnantajan entiseltä ja nykyiseltä kirjanpitäjältä... Ei mikään ihme, että yhteiskunnan tukia jää enemmän hakematta, vaikka olisi niihin oikeutettu, kuin mitä niitä tukia väärinkäytetään! Mulla on kuitenkin korkeakoulututkinto ja ajattelen hyvin loogisesti ja pidän itseäni (tai ainakin ennen olin, en tiedä, onko masennus pehmentänyt aivoja) melko älykkäänä. Miten sitten tyhmemmät ihmiset selviytyy? Tai ehkä se vika on juuri tuossa loogisuudessa. Ajattelen liian loogisesti? Byrokratiakuviot kun ei kovin loogisilta ja järkeviltä tunnu...

Tästä aion puhua terapiassa sitten kuukauden päästä, että miksi ihmeessä mä stressaan sitä, että en ymmärrä miten ne kelan kaavakkeet kuuluu täyttää. Miksi koen sen niin raskaasti, miksi en meinaa kestää sitä avuttomuuden ja turvattomuuden tunnetta, joka mussa syntyy? Herättääkö se avuttomuuden kokemus aina ne samankaltaiset tunteet menneisyydestä, ja samalla hetkellä pitäisi selviytyä koko elämän avuttomuuksista ja turvattomuuksista? Olen usein eri tilanteissa kokenut, etten tiedä, kuka osaisi mua auttaa, ja olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa jotain tai edes tiedä, mistä saisin apua. Ilmeisesti siinä joutuu vastakkain sen epämiellyttävän tosiasian kanssa, että pitää nöyrtyä ja myöntää (ennenkaikkea itselleen) oma osaamattomuus ja pelätä sitä, että vaikka pyytää apua, ei ehkä kukaan osaa auttaa. Ehkä opin koulussa liittämään mun ihmisarvoni opintomenestykseen eli osaamiseen, ja nyt kun en jotain osaa, se osaamattomuuden sietäminen on vaikeaa, koska samalla tulee tunteet, etten ole minkään arvoinen koska en jotain osaa.

Mun piti käydä mun entisellä/nykyisellä/mikälie työpaikallani kaikkien eri pikkujuttujen takia, ja ehdin parina edellisenä yönä nähdä painajaisia siitä käynnistä. Sitten kun eilen olin menossa sinne, huomasin, kuinka mua jännitti. Tosi hassua. Vaikka mun pomo on mukava, enkä pelkää sitä, mutta silti vaan jännitti. Onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt helpottaa. Eikä tarvi nähdä hetkeen painajaisia.

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.

Pahoja päiviä ja hyviä päiviä

Nyt on ollut aika vaihtelevaa, välillä on ollut useita peräkkäisiä päiviä, jolloin olen ollut todella masentunut ja uupunut, välillä taas on ollut mukavaa. Eilen ja tänään on onneksi ollut kivaa. Siis kivaa, ihanaa! :)

Torstaina kävin pankissa. Tavalliselle käsittelytililleni oli kerääntynyt pari tonnia ”ylimääräistä”, joten päätin laittaa ne määräaikaiselle säästötilille vähän korkoa kasvamaan. Pankkivirkailija sanoi siinä tilitietojani katsoessaan, että sulla onkin ihan kivasti jo säästöjä, mihin säästät, asuntoa vartenko? Vastasin, että en säästä mitenkään tavoitteellisesti, että en tiedä mitä varten, ihan yleisesti pahan päivän varalle ja ehkä asuntoon. Siihen se n.50-55-vuotias nainen sanoi, että ei tuon ikäisenä mitään pahoja päiviä kannata miettiä. Hämmennyin todella! Sain vielä mutistua jotain, että no kyllä mun työpaikalla ainakin nyt on pahat päivät ja en saa niin paljon työvuoroja kuin haluaisin.

Mutta sitten pankkiasioinnin jälkeen aloin todella pohtia tuota lausetta. Juurihan monilla 25-vuotiailla niitä pahoja päiviä on; kitkutellaan pienillä opintotuilla, valmistutaan työttömäksi, kamppaillaan oman identiteetin kanssa -ja niin, masennutaan. Tälläkin hetkellä tunnen muutamia n.20-35-vuotiaita, jotka on psyykkisistä syistä sairauslomalla tai kuntoutustuella ja tulevaisuudessa häämöttää luultavasti työkyvyttömyyseläke. Omalla kohdallani en sitä pelkää, mutta jestas, että nuorien ei kannattaisi pohtia ”pahoja päiviä”!? Itselläkin nousee pian menot suuremmaksi kuin tulot, kun kelan terapiatuki laskee puoleen, ja alan maksamaan psykoterapiassakäynnistäni huomattavasti enemmän kuin nykyisin.

Havahduin tällä viikolla siihen, että tykkään kovasti nykyisestä työstäni. Työilmapiiri on mukava, työkaverit on kivoja, pomokin on mukava. Työ ei ole liian monimutkaista muttei myöskään liian yksinkertaista. Ei tarvitse ajatella liikaa, mutta ei ole tylsääkään. Ei tarvitse olla luova, mutta ei liian jyrkästi noudattaa sääntöjäkään. Ei tarvitse olla asiakaspalvelussa. Työstressiä on vain harvoin. Kuitenkin töissäkäyminen uuvuttaa; kotona olen kovin väsynyt. Ja aikaisin aamulla herääminen on ihan hirveetä. Monena aamuna ajattelen noustessani sängystä, että ai vittu, tää on ihan hirveetä, mä haluun työttömäksi, että vois nukkua aamuisin 9 asti, nyt kun pitää herätä viimeistään 6. Mutta sitten samana päivänä saattaa töissä tuntua kivalta. Se konkreettinen työ on sellaista, josta saan jonkinlaista tyydytystä; siinä mun järjestelmällisyysfiksaationi pääsee oikeuksiinsa.

Olen siis osa-aikatöissä. En jaksa enkä halua olla kokoaikatöissä. Haluaisin kyllä jaksaa olla kokoaikatöissä, vaikka en sitten olisikaan; mielestäni kokoaikatöissä kävijällä ei jää aikaa muuhun kuin töihin, nukkumiseen, syömiseen ja kotitöihin. Ei jää aikaa elää. Olisin ehkä vapaaehtoisesti down-shiftaaja, jos olisin terveempi tekemään sen päätöksen. Nyt olen valinnut lähinnä työttömyyden ja osa-aikatyön valillä. Ja luulen, että mun mielenterveydelleni on parempi käydä osa-aikatöissä kuin olla työttömänä, vaikka vapaaehtoista työttömyyttäkin on monesti tullut pohdittua. Kokoaikatöissä uupuisin nopeasti ja joutuisin sairauslomalle.

Vaikka olen omasta ”halustani” osa-aikainen, niin nyt laman jäljet on näkynyt sen verran, että en ole saanut niin paljon työvuoroja, kuin olisin halunnut. Se on aiheuttanut sen, että olen jälleen alkanut pohtimaan tulevaisuuttani työelämässä. Olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, viihdyn siellä, enkä haluaisi hakea muita töitä. Eikä niitä töitä nyt noin vaan löydykään. En jaksaisi millään tuhlata vähäistä energiaani uuden työn opetteluun ja stressaamiseen. Ja kun mua ei kiinnosta mikään työ, ei kiinnosta hakea mitään. Mutta rahaa tulee nyt siis vähemmän kuin ennen. Ja samaan aikaan menot nousee suuremmiksi kuin ennen! Olen siis pohtinut myös osa-aikatyöttömyyden vaihtoehtoa. Soviteltua työttömyyskorvausta tulisi kuitenkin suhteellisen vähän, ja samalla menettäisin opiskelijaetuuteni, kun siirtyisin virallisesti opiskelijasta työttömäksi. Olen pähkäillyt ja pohtinut, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua.

YTHS:llä

Masennus ja ahdistus paheni pikkuhiljaa vuosien ajan, kunnes lopulta tajusin, että mun oli pakko hakea ammattiapua. Keskustelin avun hakemisesta monesti mieheni kanssa, joka kovasti kannusti ajan varaamisessa, mutta ei onneksi kuitenkaan painostanut. Olin kovin epäileväinen avun suhteen, ajattelin kaikesta pessimistisesti. Ajattelin, että hoito tulee kalliiksi, eikä ehkä auta. Ajattelin, että lääkkeistä voi tulla vaikeita sivuvaikutuksia ja niitä pitää vaihdella ja kokeilla. Ajattelin, että mahdollinen terapeutti voi olla joku lässynlässyn-psykologi tai joku tyhmä tai ärsyttävä. Ajattelin, että jos saan sairauslomaa, niin kun en voi opiskella, opiskelut viivästyy ja se ahdistaa. Toisaalta tajusin, että pakko mun oli yrittää hakea apua ennen kuin ongelmat pahenee. Ja että pitää mennä YTHS:lle ajoissa, ennen kuin valmistun, ja joudun kunnalliseen mielenterveys”hoitoon”. Yliopisto-opiskelijana sitten varasin ensin ajan YTHS:n neuvontapsykologille, ja myöhemmin muutaman tapaamisen jälkeen psykiatrille.

Neuvontapsykologi oli todella symppis tyyppi. Sille oli yllättävän helppo puhua, ja se tuntui ymmärtävän mua. Se oli läsnä ja aito. Heti ensimmäisellä tapaamisella 10 minuutin keskustelun jälkeen aloin itkeä. Tapaamisissa psykologi kyseli ja mä vastailin ja itkin. Sain jo tuolloin aika hyvän kuvan siitä, mitä on psykoterapia. Kuten mm. sitä, että toisen avulla alkaakin miettiä asioita, joita ei ole tajunnut tai halunnut ajatella, uudesta näkökulmasta. Että alkaa tutkia, mitä tunteita tuntee.

Psykologin tapaamisen jälkeen kirjoitettua:

"Keskusteltiin mm. opiskelun vaikeudesta, siitä, etten tiedä mitä haluan, että ahdistaa ja masentaa, että pelkään uusia epäonnistumisia, että tulevaisuus tuntuu toivottomalta, että en koe elämäniloa, että muutos ahdistaa. Kerroin myös siitä, etten löydä mitään merkitystä elämälleni, ja että tuntuu vieraantuneelta sekä muista että itsestä, kerroin ahdistuneeni determinismin ja indeterminismin ongelmasta ja siitä, etten tiedä mistä ajatukseni tulee, luonko ne itse vai mikä on se vieras, joka tekee ajatukseni. Onko kaikelle syy, vai onko kaikki vain sattumaa.

Sit kerroin siitä, et vihaan ja rakastan vanhempiani. Kerroin, et vihaan isää, kun se on mm. pettänyt äitiä, ja et säälin äitiä. Puhuttiin siitä, että koin, että isä on pettänyt mm. mun luottamuksen, ja että oon ehkä kokenut, et koska se kohtelee perhettään kuin paskaa, niin ei mullakaan pitäis olla mitään (kotityöt, menemisselvitykset jne.) velvollisuuksia perhettä kohtaan. Ja et oon ehkä kokenut sen tilanteen ristiriitaisena, samoin kuin nyt koen hankalana sen, et mm. kela ja yhteiskunta yleensä vaatii multa opiskelua, työntekoa tai jotain muuta vastaavaa ”normaalia”, vaikka mä haluaisin ottaa aikalisän ja miettiä, et kuka mä oon ja mitä mä haluan. Sanoin sille mm. et en haluis olla 5 kertaa viikossa, 8h päivässä, töissä, koska ei siinä jää vapaa-aikaa. Kerroin, et pelkään, et joudun oleen 40h viikossa töissä.

Tuntu aika oudolta puhua siitä, et mä sillon joskus 16-vuotiaana annoin sen kirjeen isälle, ja et pidin sitä salaisuutta, ja et äiti tietää pettämisestä, mut ei siitä, et mä tiedän, ja et isä tietää, et mä tiedän, mut se ei tiedä, et mä tiedän, et äiti tietää, ja et mä en oo koskaan puhunut tosta isän, äidin tai siskon kanssa."

Psykiatrin kanssa en paljonkaan puhunut tunteistani ja ajatuksistani, vaan keskusteltiin enemmän käytännön jutuista, mm. kelan tuen hakemisesta terapiaa varten. Kävin verikokeissa, joiden tulokset oli odotettavasti ihan normaalit. Aloitin tuskallisen pohdinnan jälkeen masennuslääkkeet. Päätös oli vaikea, koska en osannut siihen aikaan päättää yhtään mitään muutakaan ilman pitkää jahkailua.

Olen muuten edelleen todella huono tekemään päätöksiä. Odotan itseltäni täydellisiä päätöksiä, koska en kestä sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Pelkään huonoja valintoja, pelkään vastuuta omasta elämästäni, pelkään epäonnistumisen tunteita, jos valinta on väärä. Tää sitten johtaa siihen, että yritän välttää päätösten tekemistä. Kun ei valitse mitään, ei valitse mitään väärääkään. Kun ei tapahdu mitään, ei tapahdu mitään pahaakaan. Kun ei yritä mitään, ei voi epäonnistuakaan.

Joskus kun vaihtoehdot on yhtä hyviä, en osaa päättää, kun ei ole mitään syytä, kumman valitsisi. Jotenkin siis mulla ei toimi jokin vaisto tai intuitio, vaan kun järkisyyt puuttuu, olen hukassa. En tiedä mitä tehdä. Silloin taas, jos on jotain syitä, tuntuu, että niissä vaihtoehdoissa on sitten liikaakin mietittävää. Pitää punnita kaikki hyvät ja huonot puolet. Yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin. Aika hankalaa.

Auvisen ampumistapaus oli ensimmäistä psykiatrikäyntiäni edellisenä päivävä, joten mietiskelin silloin paljon mielenterveysongelmia. Mietin yhteiskunnan vaikutusta masennukseen. Luin Tiina Tikkasen psykoterapiaopasta, josta mulle vahvistui ajatus siitä, että psykodynaaminen tai psykoanalyyttinen terapia sopii mulle paremmin kuin kognitiivinen. Aloitinkin sitten puolisen vuotta myöhemmin psykodynaamisessa psykoterapiassa.

Terapeutin etsimisessä mulla oli onnea. Ensimmäinen, jolle soitin ja jonka kanssa sovin tutustumiskäynnin, osoittautui mulle sopivaksi. Ajatukset lähti paljon liikkeelle terapeutin tapaamisten jälkeen, ja aloin hahmottaa uusista näkökulmista, mistä masennukseni voisi johtua. Puhuin mm. äidin viikonloppualkoholismista ja isän pettämisestä, ja siitä, et miten ne on vaikuttanut muhun ja mitä tunteita olen lapsena ja nuorena kokenut. Uskalsin jo toivoa, että joskus voisinkin voida paremmin. Aloin odottaa kelan päätöstä siitä, onko mulla mahdollisuus parantua vai ei.

Terapeutin toisen tapaamisen jälkeen kirjoitin:

"Olo on nyt vähän vähemmän tuskainen ja toivoton kuin pari kuukautta sitten. Epäilyttää silti terapia, tulevaisuus, opiskelu, työt, elämä... Ei jaksais vieläkään, mut nyt ehkä toivoo, et joskus jaksais. On kyl nyt vahvistunut se, et mun masennus osaltaan johtuu menneisyydestä, vanhemmista, tunteista, joita ei saanut olla, ja et psykoterapia ois tarpeellista, ainakin siks, ettei masennus pahenisi."