Yksivuotissynttärit, muutos ja muuttumattomuus

Tajusin juuri, että aloitin tän blogin vuosi sitten. Mitäs tässä vuoden aikana sitten mun elämässäni on tapahtunut? Juuri mikään ei ole muuttunut. Ja tavallaan on muuttunut hirveän paljon. Ulkoisissa asioissa ei siis juurikaan ole tapahtunut muutosta; asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta taas mun ajatuksissa ja tunteissa on tapahtunut vaikka mitä muutoksia. Olen oivaltanut itsestäni paljon kaikkea uutta. Toisinaan tuntuu, että tässä samassa surun sumussa rämpimistä on luvassa koko loppuelämä, toisinaan taas tuntuu, että tutustumalla kunnolla itseeni voinkin oppia tekemään elämästäni onnellista.

Tänään kommentoin Lempin blogikirjoitusta tutusta ja turvallisesta, jossa luki mm;
"Minusta tuntuu, että tarvitsen elämän, joka on ulkoisilta puitteiltaan mahdollisimman tuttu, jotta uskallan rauhassa työstää päänsisäisiä asioita."

Halusin kopioida kirjoitukseni nyt tännekin:

”Niin totta. Kun päässä on kauhea kaaos ja häslinki ja muutosta, toivoisi, että muu maailma olisi tuttua. Ajoittain jopa toivoisi, että maailma muuttuisi sellaiseksi, ettei mikään enää muuttuisi.
Olen juuri viime aikoina puhunut paljon terapiassani tästä uuden (myös neutraalin tai jopa positiivisen muutoksen) pelosta, turvallisten rutiinien kaipuusta, ankarasta muutosvastarinnasta, ehdottomasta tuttuuden halusta, epäonnistumisten välttämisestä kaiken tekemisen välttämisellä jne..

Kaikki alkoi viime viikon maanantaista, josta kirjoitin blogiini:
"suurimman osan ajasta käytin siihen, kun itkin sitä, että olin lähtenyt kaupungille ennen terapiaa ajatuksena tehdä mm. käsityö- ja ruokaostoksia, ja sitten unohdinkin lompakon kotiin. Tuli ihan hirveän vihainen, surullinen, avuton ja tyhmä olo, ja sitä sitten puitiin, miksi reagoin noin vahvasti, vaikka kyseessä nyt kuitenkin oli aika mitätön unohdus. Huoh, suunnitelmien muutokset, uudet yllättävät tilanteet, rutiinien epäonnistumiset jne. ei edelleenkään sovi tällä neurootikolle."

Pelkään epäonnistumisia ja pettymyksiä niin paljon, että yritän välttää kaikkia tilanteita, joissa voisi pettyä. Mutta kun elämästä ei saa millään sellaista, etteikö siinä tulisi koko ajan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Elämää ei voi hallita! Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Jollei epäonnistu missään isoissa asioissa, epäonnistuu pienissä. Jos ei pettymyksiä tule merkittävistä asioista, niitä tulee lompakon unohtamisista. Pettymyksiltä ei voi välttyä. Pitäisi jotenkin pystyä suhtautumaan pettymyksiin toisin, eikä tuhlata energiaa turhaan pettymysten välttämiseen. Helppo sanoa, vaikea oppia noudattamaan.

Mulla suurina syinä pettymysten välttämiseen on siis juuri ne musertavat tunteet, jotka pettymyksestä seuraa. Turvattomuuden tunteet, avuttomuuden tunteet, yksinäinen ja neuvoton olo, epätietoisuus. Uudessa yllättävässä tilanteessa pitäisi osata tehdä yhtäkkiä päätöksiä, ja iskee paniikki. Ahdistaa, kun suunnitelmat epäonnistuu, ja joutuu luomaan uusia suunnitelmia, päättämään, mitä nyt uudessa pelottavassa tilanteessa tekee. Hätääntyy, vihastuu, tuntee itsensä tyhmäksi. Uudet pettymykset tuo aina mieleen ne vanhat pettymykset. Tulee olo, että joko taas, tämäkin epäonnistuu, miksei mikään koskaan onnistu.. Tuntuu, että on joutunut elämässään pettymään jo aivan liian monta kertaa, ei enää kestä uusia pettymyksiä. On kuin jokin esine, joka on saanut liikaa kolhuja. Pelkää, että uusi kolhu voi rikkoa.

Miksi sitten tunteet musertaa niin kamalasti? Koska vaadin itseltäni liikaa. Vaadin, etten olisi saanut epäonnistua. Vaadin, että kun joudun uuteen tilanteeseen, mun pitäisi osata tehdä täydellinen ratkaisu. En osaa ajatella, että mulla on oikeus olla epätäydellinen. Mulla on oikeus epäonnistua. Mun ei tarvi osata.”