Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Projektista toiseen

Helmikuun fyysiseksikin yltyneen ahdistusjakson jälkeen olo onneksi helpottui. Järkyttynyt ahdistus muuttui kotoisaksi suruksi. (Sen jälkeen tuli hyvä jakso ja sitten taas huono.)

Lapsuuden dokumenttien tutkimisprojekti keskeytyi, kun kohdalleni tuli yllättäen toinen projekti; työn vaihtaminen. Työpaikka pysyy samana, mutta työtehtävät vaihtuvat. Vaihdos on nyt epämääräisen määräaikainen; saattaa olla, että palaan entiseen syksyllä tai sitten voi olla, että jatkan uudessa hyvinkin pitkään. Tuo taas riippuu sekä musta että ennen kaikkea muista.

Uusi projekti synnytti mussa aluksi innostuneisuutta ja iloisuuttakin. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että kun olin eteisessä lähdössä töihin, oloni oli piiiitkästä aikaa iloinen ja tuntui kivalta lähteä töihin, hymyilin siinä ulkovaatteita peilaillessani. Mutta nyt ajan kuluessa olenkin ajautunut mm. jännittämiseen, hermostuneisuuteen, ahdistukseen, hallitsemattomiin itkukohtauksiin, siis todella kovaan stressitilaan.

Työ on toki vaativaa, mutta ei niin vaikeaa, ettenkö mä siinä ihan hyvin pärjäisi. Opin asioita käsittääkseni melko hyvin. Tottakai, kun opettelee uutta, aivot kuormittuvat. Mutta se väsymyksen ja epätoivon määrä... Suhteellisen pieni muutos aiheuttaa mussa suhteettoman suuria tunteita. Vaikka ajattelen, että olen ihan hyvä ja kaikki sujuu ihan hyvin blaa blaa blaa, kuitenkin tunnen, että en osaa, en jaksa, en pysty. Tunnen osaamattomuutta, avuttomuutta. Työn epämääräisyys ja kaoottisuus aiheittaa ahdistusta. En kestä kaaosta.

Olen stressaantuneena nukkunut välillä tosi huonosti. Olen nähnyt levottomia unia mm. töiden tekemisestä. Tunnen, miten kehoni ja mieleni menee hurjaan hälytystilaan aina kun puhelin soi tai pitää itse soittaa. (Puhelinkammoiselle ei varsinaisesti tuota nautintoa siirtyä työhön, jossa on pakko puhua puhelimessa...)

Kaikesta tästä huolimatta olen tyytyväinen, että halusin siirtyä uuteen työhön, kun se valinnan mahdollisuus mulle annettiin. Olen toki pari kertaa työpäivän jälkeen itkenyt kotona tai terapiassa, miten välillä tuntuu, että haluaisin vain luovuttaa, lopettaa töissä pinnistelyn ja siirtyä takaisin vanhaan. Vaikka olen sanonut, että ei olisi pitänyt valita uutta työtä, en kuitenkaan oikeasti kadu valintaani. Tämähän on väliaikaista, en ole sitoutunut mihinkään pitkäaikaiseen. Ja lisäksi sitten se tärkein katumattomuuden syy; toivon, että puhelinkammoni lievenee jossain vaiheessa ja työ muutenkin alkaa sujua paremmin. Uskon, että voi olla mahdollista, että työ vielä tulee olemaan kivaa.

Tän kaiken stressaamisen taustalla näen selvästi mm. vaativan persoonallisuuteni. Vaikka en vaadi itseltäni, että mun pitäis osata kaikki heti täydellisesti, on osaamattomuuden tunteita vaikea kestää. On vaikeaa kestää, kun ei osaa eikä tajua. Hallitsemattomalta vaikuttava kaaos ahdistaa, kun persoonallisuuteni ei kestä kaaosta, vaan haluaisi voida hallita sitä. Kaaoksen hallitsemattomuus, kiire, paine suoriutua hyvin ja vastuu aiheuttaa vaikeasti siedettävää avuttomuuden tunnetta. Ja reaktiona avuttomuuteen on tutumpaakin tutumpi halu vain vetäytyä kaikesta. Ajatukset, että voi kun vois vaan jäädä kotiin, eikä enää ikinä mennä töihin.

Jälleen kliseisesti osittainen samankaltaisuus löytyy siitä, että lapsena olen kokenut avuttomuutta äitini alkoholiongelman ja vanhempieni riitelyn sekä kiusatuksi tulemisen takia. Olen halunnut unohtaa sen kaiken paskan ja vetäytyä omaan huoneeseeni ja paeta muihin maailmoihin, mielikuvitukseen ja tarinoihin. Hankalien, raskaiden tunteiden paino on luonut tarpeen koittaa hallita kaikkea sellaista elämässäni, jota voin hallita. On ollut liikaa kaaosta, hallitsemattomuutta, surua, yksinäisyyttä. Nyt nuo samankaltaiset ärsykkeet, samankaltaiset tunteet, aiheuttaa samankaltaisia reaktioita, aktuaaliseen tilanteeseen nähden kovin voimakkaita tunteita.

Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Alkuvuoden psykoterapian tuotoksia

Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.

Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.

Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.

Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.

Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.

Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.

Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.

Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.

Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.

Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.

Unet ja unohdetut (torjutut?) muistot

Aivot toimii jännästi. Kun noin vuosi sitten aloitin nykyisen työni, johon liittyy paljon numeroita, alkoi aivoissani tapahtua kummia. Jokin numerolokero aivoissa aktivoitui ja aloin muistaa joitakin numerosarjoja. Pari numerosarjaa tunnistin, esimerkiksi pankkitilini numeron, jota en kuitenkaan ollut koskaan opetellut ulkoa, se oli vaan jotenkin piirtynyt aivoihin. Eräs numerosarja oli kuitenkin mulle pieni mysteeri. Se oli selvästi puhelinnumero, mutta en tiennyt kenen. Kävin mm. läpi kännykkäni ja mietin kovasti, kenen numero se voisi olla. Jonkin aikaa asiaa selviteltyäni ja pähkäiltyäni selvisi, että numero oli mun yläasteaikaisen kaverini, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä yhdeksään vuoteen! Siis numero, jota en ollut tarvinnut melkein kymmeneen vuoteen, putkahti yhtäkkiä mieleen! Olin todella ihmeissäni, kaikkeen kummaan aivot pystyy.

Tuon kokemuksen jälkeen uskoin paremmin siihen, että terapiassa kannatti käsitellä niitäkin vanhoja juttuja, joista en muista oikein mitään. Aivothan voi pienellä kaivelulla muistaa vaikka mitä unohdettua! Ja niinhän tässä onkin jo tullut muistettua vaikka mitä unohdettua. Viime viikolla viimeksi. Yhtäkkiä muistin yhden hajanaisen muiston lapsuudesta, jonka käsittely terapiassa oli ja on edelleen tarpeen. Miten sitä voikin vain unohtaa jotain melko merkittävääkin menneisyydestä ja sitten vuosia myöhemmin muistaa? Jännää.

Muistamisen hyvänä apuna mulla on ollut päiväkirjojen lisäksi valokuvat. Kummasti vain joistakin kuvista muistaa asioita, joita ei ilman kuvia lapsuudesta muistaisi. Myös esimerkiksi elokuvia katsoessa saatan muistaa jotain omasta menneisyydestäni ja päästä paremmin käsiksi tunteisiini. Esimerkiksi televisiosta tullut Terapiassa-sarja sai mut pohtimaan paljon sellaisia asioita terapiassa, joita ei ehkä ilman sarjan katsomista ois tullut oivallettua. Myös unien pohtimisella olen huomannut pääseväni kiinni ajatuksiin ja tunteisiin, joita en ollut jotenkin kunnolla tiedostanut.

Ennen terapian aloittamista näin vain epämääräisiä "tiikeri jahtaa" -painajaisia, mutta pikkuhiljaa terapian aloituksen jälkeen aloin nähdä paljon todellisempia unia. Tässä joitakin ylöskirjaamiani unia:


"Viime yönä näin unta, jossa olin ihan tuskainen ja itkin ja huusin känniselle äidilleni: LOPETA TOI RYYPPÄÄMINEN! EKSÄ VITTU TAJUA ETTÄ TOI SATUTTAA SUN LISÄKS MUITAKIN! Ja kun heräsin, en voinut kuin itkeä."

"Viime yönä näin sellaista unta, jossa puhuin äitini kanssa jossain tuttujen ihmisten seurassa, jotain sukulaisia siis. Jossain vaiheessa aloin itkeä ja tuskaisena ja vihaisena huusin äitille, että ymmärrän kyllä, että siskoni on väsynyt, kun vauva valvottaa, en aina ymmärrä, miten pienten lasten vanhemmat jaksaa, varsinkaan yksinhuoltajat, mutta ei mua saa verrata muihin, että ei mua saa vähätellä, sun pitäis tajuta, että mä oon ollut viime aikoina tosi uupunut ja väsynyt. Hmm.."


"Toinen uni, minkä viime yönä näin, liittyikin isääni. Siinä isä oli suhtautunut muhun jotenkin niin, että hermostuin ja aloin itkeä. Kerroin isälle, kuinka sen käytös loukkaa mua, ja että koen, että isä syyllistää mua jostain sellaisesta, mihin en ole syyllinen, vaan se on tapahtunut vahingossa, ilman että mua voisi siitä moittia. Merkittävää tässä unessa oli se, että olen aiemmin terapiassa kertonut terapeutille yhdestä jutusta, jolloin isäni oli puhelimessa suuttunut mulle, ja olin tuntenut, että se syyllistää mua tapahtumasta, johon en ollut voinut vaikuttaa, vaan joka oli tapahtunut sattumalta. Sen jälkeen aloin itkeä. Niin että siinä unessa uskalsin itkusta ja pahasta mielestä huolimatta kertoa isälle, että se oli mun mielestä kohtuuton ja suuttui mulle epäoikeutetusti. Oikeassa elämässä pelkäsin ja pelkään puolustaa itseäni isäni syytöksiltä."


"Näin viime yönä painajaista, josta muistan parhaiten sen, että itkin ja huusin isälle, että mä haluan sulta rakkautta! Mutta se vaan ihmetteli, että miksen ole niinkuin jotkut mun kaverit, miksi olen tällainen. Siinä unessa koin, että isä ei hyväksynyt mua sellaisena kuin olen, vaan se ois halunnut, että oisin erilainen."

"Viime yönä näin unta, jossa olin vanhempieni olohuoneessa sukulaisten kanssa. Oli jotkut juhlat ja moni joi jotain alkoholia. Siellä oli aikamoinen hälinä, monet puhui samaan aikaan. Isäni oli humalassa. Se nousi sohvalta ja kosketti mun hiuksia ja istu takasin. Olin ihan ihmeissäni ja kysyin tiukalla äänellä isältä, miksi se noin teki. Se hämmentyi mun kysymyksestä eikä osannut vastata. Sitten mua alko itkettää ja huusin, että miks se nyt koski mua, eihän se oo koskaan koskenut mua. Sitten menin lähemmäs isää ja huusin ja itkin, että mä rakastan sua, mutta en tiedä lainkaan rakastatko sä mua.

Sitten heräsin. Siinä unessa siis kavahdin isän kosketusta, koska ei me olla oltu fyysisesti tai henkisesti läheisiä ainakaan 13 vuoteen. Lapsena ehkä jossain vaiheessa, mutta sitä en muista. Unessa tuli hyvin esiin myös se, että mulla on hyvin ristiriitaiset tunteet isään: vihaa, rakkautta, surua, pettymystä, pelkoa. Ja tosiaan kaikesta huolimatta rakastan isää, mutta en tiedä rakastaako se mua."


"Viime yönä näin ekaa kertaa unta terapeutistani. Siinä unessa lensin terapeutin kotitalon ohi, ja katselin, kun terapeuttini oli pihalla 2 lapsensa kanssa. (Oikeasti en tiedä, onko terapeutillani lapsia). Koin kaipuuta ja ikävää terapeuttiani kohtaan. Siinä unessa oli rauhallinen tunnelma, vähän samankaltainen kuin siinä lumiukko-jouluanimaatiossa. En siis lentänyt räpistelemällä käsiäni, kuten ennen unissani, vaan tavallaan liidin silleen kevyesti ilman ponnistuksia.

Tänään kerroin terapiassa tosta unestani ja puhuttiin siitä ja mun tunteista terapeuttia kohtaan. Kerroin siis terapeutille, että se on mulle tärkeä ja että olen kiintynyt siihen, mutta tuntuu oudolta, että se tuntuu mulle läheiseltä, koska en tunne terapeuttiani. Ja että tuntuu haikealta, kun en voi olla terapeutilleni niin tärkeä, kuin mitä se on mulle. Ja että haluaisin, että olisin tärkeä(mpi?) terapeutilleni. Ja että terapiassa tuntuu kotoisalta ja rauhalliselta."


"Yhdessä unessa ratsastin valkoisella hevosella. Olin jotenkin väärinpäin, mutta se ei haitannut, tuntui ihan luonnolliselta. Herättyäni tajusin, että se hevonen oli väärinpäin! Mä siis olin nenä menosuuntaan, mutta hepalla oli turpa takana. Eli se ratsasti pers edellä... Edettiin jossain maastossa hiekkarannalla, ja sitten se muuttui muunlaiseksi maaksi, kuitenkin koko ajan veden lähellä. Paettiin jotain, vedessä oli jotain pahoja örkkejä. Piti ylittää vesialueita ja hypätä laivaan ja taas saareen jne... Jossain vaiheessa se hevonen ei enää ollutkaan mukana menossa, vaan olin ihan ypöyksin. Se hevonen ei jostain syystä ollut voinut jatkaa matkaa. Pelkäsin niitä vesien kauheita örkkejä ja yritin paeta ja olla suojassa.

Kun heräsin, ihmettelin tuota unta jo senkin takia, että en ole koskaan ollut kiinnostunut hevosista. En ole ikinä ollut edes hevosen selässä, en edes ponin!

Aika pian tajusin, että tota unta vois tulkita niin, että se hevonen oli mun terapeutti! Yhdessä edettiin mun menneisyyden örkkien seassa, kunnes terapeutille tuli kesätauko ja jäin yksin pelkäämään vesiörkkejäni.

Olen joskus puhunut terapiassa siitä, että vesi edustaa mulle pelottavaa hallitsematonta turvattomuutta, kun se yritti joskus tulkita vettä äidin syliksi. En myöntynyt sen tulkintaan, vaikka myönsinkin kyllä, että toisaalta äidin läheisyys pelottaa, mutta vesi ei kuitenkaan edusta sitä, vesi edustaa ennemmin kuolemaa ja yleistä turvattomuutta.

Mutta mitä se kertoo, että terapeutti etenee väärin päin, vaikkakin oikeaan suuntaan? ;o)"


"Näin edellisyönä todella kamalaa painajaista, ja kun heräsin siihen, oli todella tuskainen olo. Pelotti nukahtaa uudelleen, kun pelkäsin, että painajainen jatkuu. Onneksi ei kuitenkaan jatkunut. En muista, että oisin koskaan nähnyt noin painostavan ahdistavaa unta. Siinä unen lopussa mm. en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, ja yritin toistuvasti huutaa mieheni nimeä ja apua. Yritin herätä painajaisesta pinnistelemällä ja keskittymällä heräämiseen (näin mulla käy tosi usein tavallisten painajaisten kanssa), mutta se ei vaan onnistunut. Jotkut ihmiset oli tekemässä mulle jotain pahaa, ja tunnelma oli todella painostava. Herätessä lakana oli ihan märkä, ja vapisin pelosta. Itkin.

Sitten myöhemmin aamulla kun heräsin uudelleen, aloin miettimään unta, enkä muistanut sitä sisältöä enää kunnolla, ainoastaan ton lopun tuntemukset. Tuli mieleen, että sitä unta vois tulkita niin, että olin paniikissa mm. koska en enää pystynytkään kontrolloimaan itseäni (en voinut liikkua, puhua, enkä herätä), en pystynyt suojautumaan maailman pahuudelta. Ja terapiaan mennessä on viime aikoina ahdistanut se, että olen etukäteen tiennyt, että tulen jatkamaan samoista ahdistavista tunteistani vanhempiini, niistä hankalista suhteista ja surullisista, pelottavistakin tunteista. Se pelottaa, etten voi tunteilleni mitään, se kipeä suru vain satuttaa ja raatelee mua.

Niin ja sitten se, että mun mies on mun turvani. Se, jonka rakkauden avulla jaksan elää, ja yrittää uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se, jota voin halata. Joka lohduttaa, kun mulla on paha olla.

Tuntuu jotenkin ajankohtaiselta se teoria, että masennus on suojakeino menetysten aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa vastaan. Tällä hetkellä tuntuu uskottavalta, että masennus olisi kehittynyt, jotta jaksoi elää. Että se peitti ne tuskaiset surun tunteet. Oli sietämätöntä, kun nuorena ei ollut läheisiä. Kaverit kiusasi ja oli epäluotettavia, äiti joi, isä oli pelottava, määräilevä, ei sietänyt mun itkemistä... Oli pakko masentua. (Ja myöhemmin kun masennus iski pahempana, oli valtava stressi mm. opiskelusta, joka aiheutti masennuksen lisäksi ahdistusta. Olihan sekin surullista, kun kaikki haaveet tuntui kaatuvan sen myötä, ettei opiskelut sujunutkaan. Tajusin, että mun alalta ei löydy töitä, musta ei tulekaan mitään mahtavaa älykästä ammattilaista. Se oli kova kolaus, vasta pikkuhiljaa olen päässyt tuon asian yli. Surrut opiskelujen "hyödyttömyyden".) Mutta sen pohjamasennuksen, dystymian, surua olen vasta alkanut käsittelemään."

Lapsuus

En muista varhaislapsuudestani paljoakaan. Muutamat harvat muistot on yleensä neutraaleja, ei siis mitään traumoja. Enemmän muistan jostain 10-vuotiaasta lähtien. Varhaisia muistoja olen yrittänyt herätellä mieleen katsomalla valokuvia ja lukemalla päiväkirjojani. Välillä terapiassa on käynyt niin, että kun ollaan puhuttu jostain lapsuuteen liittyvästä asiasta, yhtäkkiä mulle on tullut mieleen jokin yksittäinen tapahtuma lapsuudesta. Välillä ne on ollut sellaisia, että en ole muistanut niitä moneen vuoteen, ja sitten ne on vaan hypännyt mieleen.

Lapsuudestani ikävänä muistan sen, kun usein iltaisin olin sängyssä ja kuuntelin, kun vanhempani riitelivät. Muistan miettineeni, että kumman kanssa haluaisin asua, jos vanhempani eroaisivat. Ne ei oo vieläkään eronnut, mutta olen toisinaan miettinyt, olisiko ollut niin parempi. Mulla on isosisko, mut meillä on niin paljon ikäeroa, et ei meillä koskaan ollut tai ole oikeastaan vieläkään mitään yhteistä.

Joskus lapsena kuulin ääniä päässäni. Ne ei ollut mun ääniä, vaan semmosia ilkeitä tarkkailijoita, arvostelijoita, yllyttäjiä ja pelottelijoita. Esimerkiksi kun olin viemässä roskia ulos illalla pimeässä (pitkä matka ovelta roskikselle), nää äänet pelotteli ja haukku mua. Ne oli semmosia ilkeitä olioita, niillä ei ollut sukupuolta eikä ne puhunut selkeesti sanoilla, vaan semmosilla painostavilla äänteillä ja mielikuvilla.

Sitten mulla oli mielikuvituskaveri Kirsi, joka asu yhden huoneen nurkassa.

Ala-asteen alku- ja keskivaiheessa eläimet oli mulle hirveen tärkeitä, ja niiden tapaturmat ja kuolemat oli tosi surullisia ja kamalia asioita. Ala-asteen keski- ja loppupuolella pojat kiinnosti jo tosi paljon, "surusumu loves tomi"-kirjoituksia oli kavereiden kanssa pitämäni kirjevihot täynnä, kun ennen sydämen sisällä oli vaan lemmikkien nimiä... Mun neuroottinen täsmällisyys ja järjestelmällisyys näkyi noista vihoista selvästi; esim. huomauttelin vähän väliä kun kaveri oli unohtanut kirjoituksestaan päivämäärän tai unohtanut vastata johonkin kysymykseeni tai oli kirjoittanut liian isolla ja harvaan tilaa tuhlailevasti tai muuta vastaavaa. Oma tekstini oli tiheää, tilaa säästelevää, täsmällistä, järjestelmällistä jne.

Olen jo lapsesta lähtien tykännyt listoista ja säännöistä ja järjestelmällisyydestä. Vihaan kaaosta, ja haluan, että kaikki kodin tavarat on järjestelmällisesti paikoillaan. Tiedän lähes kaikkien kotonani olevien tavaroiden oikeat paikat, ja tuntuukin käsittämättömältä, kun mieheni etsii joitakin usein käytettyjä tavaroita yhä uudelleen ja uudelleen monesta paikkaa, ennen kuin löytää ne sieltä paikasta, missä niitä aina säilytetään. (Ollaan asuttu viimiset 5 ja puoli vuotta yhdessä samassa paikassa). Huomaan kyllä äidissäni samoja piirteitä tuosta järjestelmällisyydestä. Siitä, että on jotenkin kaavoihin kangistunut, eikä siedä jotain tavaroita, jotka on ”väärässä” paikassa. Ja että helposti vaatii sitä tarkkuutta muiltakin, eikä ymmärrä muiden ”sotkuisuutta”. Jonkinlaista jäykkyyttä, joka ilmenee muuallakin kuin kotona.. Esimerkiksi työpaikalla mun lähin työkaveri on tosi sotkuinen, ja se sotkuisuus ahdistaa mua. Ne sen tavarat välillä ulottuu sen työpisteeltä mun työpisteelle, ja tulee olo, että haluaisin mennä vähän järjestelemään sen tavaroita.. :o)

Lapsuusajan päiväkirjoissani, joita kirjoitin 8-11-vuotiaana, eli 2.-5. luokalla, en paljon tunteistani kertonut, lähinnä siitä, mitä tein. 9-vuotiaana oli mielestäni ilmeisesti hauskaa, kun äiti oli kännissä ja teki tai sanoi jotain hassua. Ainakin kirjoituksista saa sen kuvan, että äitini joku toilailu oli päivän hauskin juttu. Kerroin päiväkirjoissani paljon siitä, mihin kellonaikaan olin kenenkin kaverin kanssa mitäkin leikkejä leikkinyt. Toisaalta jälleen se neuroottinen täsmällisyys ihmetyttää. Kirjoitin esimerkiksi:"Varttia vaille 12 aloin leikkiä parpeilla [hih]. Lopetin 20 yli 1. Söin. Aloin leikkiä poneilla varttia vaille 2. Lopetin 10 yli 3." Mutta toisaalta, voihan olla, että olin vain käsittänyt päiväkirjaan kirjoittamisen olevan sitä, että kuuluu merkitä myös kellonajat, milloin mitäkin on tehnyt.

Terapiassa terapeutti on monesti kysynyt jostain käsitellystä asiasta, että miten se oli lapsuudessa. Useinkaan en ole voinut vastata, koska en ole muistanut. Välillä on aika rasittavaa muistella menneisyyttä, kun ei ole sellaista tapahtumamuistia, että muistaisi, mitä oikeasti on tapahtunut. Tai ei oikein muista sitäkään, mitä on ajatellut tai tuntenut. Tulee vaan esimerkiksi sellaisia primitiivisiä tunnereaktioita, että on yksinäinen ja itkettää. Terapeutti kannustaa luottamaan itkuun. Että se kertoo jotain merkittävää, että mua alkaa itkettämään, kun ajattelen itseäni pienenä lapsena. En sitten tiedä. Ehkä olen ollut jo lapsena yksinäinen ja masentunut. Ehkä en.

Tuntuu vieraalta ajatella sitä pikkuminää, kun en vaan muista itseäni pienenä. Tuntuu, että en se oo minä. Esim. kun kattoo vanhoja valokuvia, tuntuu se kuvissa oleva tyttö vieraalta, en se ole minä, kun en muista itseäni.. Terapeutti ajattelee mm., että ois hyvä muistella ja käsitellä mahdollisimman paljon mennyttä, että voisin kokea mun menneisyyden oikeasti mun menneisyydeksi.

Sellainen tunne, että lapsena olen kyllä tykännyt isästä, välittänyt siitä, se on ollut mulle tärkeä. Ja että sekin on välittänyt musta. Mutta miten se sitten muuttui? Pikkuhiljaa kai jossain 8-14 vuoden välillä, luultavasti joskus 12-vuotiaan aikoihin. Tää on taas tällaista arvailua, kun en kunnolla muista. Jotenkin etäännyttiin ja sitten tuli kaikenlaisia ikäviä tunteita. Isän käskytys vitutti ja pelotti. Isä ei sietänyt sitä, että itkin "turhasta", joten opin jo varhain itkemään piilossa muiden huomaamatta.

Pohdin valokuvista sitä, että kuinka paljon äiti on juonut alkoholia, kun olin lapsi. Ja kuinka pieni lapsi. Muistan kahdesta kuvasta jostain 7/8 ja 11-vuotiaana, että kuvaushetkellä on tuntunut pahalta, että äiti on ollut humalassa. Jostain 12-vuotiaasta on sitten jo muitakin kuin kuvamuistoja, että äidin ryyppäys tuntui todella pahalta.