Unet ja unohdetut (torjutut?) muistot

Aivot toimii jännästi. Kun noin vuosi sitten aloitin nykyisen työni, johon liittyy paljon numeroita, alkoi aivoissani tapahtua kummia. Jokin numerolokero aivoissa aktivoitui ja aloin muistaa joitakin numerosarjoja. Pari numerosarjaa tunnistin, esimerkiksi pankkitilini numeron, jota en kuitenkaan ollut koskaan opetellut ulkoa, se oli vaan jotenkin piirtynyt aivoihin. Eräs numerosarja oli kuitenkin mulle pieni mysteeri. Se oli selvästi puhelinnumero, mutta en tiennyt kenen. Kävin mm. läpi kännykkäni ja mietin kovasti, kenen numero se voisi olla. Jonkin aikaa asiaa selviteltyäni ja pähkäiltyäni selvisi, että numero oli mun yläasteaikaisen kaverini, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä yhdeksään vuoteen! Siis numero, jota en ollut tarvinnut melkein kymmeneen vuoteen, putkahti yhtäkkiä mieleen! Olin todella ihmeissäni, kaikkeen kummaan aivot pystyy.

Tuon kokemuksen jälkeen uskoin paremmin siihen, että terapiassa kannatti käsitellä niitäkin vanhoja juttuja, joista en muista oikein mitään. Aivothan voi pienellä kaivelulla muistaa vaikka mitä unohdettua! Ja niinhän tässä onkin jo tullut muistettua vaikka mitä unohdettua. Viime viikolla viimeksi. Yhtäkkiä muistin yhden hajanaisen muiston lapsuudesta, jonka käsittely terapiassa oli ja on edelleen tarpeen. Miten sitä voikin vain unohtaa jotain melko merkittävääkin menneisyydestä ja sitten vuosia myöhemmin muistaa? Jännää.

Muistamisen hyvänä apuna mulla on ollut päiväkirjojen lisäksi valokuvat. Kummasti vain joistakin kuvista muistaa asioita, joita ei ilman kuvia lapsuudesta muistaisi. Myös esimerkiksi elokuvia katsoessa saatan muistaa jotain omasta menneisyydestäni ja päästä paremmin käsiksi tunteisiini. Esimerkiksi televisiosta tullut Terapiassa-sarja sai mut pohtimaan paljon sellaisia asioita terapiassa, joita ei ehkä ilman sarjan katsomista ois tullut oivallettua. Myös unien pohtimisella olen huomannut pääseväni kiinni ajatuksiin ja tunteisiin, joita en ollut jotenkin kunnolla tiedostanut.

Ennen terapian aloittamista näin vain epämääräisiä "tiikeri jahtaa" -painajaisia, mutta pikkuhiljaa terapian aloituksen jälkeen aloin nähdä paljon todellisempia unia. Tässä joitakin ylöskirjaamiani unia:


"Viime yönä näin unta, jossa olin ihan tuskainen ja itkin ja huusin känniselle äidilleni: LOPETA TOI RYYPPÄÄMINEN! EKSÄ VITTU TAJUA ETTÄ TOI SATUTTAA SUN LISÄKS MUITAKIN! Ja kun heräsin, en voinut kuin itkeä."

"Viime yönä näin sellaista unta, jossa puhuin äitini kanssa jossain tuttujen ihmisten seurassa, jotain sukulaisia siis. Jossain vaiheessa aloin itkeä ja tuskaisena ja vihaisena huusin äitille, että ymmärrän kyllä, että siskoni on väsynyt, kun vauva valvottaa, en aina ymmärrä, miten pienten lasten vanhemmat jaksaa, varsinkaan yksinhuoltajat, mutta ei mua saa verrata muihin, että ei mua saa vähätellä, sun pitäis tajuta, että mä oon ollut viime aikoina tosi uupunut ja väsynyt. Hmm.."


"Näin viime yönä erikoisia unia. Yhdessä unessa seurustelin ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja jossain bileissä ihastuin yhteen tyyppiin, joka oli kiinnostunut musta. Sitten kävin sisäistä moraalikamppailua siitä, etten saisi pettää poikaystävääni, vaikka haluaisinkin kovasti suudella tuota ihastusta.

Aiemmin olin joskus nähnyt unta, jossa olin yhdessä nykyisen mieheni kanssa, ja ihastunut johonkin toiseen tyyppiin. Siinäkin unessa kävin kamppailua itseni kanssa siitä, että pitää olla uskollinen miehelleni, vaikka kovasti haluaisikin suudella jotain muuta. Tästä unesta keskustelin terapiassa ja terapeutti kommentoi sitä, että mulla on unissakin kova kontrolli päällä. Kun en siis unissakaan salli itselleni pettämistä. Otin ton unen puheeksi kun keskusteltiin siitä, että halveksun suuresti uskottomuutta, ja siihen varmaan osaltaan vaikuttaa toi isäni pettäminen. Niin että unissa pelkään sitä, että mäkin voisin olla niin kamala, että pettäisin.

Toinen uni, minkä viime yönä näin, liittyikin isääni. Siinä isä oli suhtautunut muhun jotenkin niin, että hermostuin ja aloin itkeä. Kerroin isälle, kuinka sen käytös loukkaa mua, ja että koen, että isä syyllistää mua jostain sellaisesta, mihin en ole syyllinen, vaan se on tapahtunut vahingossa, ilman että mua voisi siitä moittia. Merkittävää tässä unessa oli se, että olen aiemmin terapiassa kertonut terapeutille yhdestä jutusta, jolloin isäni oli puhelimessa suuttunut mulle, ja olin tuntenut, että se syyllistää mua tapahtumasta, johon en ollut voinut vaikuttaa, vaan joka oli tapahtunut sattumalta. Sen jälkeen aloin itkeä. Niin että siinä unessa uskalsin itkusta ja pahasta mielestä huolimatta kertoa isälle, että se oli mun mielestä kohtuuton ja suuttui mulle epäoikeutetusti. Oikeassa elämässä pelkäsin ja pelkään puolustaa itseäni isäni syytöksiltä."


"Näin viime yönä painajaista, josta muistan parhaiten sen, että itkin ja huusin isälle, että mä haluan sulta rakkautta! Mutta se vaan ihmetteli, että miksen ole niinkuin jotkut mun kaverit, miksi olen tällainen. Siinä unessa koin, että isä ei hyväksynyt mua sellaisena kuin olen, vaan se ois halunnut, että oisin erilainen."

"Viime yönä näin unta, jossa olin vanhempieni olohuoneessa sukulaisten kanssa. Oli jotkut juhlat ja moni joi jotain alkoholia. Siellä oli aikamoinen hälinä, monet puhui samaan aikaan. Isäni oli humalassa. Se nousi sohvalta ja kosketti mun hiuksia ja istu takasin. Olin ihan ihmeissäni ja kysyin tiukalla äänellä isältä, miksi se noin teki. Se hämmentyi mun kysymyksestä eikä osannut vastata. Sitten mua alko itkettää ja huusin, että miks se nyt koski mua, eihän se oo koskaan koskenut mua. Sitten menin lähemmäs isää ja huusin ja itkin, että mä rakastan sua, mutta en tiedä lainkaan rakastatko sä mua.

Sitten heräsin. Siinä unessa siis kavahdin isän kosketusta, koska ei me olla oltu fyysisesti tai henkisesti läheisiä ainakaan 13 vuoteen. Lapsena ehkä jossain vaiheessa, mutta sitä en muista. Unessa tuli hyvin esiin myös se, että mulla on hyvin ristiriitaiset tunteet isään: vihaa, rakkautta, surua, pettymystä, pelkoa. Ja tosiaan kaikesta huolimatta rakastan isää, mutta en tiedä rakastaako se mua."


"Viime yönä näin ekaa kertaa unta terapeutistani. Siinä unessa lensin terapeutin kotitalon ohi, ja katselin, kun terapeuttini oli pihalla 2 lapsensa kanssa. (Oikeasti en tiedä, onko terapeutillani lapsia). Koin kaipuuta ja ikävää terapeuttiani kohtaan. Siinä unessa oli rauhallinen tunnelma, vähän samankaltainen kuin siinä lumiukko-jouluanimaatiossa. En siis lentänyt räpistelemällä käsiäni, kuten ennen unissani, vaan tavallaan liidin silleen kevyesti ilman ponnistuksia.

Tänään kerroin terapiassa tosta unestani ja puhuttiin siitä ja mun tunteista terapeuttia kohtaan. Kerroin siis terapeutille, että se on mulle tärkeä ja että olen kiintynyt siihen, mutta tuntuu oudolta, että se tuntuu mulle läheiseltä, koska en tunne terapeuttiani. Ja että tuntuu haikealta, kun en voi olla terapeutilleni niin tärkeä, kuin mitä se on mulle. Ja että haluaisin, että olisin tärkeä(mpi?) terapeutilleni. Ja että terapiassa tuntuu kotoisalta ja rauhalliselta."


"Näin yhtenä yönä outoja unia. En enää muista niitä kaikkia, enkä muista kunnolla, mutta jotain kuitenkin. Tässä kaksi mielenkiintoisinta:

-Yhdessä unessa mulla oli penis ja stondis, ja halusin harrastaa seksiä mieheni kanssa. Hmm. Peniskateutta?!? ;o) Miksi ihmeessä samaistun homoihin, olen nähnyt usein ennenkin unia, joissa olen ollut mies ja kiinnostunut miehistä? En muista, että olisin koskaan nähnyt unia, joissa olisin kokenut olevani heteromies tai lesbo...

-Sitten yhdessä unessa ratsastin valkoisella hevosella. Olin jotenkin väärinpäin, mutta se ei haitannut, tuntui ihan luonnolliselta. Herättyäni tajusin, että se hevonen oli väärinpäin! Mä siis olin nenä menosuuntaan, mutta hepalla oli turpa takana. Eli se ratsasti pers edellä... Edettiin jossain maastossa hiekkarannalla, ja sitten se muuttui muunlaiseksi maaksi, kuitenkin koko ajan veden lähellä. Paettiin jotain, vedessä oli jotain pahoja örkkejä. Piti ylittää vesialueita ja hypätä laivaan ja taas saareen jne... Jossain vaiheessa se hevonen ei enää ollutkaan mukana menossa, vaan olin ihan ypöyksin. Se hevonen ei jostain syystä ollut voinut jatkaa matkaa. Pelkäsin niitä vesien kauheita örkkejä ja yritin paeta ja olla suojassa.

Kun heräsin, ihmettelin tuota unta jo senkin takia, että en ole koskaan ollut kiinnostunut hevosista. En ole ikinä ollut edes hevosen selässä, en edes ponin!

Aika pian tajusin, että tota unta vois tulkita niin, että se hevonen oli mun terapeutti! Yhdessä edettiin mun menneisyyden örkkien seassa, kunnes terapeutille tuli kesätauko ja jäin yksin pelkäämään vesiörkkejäni.

Olen joskus puhunut terapiassa siitä, että vesi edustaa mulle pelottavaa hallitsematonta turvattomuutta, kun se yritti joskus tulkita vettä äidin syliksi. En myöntynyt sen tulkintaan, vaikka myönsinkin kyllä, että toisaalta äidin läheisyys pelottaa, mutta vesi ei kuitenkaan edusta sitä, vesi edustaa ennemmin kuolemaa ja yleistä turvattomuutta.

Mutta mitä se kertoo, että terapeutti etenee väärin päin, vaikkakin oikeaan suuntaan? ;o)"


"Näin edellisyönä todella kamalaa painajaista, ja kun heräsin siihen, oli todella tuskainen olo. Pelotti nukahtaa uudelleen, kun pelkäsin, että painajainen jatkuu. Onneksi ei kuitenkaan jatkunut. En muista, että oisin koskaan nähnyt noin painostavan ahdistavaa unta. Siinä unen lopussa mm. en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, ja yritin toistuvasti huutaa mieheni nimeä ja apua. Yritin herätä painajaisesta pinnistelemällä ja keskittymällä heräämiseen (näin mulla käy tosi usein tavallisten painajaisten kanssa), mutta se ei vaan onnistunut. Jotkut ihmiset oli tekemässä mulle jotain pahaa, ja tunnelma oli todella painostava. Herätessä lakana oli ihan märkä, ja vapisin pelosta. Itkin.

Sitten myöhemmin aamulla kun heräsin uudelleen, aloin miettimään unta, enkä muistanut sitä sisältöä enää kunnolla, ainoastaan ton lopun tuntemukset. Tuli mieleen, että sitä unta vois tulkita niin, että olin paniikissa mm. koska en enää pystynytkään kontrolloimaan itseäni (en voinut liikkua, puhua, enkä herätä), en pystynyt suojautumaan maailman pahuudelta. Ja terapiaan mennessä on viime aikoina ahdistanut se, että olen etukäteen tiennyt, että tulen jatkamaan samoista ahdistavista tunteistani vanhempiini, niistä hankalista suhteista ja surullisista, pelottavistakin tunteista. Se pelottaa, etten voi tunteilleni mitään, se kipeä suru vain satuttaa ja raatelee mua.

Niin ja sitten se, että mun mies on mun turvani. Se, jonka rakkauden avulla jaksan elää, ja yrittää uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se, jota voin halata. Joka lohduttaa, kun mulla on paha olla.

Tuntuu jotenkin ajankohtaiselta se teoria, että masennus on suojakeino menetysten aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa vastaan. Tällä hetkellä tuntuu uskottavalta, että masennus olisi kehittynyt, jotta jaksoi elää. Että se peitti ne tuskaiset surun tunteet. Oli sietämätöntä, kun nuorena ei ollut läheisiä. Kaverit kiusasi ja oli epäluotettavia, äiti joi, isä oli pelottava, määräilevä, ei sietänyt mun itkemistä... Oli pakko masentua. (Ja myöhemmin kun masennus iski pahempana, oli valtava stressi mm. opiskelusta, joka aiheutti masennuksen lisäksi ahdistusta. Olihan sekin surullista, kun kaikki haaveet tuntui kaatuvan sen myötä, ettei opiskelut sujunutkaan. Tajusin, että mun alalta ei löydy töitä, musta ei tulekaan mitään mahtavaa älykästä ammattilaista. Se oli kova kolaus, vasta pikkuhiljaa olen päässyt tuon asian yli. Surrut opiskelujen "hyödyttömyyden".) Mutta sen pohjamasennuksen, dystymian, surua olen vasta alkanut käsittelemään."