Viikonloppuna ois tulossa tilaisuus jutella äitin kanssa. Yritän kovasti saada itsestäni ulos jotakin. Yritän olla rohkea. Yritän pystyä kertomaan äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Yritän.
Mutta en tiedä pystynkö. Mitään konkreettista suunnitelmaa ei vieläkään ole, vaikka terapiassakin olen viime aikoina puhunut suurimman osan ajasta tästä kertomisesta. Edelleenkään en tiedä, mitä haluaisin sanoa tai millä lauseella voisin aloittaa.
Pelottaa.
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
Se voi olla niinkin päin, että äitisi on vaikea ottaa vastaan kertomaasi. Itse en ole koskaan omille vanhemmilleni kertonut terapiassa käynnistäni, joka johtunee siitä samasta syystä, että meilläkään ei ole kotona saanut näyttää tunteita. Puhumattomuudella on varmaan oppinut suojelemaan vanhempiaan kohtaamasta tunteiden "kamalaa maailmaa". Kertoessaan asettuu heikoille ja vähän tuntemattomillekin vesille, sillä ei oikein tiedä, mitä siitä seuraa. Voi olla että alitajuisesti yhdistää tunteista puhumisen johonkin tilanteeseen, jolloin tunteiden näyttämisestä rangaistiin (lapsuudessa siis).
VastaaPoistaKoska sulla on noin kova tarve kertoa, niin sun varmasti kannattaa tehdä se. Voihan olla että se on samanlainen avaus, jonka olet tehnyt kavereiden suuntaan. Itselläni jäi tuo avaus kokonaan tekemättä (paitsi ystäville ja töissä) ja olen siksi etäinen vanhemmistani, ja isä ehti jo kuollakin.
Mietin kirjoittamaasi myös vanhempana, jolla on masentunut tytär. Hän kyllä ilmentää tunteitaan ja puhuukin niistä, mutta mun on joskus tosi vaikea kohdata hänen tunteitaan itsessäni viriävän syyllisyyden takia. En silti haluaisi, että hän sulkeutuisi minulta. Mut nää on tällaisia vaikeita asioita, mitä ei ole itse saanut, on vaikea myöhemmin oppia.
Kaikkea hyvää sinulle! Jään lukijaksi.
Nyt on tosiaan tulossa tilanne, jossa voin tavata äitiäni ilman isääni, ja siksi nyt yritänkin vihdoin uskaltaa. Koska tiedän, että kertominen äidilleni ilman isääni on helpompaa kuin samalla myös isälleni. Isä kun oli se, joka hermostui kun aloin itkeä. Äiti taas tuntui olevan jossain määrin avuton negatiivisten tunteideni kanssa, mutta kuitenkin empaattinen. Ehkä en alakaan itkemään, kun ei tarvitse pelätä sitä, kun isä ei ole näkemässä. Tai sitten uskallankin itkeä, kun sitä ei tarvitse pelätä.
VastaaPoistaTerapiassa tällä viikolla tajusin sen, että kaipaisin äidiltä ehkä tukea ja sitä, että äiti olisi vahva, mutta pelkään, että saankin vertaistukea ja sitä, että äiti on itse masentunut. En tiedä onko äiti tai onko ollut, mutta petettynä oleminen ja alkoholiongelma nyt kuitenkin siihen viittaa. En haluaisi kantaa äidinkin masennuksen taakkaa, omassa on jo tarpeeksi. Toisaalta en kyllä haluaisi kaataa omaakaan masennustani äidin harteille.
Toivattavasti onnistun huomenna. Tiedän olevani sitten kovin pettynyt, jos epäonnistun enkä pysty puhumaan.