Onnistuin viikonloppuna. Kerroin äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Kerroin, että sairastan masennusta ja ahdistusta ja että söin n. vuoden masennuslääkkeitä ja käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa.
Tuli pari sopivaa tilannetta, joiden jälkeen ajattelin, että seuraavaksi kun tulee sopivasti sivuttua jotain sopivaa aihetta, olen rohkea ja töksäytän jonkun lauseen, josta keskustelu voi alkaa. Näin sitten kävi. Heti alkulauseiden jälkeen tuli osittain helpottunut olo. Olin vihdoin pystynyt siihen! Asiasta puhuminen ei enää ollut mun vastuulla, nyt äiti tiesi, ja voi kysellä jos haluaa. En enää ”salannut” masennustani.
Alkuhelpotuksesta huolimatta olin jännittynyt. Tuntui oudolta ja epätodelliselta. Olin yhtäkkiä uudessa tilanteessa ja aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Jälkikäteen en muista kunnolla, mitä kaikkea tuli sanottua ja missä järjestyksessä.
Äiti suhtautui ihan hyvin. Tai myöhemmin mulle tuli mieleen, että ehkä se suhtautui liiankin asiallisesti. Olisin ehkä kaivannut jotain tunteellisempaa. En tiedä. Ehkä olisin kaivannut empatiaa. No, enpä itsekään kovin tunteellinen ollut. Ehkä äiti oli siksi asiallinen kun mäkin olin. Ei mua vaan siltä jännitykseltäni alkanut edes itkettämään. Ei tarvinnut miettiä, uskallanko itkeä vai yritänkö estää itkun, kun ei itku edes yrittänyt tulla.
Mutta kovin tyytyväinen kuitenkin olen viikonlopusta. Nyt äiti tietää. Jatkossa voi olla helpompi puhua lisää. Eilen oli hyvin rauhallinen olo. Juuri nyt on mukava olla. Ei sureta eikä masenna, ei stressaa eikä ahdista.
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
Hienoa, että pystyit kertomaan! Olen tosi ylpeä! Varmasti oli tiukka paikka avautua, mutta takuulla et tule sitä katumaan. Äitisi saattoi olla myös siksi asiallinen, että hän ei ollut varautunut moiseen uutiseen. Ehkä hän myös ajatteli, että sun on silloin helpompi kertoa asiasta.
VastaaPoistaNyt on syytäkin olla levollisin mielin! Olet tosi ison askeleen saanut otettua! <3
Kiitos Auppis kommentistasi <3
VastaaPoistaTerapiassa olen nyt puhunut viikonlopusta, ja terapeutti kysyi, onko masennus nyt noussut enemmän pintaan, kun siitä puhuin. Vastasin hämmentyneenä, että ei, ihan päinvastoin. Nyt hetkisen on hyvin kevyt elää. :)
Löysin sivullesi tänään.
VastaaPoistaHyvä, että sait kerrotuksi äidillesi. Uskon, että se on ajan mittaan helpottava asia, vaikka ihan varmasti herättää esiin uusiakin tunteita. Välillä vaikeitakin.
Ja toiseksi, tuntuu erinomaiselta, että olet jaksanut tarttua asiaan ja hakea apua itsellesi. Vaikka jokainen onkin itse vastuussa elämästään, on silti oikeus ja mahdollisuus käyttää kaikki mahdollinen apu, mikä on mahdollista. Maailmassa on monenlaisia kainalosauvoja, tällaisiakin.
Miksikö kirjoitan tällaista? Minulla on omat kokemukseni äitinä olemisesta vastaavassa tilanteessa. Olen ylpeä, että omat läheiseni ovat jaksaneet lähteä hakemaan itselleen apua. (Ja ovat saaneetkin!)
(Koska tänne ei voi kommentoida suoraan Vuodatuksesta, laitan blogini osoitteen, jos haluat joskus kurkistaa: http://mutkimus.vuodatus.net)
Moi mm!
VastaaPoistaKiva kun löysit tänne ja jätit linkin omaan blogiisi, lueskelen sitä ehkä viikonloppuna, kun on enemmän aikaa.
Joo, onneksi olen hakenut apua. Olin jo siinä pisteessä, että siitä ei ois muuten selvitty. Vaikka mulla on avoimet ja hyvät välit mieheeni, ei siitä ois ollut mulle auttajaksi. Ois vielä sairastunut itsekin. Olen todella kiitollinen siitä, että ensimmäinen tapaamani mt-ammattilainen oli empaattinen ja meillä oli sama aaltopituus. Olen kiitollinen siitä, että psykiatri, jonka tapasin seuraavaksi, osasi byrokratiakuviot hyvin. Olen kiitollinen siitä, että tapaamani psykoterapeutti osoittautui ihanaksi, mulle sopivaksi auttajaksi. Olen kiitollinen, että pääsin kelan tuen avulla psykoterapiaan ja aloin parantua.
Vaikka olin ollut jo kauan masentunut ennen kuin hain apua, en koe, että olisi pitänut hakea apua jo aiemmin. Ajattelen, etten ollut siihen vielä valmis aiemmin. Aivan kuten tää äidille puhuminenkin. Vaikka olin sitä jo kauan ajatellut, koen, etten aiemmin ollut siihen vielä valmis.
Olen kyllä edelleen helpottunut tuosta kertomisesta, mutta nyt tuosta viikko sitten olleesta ilon ja rauhan olosta ei ole jäljellä paljon mitään. Masennus ja suru on taas vallannut mielen. Ei kuitenkaan sen pahempana kuin joskus kuukausi sitten, samanlaisena lievänä tasaisena suru- ja synkkämielisyytenä.