Viisi vuotta ilman psykoterapiaa

Minä lopetin viisi vuotta sitten noin viisi vuotta kestäneen psykoterapiani.
Psykoterapiani oli ehdottomasti yksi elämäni merkittävimmistä asioista.
Vuosi sitten kirjoitin tämän tekstin, joka pitää paikkansa edelleen.

En pidä mahdottomana, ettenkö vielä joskus myöhemminkin palaisi tänne blogiini. Mutta todennäköisesti tämä jää vain muistoksi menneestä elämäni mullistaneesta prosessista. Haluankin nyt jakaa kanssanne tämän hetken tilastot blogin historiasta:

Kaikkien aikojen yleisimmät googletukset, joilla blogiini on tupsahdettu;
- vaativa persoonallisuus (yli 1000 kertaa)
- surusumua
- vaativa persoonallisuushäiriö
- virtahepo olohuoneessa
- elämän tyhjyys
- eksistentiaalinen ahdistus
- elämä tuntuu tyhjältä
- elämän merkityksettömyys
- alkoholisti äiti
- anankastinen persoonallisuushäiriö

Ja kaikkien aikojen luetuimmat tekstit;
- Vaativa persoonallisuushäiriö (yli 14 000 kertaa)
- Elämän merkityksettömyys ja tyhjyys
- Virtahepo olohuoneessa
- Masennuksesta kertominen
- YTHS:llä
- Äiti
- Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 5
- Terapian aloitus ja opiskelun lopetus
- Isä
- Työstressiä ja vaativuutta

+ Bonuksena oma suosikkitekstini (tai oikeastaan sen loppupuolisko, pitkät lainaukset); Sumuverhon takana paistaa aurinko

Toivon kaikille lukijoille toiveikkuutta siitä, että joskus voi vielä voida paremmin kuin nyt. Toivon elämänne poluille ihmisiä, jotka kestävät sen, että olette sellaisia kuin te olette, ja joiden seurassa voitte tuntea juuri niitä tunteita, joita tunnette. Parempaa tulevaisuutta! Itsekin olen matkalla, luultavasti koko loppuelämän, mutta toivottavasti en eksy enää koskaan niin synkkään metsään niin sankan sumun keskelle, missä kymmenisen vuotta sitten olin.

Neljä vuotta psykoterapian lopettamisen jälkeen

Tästä vuodesta tasan 10 vuotta taaksepäin voin todella pahoin. Vuosia kestänyt ilottomuuden, toivottomuuden, masennuksen, ahdistuksen, depersonalisaation, derealisaation ja tuskaisuuden alati paheneva taakka oli painanut mut hyvin alas. Hain vihdoin ammattiapua.
Yhdeksän vuotta sitten aloitin psykoterapian.
Tänään on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla.

Tästä voi lukea tuoreita tunnelmia lopettaessani viisivuotista terapiaani.
Tästä voi lukea ajatuksiani terapian merkityksestä terapian loppuvaiheilla (kun olin käynyt reilu neljä vuotta ja vajaa vuosi oli vielä jäljellä).

Suuria muutoksia elämässäni ei ole tapahtunut tuon edellisen postauksen ('Vuosi ilman terapiaa') ja siinä olevan kommentin jälkeen. Elän samassa kaupungissa, saman ihanan mieheni kanssa. Kumpikin on täydellisesti.

Mielessä on nyt se, että mun elämäni pelasti kaksi asiaa;
- maailman ihanin ihminen, paras ystäväni, rakas mieheni
- viisivuotinen psykoterapiani ja taitava psykoterapeuttini
Ilman heitä olisin aivan eri ihminen. Jos edes olisin.

En vieläkään sanoisi, että olen terve. Uskon, että tietty surumielisyys ja masennusalttius pysyy mussa aina. Olen taatusti jatkossakin korkeintaan osatyökykyinen, enkä tule koskaan olemaan sellainen, millainen yhteiskunta toivoisi minun olevan.

Välillä mielialaa edelleen vaivaa ahdistuksen ja/tai masennuksen jaksot. Joskus ne on viikon, joskus kuukauden, joskus puoli vuotta. Mutta toistaiseksi ne ei ole koskaan olleet enää lähelläkään sitä pohjaa, missä kymmenisen vuotta sitten olin.

Olen aika usein kiitollinen. Olen usein melko tyytyväinen. Olen melko usein onnellinen. Tää riittää mulle oikein hyvin.

Vuosi ilman terapiaa

Siitä on nyt kulunut tasan vuosi, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla. Jollain tavalla tuntuu, että aika on kulunut hirveän nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että siitähän onkin jo kauan aikaa, kun kävin terapiassa.
Luin nuo 5 viimeisintä postausta, jotka olen julkaissut tässä vuoden aikana, eikä mulla ole oikeastaan juuri mitään lisättävää niihin.
Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni. Teen edelleen työtä sen kanssa, että osaisin säädellä stressinaiheuttajien määrää niin pieneksi, että voisin hyvin. En koe tarvitsevani minkäänlaista ulkopuolista apua mielenterveyteni hoitamiseen, pärjään sen kanssa kyllä itsekseni.
Miehen isän kuolema sattuu ja surettaa edelleen, sen sijaan ihan lähiaikoina tapahtunut oman mummuni kuolema ei siihen verrattuna tunnu juuri miltään.
Olen välillä erittäin innostunut uusista asioista, jotka ei olisi kiinnostaneet mua pätkääkään silloin joskus terapiaa aloitellessani kuutisen vuotta sitten.
Rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa.

Fokus muualla

Tää voi olla tän blogin viimeinen postaus, tai sitten ei.

En ole tuntenut tarvetta tulla kirjoittamaan mitään, ja tuntuu, etten ihan lähitulevaisuudessa mitään aio kirjoittaa. Mutta jätän mahdollisuuden kuitenkin avoimeksi.

Vaikka en tulisikaan enää jatkamaan blogia, en poista tätä. Itselleni on ollut iloa ja hyötyä parista "entisestä" blogista, joita olen lukenut vasta niiden lopettamisen jälkeen, ja haluan jättää sen mahdollisuuden, että tästä saattaisi joskus olla vielä jollekin jotain vertaistukea.

Kommentit on edelleen tervetulleita. On ollut kiva huomata, kun joihinkin todella vanhoihin kirjoituksiin on kommentoitu jotain, joka on herättänyt mut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Kiitos kaikille kommentoijille, ja kiitos niillekin lukijoille, jotka eivät ole koskaan mitään kommentoineet.

Vaikken ajatellut tätä pelkästään "terapiablogina", niin sitä tää kai kuitenkin ensisijaisesti oli. Auttoi mua työstämään niitä samoja asioita, joita työstin terapiassa.

Vaikken ole lopettanut elämäni, tunteideni ja ajatusteni analysoimista, se on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Vaikka surumielisyys on mussa syvällä edelleen, pinnalla on myös paljon iloa.

Olen alkanut haaveilla. Olen tehnyt suunnitelmia, jotka omalla pienellä tavallaan muuttavat mun elämää.

Olen aloittanut täysin eri aiheesta eri tunnuksilla blogin, jota en valitettavasti halua tänne linkittää, mutta halusin kuitenkin mainita, koska se tuntuu jotenkin tärkeältä esimerkiltä siitä, että useallakin tavalla mun elämässäni on fokus nyt täysin muualla kuin näissä tän blogin tunnelmissa.

Ja nyt jollain hassulla tavalla tuli kauhea haikeuden tunne. Helvetin ihanaa, etten enää tarvitse masennusblogia, mutta kuitenkin tää on ollut mulle tosi tärkeää, ja nyt tää pikkuhiljaa hiipuu...

Entinen mielenterveyspotilas

Tulin vain kertomaan, että nyt 4 kuukautta psykoterapian lopettamisen jälkeen ei ole oikein mitään uutta kirjoitettavaa. No ehkä nyt jotain pientä kuitenkin.

Terapiaa tai terapeuttia en ole enää kaivannut.

Stressiä ja ahdistusta ja väsymystä on ollut, mutta vain vähäistä.

Vaikeita asioita olen osannut puida ihan vain päässäni ilman tarvetta purkaa niitä johonkin (terapiaan, miehelle, ystäville, edes päiväkirjaan).

Kesän loppuminen kyllä harmitti, nyt vain sitten odottamaan ensi kevättä.

En enää miellä itseäni masentuneeksi, terapiapotilaaksi, mielenterveysongelmaiseksi (vaikka toki mulla edelleen on ongelmia mielenterveyteni kanssa), vaan ihan vaan ihmiseksi, joka on ollut mielenterveysongelmainen, käynyt vuosia psykoterapiassa, ja selviytynyt masennuksesta.
En miellä itseäni "tavalliseksi" tai "normaaliksi" tai "terveeksi", koska koen, että mun mielenterveyshistoria on kuitenkin niin älyttömän merkittävä osa mua, mutta nyt näen sen ahdistavan kamppailun olevan suurelta osin siellä menneessä, ei enää voimakkaasti nykyisyydessä.

Tunnelmia terapian lopettamisen jälkeen

Nyt on kulunut 2 kuukautta siitä kun lopetin psykoterapiani. Olisin toki ollut muutenkin kesän ilman terapiaa, mutta tauko olisi jo loppunut viime viikolla. Tällä(kin) hetkellä tuntuu siltä, etten tarvitse enää terapiaa.

Toki tässä kesän aikana on ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt ikävää terapeuttia kohtaan, tuntenut voimakasta ahdistusta vanhempiini liittyen, kokenut olevani niin kiireinen ja stressaantunut, että olen vain itkenyt väsymystäni.
Mutta ne on ollut vain hetkiä, ja pääsääntöisesti olen ollut iloinen, onnellinen ja innostunut. Olen ihan itse osannut analysoida vaikealla hetkellä, miksi tunnen niin kuin tunnen. Olen jaksanut odottaa, että ahdistus helpottaa. Olen kirjoittanut paperiseen päiväkirjaani taas pitkästä aikaa vähän pidempiä sepustuksia ajatuksistani.

Eipä tässä nyt oikein ole muuta kerrottavaa, kohta iskee varmaan haikeus siitä, että kesä loppuu. Mä oon niin kesäihminen, vuodesta vois poistaa kokonaan loka-, marras-, joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuun... Mut onneks ei sentään varsinaista kaamosmasennusta ole, vähän vaan väsyttää pimeällä enemmän, ja ei ole niin kivaa kuin kesällä, kylmyys ärsyttää, pyöräilyn hankaluus/mahdottomuus harmittaa.

Neurootikon laskelmia ja terapian ylistystä

Psykoterapiani on nyt loppu. Kävin psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun viiden vuoden ajan. Tänään oli vihoviimeinen kerta. Tuntuu hyvältä, mutta haikealta. Olen iloinen uudesta elämänvaiheesta, mutta surullinen, koska terapeutille piti jättää jäähyväiset.

 

Terapian aluksi 3 vuotta (tai 2,5, koska kolmannen vuoden ajan kela tukee vain 40 kertaa, n. kerran viikossa,) sain kelan harkinnanvaraista kuntoutustukea, loppuajan maksoin kokonaan itse. 

 

Psykoterapiakertoja kertyi yhteensä 413 (+ 2 kertaa alussa tutustumiskäynnillä).
413 kertaa 45 minuuttia on yhteensä 18 585 minuuttia. Siis 309 tuntia ja 45 minuuttia eli kokonaiset 12 vuorokautta 21 tuntia 45 minuuttia.

Rahaa näinä 413 kertana on kulunut:
-kelalta (80+80+40=)200 kertaa 52,14€ eli 10 428€, sekä
-minulta 12 440€, eli

yhteensä 22 868€.

 

Muuten masennukseni hoitoon multa on terapian alkuvuosien aikana kulunut rahaa:
-terapeutin alkukäynnit 2x57=114€
-2,5 vuoden psykiatrikäynnit (yhteensä 11kpl) yhteensä 45€ (YTHS:llä oli onneksi halpaa)
-B-lausunnot 3x6=18€
-n.vuoden ajan syömäni masennuslääkkeet yhteensä 312,45€
eli kaikki nää yht. 489,45€.

 

Siis kaikenkaikkiaan multa on kulunut tähän terveeksi tulemiseen 12 929,45€ +bussimatkat. (+nenäliinat; olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka suuren läjän paperia olen vuosien aikana pelkästään terapiassa ollessani itkenyt ja niistänyt märäksi.)

Ensituntuma on, että hirvittävän suuret summat (siis nää n.10 400, 12 400, 22 800, 12 900), mutta toisaalta kun alkaa miettiä summien suhteutusta joihinkin muihin saman suuruisiin summiin, esimerkiksi terapiaan kulunut yhteissummakin (22 800) on kuitenkin alle suomalaisten mediaanivuositulojen. Oma osuuteni pelkästä terapiasta (12 400) on samoissa kuin oma vuosituloni, joten ei sekään mikään ihan älyttömän valtava uhraus ole. 

 

Kuitenkin mun terapia oli vielä hyvin edullista; aloittaessani terapiaa olin 23-vuotias, joten sain vielä kolmannelta kelan tukemalta vuodelta nuorten tukea loppuun asti, koska olin vielä kolmannen vuoden alkaessa 25-vuotias. Jos olisin vuotta myöhemmin aloittanut terapian, olisi kolmannen vuoden tuki ollut aikuisten tukea, ja siis pienempi. Myös terapeuttini vaihtelevat taksat(, jotka on vuosien aikana erinäisistä syistä välillä noussut ja välillä laskenutkin,) on ollut hyvin maltilliset, keskiarvotaksa psykoterapeuteilla lienee huomattavastikin suurempi (vaikkei edes ottaisi huomioon Helsingin psykoterapeuttien taksoja, jotka käsitykseni mukaan saattaa olla hyvinkin huimia).

 

Mutta niin, onhan psykoterapiassa käyminen toki kallista. Ymmärrän siis, että kaikilla ei ole mahdollisuutta maksaa psykoterapiaansa itse, ei edes kelan tuen jälkeen jääviä omavastuuosuuksia. Kunnilla (tai sairaanhoitopiireillä) on velvollisuus järjestää potilaiden tarvitsema hoito, mutta lähinnä vaikeimpia tapauksia lukuunottamatta psykoterapiaa hoitonaan tarvitsevat potilaat ohjataan kelan kuntoutuspsykoterapiaan ja jos siihenkään ei pääse, jää jäljelle vain se, että ei pääse parantumaan sairauksistaan psykoterapiaan, vaan saa vain lievittää ja siirtää niitä sairauden oireita masennuslääkkeiden avulla. Surullista. 

 

(Tietenkään kaikkia mielenterveysongelmaisia psykoterapiakaan ei auta. Ja psykoosien, bipolaarihäiriöiden sun muiden hoitoon tottakai tarvitaan lääkkeitä. Ja itsehän en edes jaksanut yrittää hakea apua kunnalta; olin tyytyväinen YTHS:n apuun kela-terapiaan hakeutumisessa. Mitä tässä nyt koitin sanoa, on jotain sellaista, että on kovin valitettavaa, miten usein masennuspotilas, joka hyötyisi psykoterapiasta, ei sitä apua saa rahasyistä.) 

 

 

No mutta siis onkos nää lähes 19 000 minuuttia ja lähes 13 000€ ollut kaiken sen ajan, vaivan ja rahan arvoisia?

On, todellakin on.
Aikaa ja vaivaa on kulunut terapiatyöskentelyyn huomattavasti enemmän kuin se 90 minuuttia viikossa, koska terapiaprosessi on ollut käynnissä muutoinkin kuin varsinaisina terapiavastaanottoaikoina; olen käyttänyt aikaani ja energiaani itseni analysoimiseen ja parantamiseen runsaasti itsekseni. Terapiatyöskentelyä ei turhaan sanota työksi. Se ei ole helppoa ja kivaa, vaan ajoittain hirvittävän raskasta. Onneksi sitten tuloksena on, että elämä ei enää tunnu hirvittävän raskaalta, vaan huomattavasti helpommalta ja kivemmalta.

Uskon vahvasti, että kaikki se aika, vaiva ja raha on ollut hyvä sijoitus (myös yhteiskunnalle).
En ole parantunut täysin, en siis todellakaan ole esimerkki mistään uskomattoman tehokkaasta ja hyvin sujuneesta selviytymistarinasta. Mutta olen kuitenkin yksi esimerkki siitä, miten psykoterapia voi pelastaa ihmisen elämän.

Väitän, että ilman psykoterapiaani todennäköisesti olisin työkyvytön, työtön, onneton, ahdistunut, masennuslääkkeitä syövä kunnalliseen mielenterveys"hoitoon" turhautunut tulevaisuuteen toivottomasti suhtautuva itseäni ymmärtämätön ja tuntematon "syrjäytynyt". Työttömänä tai sairauslomalla. En luultavasti olisi ilmankaan terapiaa tappanut itseäni, mutta voisin älyttömän huonosti.
Nyt olen osatyökykyinen, osa-aikatyötä tekevä, ilman minkäänlaista mielenterveyshoitoa pärjäävä, tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuva ja itseni kanssa sinut oleva melko tavallinen nuori aikuinen nainen. Ei täydellinen selviytymistarina, mutta selviytymistarina kuitenkin.

Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.

Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

Päätös

Olen nyt tehnyt päätöksen psykoterapiani lopettamisesta. Lopetan kesäkuussa 2013, reilun puolen vuoden päästä, käytyäni terapiassa reilut 5 vuotta.

Olen voinut kesänkin jälkeen aika hyvin. Uskon, että tulen pärjäämään ilman terapiaa. Tuntuu hyvältä ja oikealta hetkeltä lopettaa.

Päätöksen tekeminen tuntuu helpottavalta ja vapauttavalta. Välillä mietityttää, että meneekö tää puolisen vuotta liian nopeasti, välillä tuntuu, etten malttaisi enää odottaakaan niin kauan loppumista.

Toki myös tuntuu haikealta, etten sitten enää näe terapeuttiani. Terapeutti oli kuitenkin ajoittain melkeinpä toiseksi tärkein ihminen elämässäni, ja en olisi nyt tämä ihminen, joka olen, ilman häntä.

Vaikka tuntuu vahvasti siltä, että tulen nyt pärjäämään ilman terapiaa, mietityttää tietenkin, miten tulen sitten joskus myöhemmin pärjäämään. Olen nyt selviytynyt ongelmistani, käsitellyt tarpeeksi hyvin asiat, jotka on vaivannut, mutta miten sitten jatkossa, osaanko yksin käsitellä uudet ongelmani, onko mulla tarpeeksi itseni terapiointitaitoja selvitäkseni yksin?

Olen halunnut pitää blogini tarkasti mielenterveysaiheisena, pääteemana terapiaprosessi. Lopetanko blogin, kun terapia loppuu? En, vaan tulen luultavasti edelleen harvakseltaan jatkamaan kirjoittamista, vaikka terapian lopetankin. Jatkanhan mä sitten kuitenkin itseni analysointia, vaikka en terapiassa käykään. Ja vaikken olisikaan koskaan enää masentunut, taatusti tulee haasteita, jotka horjuttaa mun mielenterveyttäni. Saattaa olla, että koenkin taas jossain vaiheessa tarvetta kirjoittaa jopa enemmän blogiin, kun terapiaa ei enää ole.

Kuulumisia

En ole kirjoittanut, koska ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Tosin se on vain hyvä asia. Eilen ystäväni kysyi, mitä mulle kuuluu. Vastasin, että "kuuluu ihan hyvää, ei ihmeempiä. Tai on se aika ihmeellistä, että kuuluu hyvää."

Terapia alkoi taas kesätauon jälkeen. Olen toki edelleen itkenyt terapiassa, mutta silti mieliala sielläkin on paljon valoisampi kuin joskus aiemmin. En ole ahdistunut, en ole masentunut. Olen surullinen, mutta myös iloinen ja melkein uskaltaisi sanoa että onnellinenkin.

Terapian lopettamisesta ollaan puhuttu, mutta en ole vielä tehnyt mitään päätöksiä. Todennäköisesti lopetan vuoden päästä, kesätauon ja joulutauon välissä.

Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Kesätauko

Mulla alkoi nyt viides psykoterapian kesätauko. Ensimmäistä kertaa tunnen kesätauon alkamisen selvästi positiivisena asiana. Joka vuosi tauko on kyllä ollut edellistä helpompi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta; ensimmäinen tauko vuonna 2008 oli kyllä helpompi kuin toinen vuonna 2009, koska ekan alkaessa olin käynyt niin lyhyen ajan terapiassa, ja toinen tauko taas oli ehdottomasti kaikista pahin. Ehkä tää enteilee sitä, että saatan lopettaa terapiani vuonna 2013, käytyäni siellä silloin reilu 5 vuotta. Ehkä.

Mut tuntuu siis kesä hyvältä. Ja nykyinen olo. Vointini on kevään sekavasta tilanteesta ja työstressistä ja -uupumuksesta selviydyttyäni parantunut pikkuhiljaa aika hyväksi. Ei pelota olla 7 viikkoa ilman terapeuttiani. Jee!

Ei nyt tule mieleen muuta puhuttavaa, alan valmistautua juhannusruokien ostosreissuun, ja iloitsen elämäni ensimmäisestä mökkijuhannuksesta!

Risteyksessä

Olen jotenkin kovin hämmentynyt elämäni kanssa. Pitäisi tehdä taas valintoja. Tarvitsisin aikalisän.

Töiden suhteen; Jaksanko jatkaa pidempään samoin kuin nyt viime viikot on pitänyt ja pari seuraavaa viikkoa pitää? Haluanko yrittää pinnistellä töissä ja ottaa haasteet vastaan? Vai pitääkö mun luovuttaa ja koittaa siirtyä vanhaan? Onko haasteet liian raskaita mulle ja stressi liian kova kestettäväksi?

Terapian suhteen; Jatkanko toistaiseksi samoin kuin nyt viime vuodet, vai olisiko aika muutokseen? Valitsenko lopettamisen vai aikojen tihentämisen? Siirrynkö psykoanalyysiin?

Muun elämän suhteen; Jos työt ja/tai terapia vie jatkossakin vähintään sen ajan kuin nyt viime aikoina, mitä karsin elämästäni? Television katselua? Lehtien lukemista? Netissä oloa? Mitä netin osa-alueista? Karsinko kahdesta harrastuksestani? Onko vielä jokin muu vaihtoehto?

En millään kykene jatkamaan elämää näin. Valintoja on tehtävä, edes pieniä. Ajatukset on kovin sekavia. En tiedä, mitä haluan.

Tavallaan haluaisin kohdata töissä eteen tulevat haasteet, mutta en ole varma pystynkö siihen. Mietin, missä kohtaa tulee se raja vastaan, että pitää lopettaa stressin sietäminen ja tehdä valintoja elämän helpottamiseksi. Olen taas pitkästä aikaa reagoinut stressiin hyvin fyysisesti. Psyykkinen ahdistus on lieventynyt melko pieneksi, mutta mm. huonounisuus (vaikea nukahtaa, painajaisten näkeminen, stressaantuneena ennen herätystä herääminen [myös tänään sunnuntaiaamuna puoli 7 aikaan :( ]), mahakivut ja sydämentykytykset sekä pyörryttäminen on tullut tilalle.

Toisinaan ajattelen, että voisin jo lopettaa terapian. Voin ihan hirveän paljon paremmin kuin terapiaa aloittaessa. En enää ihmettele, miksi tunnen ja ajattelen niin kuin tunnen ja ajattelen; ymmärrän itseäni.

Mutta toisinaan olo on edelleen niin surkea, että huomaan ajattelevani mm., ettei mun ahdistusalttius ole mihinkään vähentynyt tai stressinsietokyky ole mitenkään parantunut, olen vain onnistunut muuttamaan elämääni osittain ahdistuksettomammaksi ja välttelemään stressiä. Pitäisikö kuitenkin vielä pystyä parantamaan jotain valmiuksia välttämättä elämässä vastaan tulevien ongelmien kestämiseen?

Psykoanalyysiin siirtyminen aina välillä käy mielessä yhtenä vaihtoehtona. Osittain pohdin sitä, onko mulla motivaatiota niin vaativaan prosessiin, mutta suurimmaksi osaksi kyse on kuitenkin rahasta. Analyysi tulisi hirveän kalliiksi. Terapeuttini on ehdottanut, että mun kohdalla voitaisiin muokata käytäntöä sellaiseksikin, että kävisin 3 kertaa viikossa ja kokeilisin makuuasentoa, mikäli haluan. Että nykyinen terapia 2xvko tai sitten psykoanalyysi 4xvko ei ole ainoita vaihtoehtoja. En tiedä, ajatukset on sekavat.

Syy terapian tihentämisen tai psykoanalyysin aloittamisen pohtimiseen on se, että vaikka en enää juurikaan koe olevani masentunut, (mikä oli se suuri ongelma, johon lähdin aikoinaan apua hakemaan,) mussa on kovin sitkeästi kiinni surumielisyys, jolle pitäisi voida tehdä jotain. Uskon, että ihan mun persoonallisuuteen kuuluu tietty lievä surumielisyys, mitä ei saakaan pois, mutta tässä nykyisessä laajuudessa oleva surumielisyys ei kyllä ole tervettä. Terapeutti ajattelee, että nykyisenkin terapian avulla mun minuuteni surullisuuteen voidaan pureutua, mutta että se on paljon hitaampaa kuin tiiviimmässä hoidossa olisi. En tiedä mitä ajatella.

Olen jotenkin jumissa menneisyydessä ja vanhemmissani. Olen nyt saavuttanut sen pisteen, että olen kohdannut tunteeni niitä kohtaan, oivaltanut menneisyyden vaikutuksen nykyisyyteen, mutta en tiedä, miten edetä. Olen jumissa.

Kyllä tää tästä

Viime kirjoituksissa pohtimani hetkessä eläminen on osittain onnistunut, osittain ei. Olo on useimmiten kahlehdittu, mutta vapauden fiiliksiäkin pilkahtelee. Edelleen on jonkinlaisena pakkomielteenä suorittaa tiettyjä asioita tietyllä tavalla, mutta koitan olla myös niissä salliva itselleni; kun tiedostan pakkomielteeni tiettyyn rutiiniin, voin tarkkailla sitä ja itseäni hyväksyvästi niin, että totean, että en pistä itselleni nyt vastaan, vaan annan itseni suorittaa tän jutun, enkä ala kokemaan syyllisyyttä tai epäonnistumisen kokemusta siitä, että en voinut vastustaa kiusausta.

Meinasin kirjoittaa jotain huomisesta isänpäivästä ja myös siitä, että olen kohta pitänyt kaksi vuotta tätä blogia, mutta kun luin viime vuoden marraskuun kirjoitukset, totesin, ettei kannata kirjottaa uudelleen samoja asioita. Niinpä vaan vähän kommentoin noita kahta kirjoitusta, joita pääsee lukemaan tästä.

Isänpäivä on jälleen vihan ja surun päivä. Tai itse huominen päivä on varmaan ihan mukava, kun tiedossa on ihan mukavaa puuhailua kotona, mutta etukäteen ja jälkikäteen ajateltuna isänpäivään liittyvä isän ja isän isyyden juhlimisen ajattelu saa mielen surulliseksi ja vihaiseksikin. Voi pettymys mikä lapsuus mulla on ollut.

Viime jouluna päätin, että ens jouluna ei mennä mieheni kanssa sukulaisteni luo, vaan vietetään kotona oma joulumme. Se päätös pitää. Mennään lahjanvaihtoreissulle kai käymään joulukuun alussa, mutta itse joulunaika vietetään täällä. Tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Saan ihan oman joulun, ei mun sukulaisten joulua.

Viimeisen vuoden ja myös viimeisen kahden vuoden ajattelussa pätee edelleen se, että ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut, mutta sisäisesti on. Edelleen mm. "asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa". Mutta mielialani on yhä hitaasti mutta vankasti parantunut. Olen oivaltanut kovasti asioita ja yleisvointi on huomattavasti onnellisempi. Jälleen olen paljon surullisempi kuin vuosi sitten, mutta samalla vähemmän masentunut. Masennus vaikuttaa edelleen muhun, mutta vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta taas suru on entistä voimakkaampaa. Suhtautuminen tulevaisuuteen on toiveikkaampaa. Tai siis uskon vakaammin siihen, että tulen voimaan tulevaisuudessa paremmin kuin nyt. Terapian loppuminen sitten joskus ei enää kauhistuta, vaan pystyn kuvittelemaan olevani joskus valmis lopettamaan sen. Yleisesti pettymysten sietokyky on parempaa ja jopa muutosten vastustus on pienempää.

Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu tää elämä :)

Jumitus

Pari kuukautta taas mennyt edellisestä postauksesta... En mä oo edelleenkään lopettamassa, vaikka kirjoitushaluja ei oo hetkeen ollut.

Parin kuukauden aikana on tavallaan kaikki ollut ihan samaa, tavallaan taas on tapahtunut valtavasti asioita. Ulkoisesti mikään ei oo muuttunut, mutta tässä ihan parina viime viikkona olen saanut pikkuoivalluksia.

Psykoterapia on nyt junnannut paikoillaan jo 2 kuukautta. Ollaan toki terapeutinkin kanssa puhuttu siitä, että nyt en jostain syystä oikein etene mihinkään, jumitan vaan tässä paikoillani. Ehkä tuo jumittamisesta puhuminen on taas vähän saanut tilannetta edistymäänkin. Noita oivalluksia nyt viime aikoina olen saanut terapian ulkopuolisessa elämässä, ja niistä olen sitten keskustellut terapiassa, mutta itse terapiassa en ole oivaltanut oikein mitään.


Ehkä nyt ihan viime aikoina fokus on hiukan liikahtanut. Ennen kaikki energia meni elämästä selviytymiseen ja menneiden suremiseen. Nyt oon hieman alkanut taas miettiä, mitä oikeasti haluan elämältäni nyt juuri tällä hetkellä, en vain sitten joskus kukana tulevaisuudessa. Olen ainakin hetkellisesti vähentänyt työvuoroja, ja huomannut stressin vähentyneen, eikä enää ole kiireen tuntu koko aikaa.

Toki olen edelleen jumissa menneisyyden surussa, mutta ehkä olen nyt jumittamisellani, tai pikemminkin jumittamiseni tiedostamisella, kuitenkin edennyt jotenkin siihen, että haluan ja pystyn vihdoin tietoisesti pohtimaan, mitä haluan omalta elämältäni, mitä muutoksia haluan. Pieniä, mutta kuitenkin tärkeitä muutoksia. Koitan vähentää elämän suorittamista ja opetella tietoisesti rauhallista läsnäoloa. Sitä, että pystyisi nauttimaan kustakin käsillä olevasta hetkestä, eikä ajatus aina karkailisi tulevaan tai menneeseen. Olen huomannut, että mun on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään, edes mukavaan, mutta itsensä pakottaminen toisinaan kannattaa; olen yllättäen tajunnut ajautuneeni tilanteisiin, joissa olen kyennyt nauttimaan olostani. Mun on hirveen vaikea esim. saada itseni lähtemään kotoa kaverin luo tai baariin, tai shoppailemaan, mutta jos saan itsestäni revittyä sen lähdön, yleensä on ollut mukavaa.


Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa. Luulen, että ne myös auttoi terapian jumivaiheen loppumiseen. Tulevaisuuden haaveista puhuessa mieheni kertoi, ettei oikein haaveile mistään, (toki sillä jotain toiveita tulevaisuudesta on, muttei se ajattele niitä juurikaan), ja ettei sillä ole mitään tarvetta saavuttaa elämässään mitään, (siis mitään sellaista ulkoista, kuten hyväpalkkaista työtä, tai ylipäätään mitään arvostettua työtä, omaa asuntoa, mitään arvostettua tekelettä kuten kirjaa tai muuta vastaavaa) vaan että se on nyt tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä, ei sillä ole tarvetta haaveilla paremmasta, ei se halua muutoksia.

Tuntui todella hyvältä kuulla taas tuo, että mun mies on onnellinen, mutta sitten taas toisaalta tuntui haikealta; miksen mäkin oo onnellinen! Samoinhan mäkin ajattelen pitkälti (ettei mulla ole tarvetta saavuttaa mitään merkittävää, etten halua kokoaikatyötä, asuntoa, autoa, kesämökkiä, venettä, koiria, lapsia jne, eikä mulla ole paljonkaan ulkoisia asioita, joihin haluaisin muutosta), mutta sitten se eroavaisuus tulee siitä, että mulla on sisäisesti onneton olo. Olen tyytyväinen ulkoiseen elämääni, mutten tunnemaailmaltani ole terve. Mulla on hirveän suuri surutaakka, joka estää mua vapaasti nauttimasta elämästä. Onneksi viime aikoina tuota nauttimistakin on pilkahdellut.


Olen havainnut, että se jokin klisee siitä, että alkoholiongelmaiset on juuri niitä ihmisiä, jotka kiinnittää huomiota muiden juomiseen ja näkee vaivaa siitä, jos muut ei juo tai ei juo "tarpeeksi", pitää monesti paikkansa. Jännää, miten juuri ne känniääliöt näkee sen ongelmana, jos en juo enää neljättä olutta, vaan siirryn limsaan tai veteen tai en mihinkään. Kokeekohan se vaivannäkijä silloin syyllisyyttä siitä, että juo itse liikaa ja jos joku muu ei juo yhtä paljon tai "tarpeeksi", silloin se muu ei anna tekosyytä omalle juomiselleen; "jos muutkin juo överisti, mäkin voin"? Liian humalassa olevat ihmiset aiheuttaa mussa ahdistusta ja ärsyyntymistä, halua mennä pois. (Samaa, mitä äidin humala aiheutti, niinpä niin). Musta ei ole liian kännisen säälijäksi tai auttajaksi, ne ihmiset saa mussa aikaan vain halun olla kohtaamatta niitä. Vaikka liian känninen ois mun kaveri, ei heru empatiaa. Putkahti muuten yhtäkkiä nyt mieleen, että syy siihen, miksi olen joskus ollut todella ahdistunut, kun mieheni on ollut pikkujoulujen jälkeen ihan sekaisin vessassa oksentamassa, saattaa liittyä siihen, että oloni on ollut niin ristiriitainen; toisaalta tarve "torjua" humalainen ihminen, halu olla ajattelematta, ja toisaalta halu auttaa rakasta ihmistä. On ollut hämmentävää, kun onkin kokenut empatiaa ja rakkautta sitä örveltäjää kohtaan.

Eteneminen etenemättömyyteen

Terapiaa on nyt kesätauon jälkeen takana 3 viikkoa. Ahdistus ja levottomuus on helpottanut, masennuskin vähentynyt, tilalla on nyt lähinnä vain se sitkeä surumielisyys. Toki kaikkia psyykkisten häiriöiden oireita on, mm. aloitekyvyttömyyttä, päättämättömyyttä, väsymystä, täydellisyyden tavoittelua, suurta stressin välttelyä jne. Mutta en koe kärsiväni ahdistuksesta ja masennuksesta, kärsin vain surusta.

Hyvä siis näin. Ei tämä mukavaa ole, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Helpottaa, kun paskan olon jälkeen on vähemmän paska olo.

Terapiassa kesäjuttujen jälkeen olen päätynyt taas puhumaan lähinnä äidistä. Tai viime kerralla puhuimme siitä, miten en enää millään jaksaisi puhua äidistä, mutta koen sen silti tarpeelliseksi. Tietenkään mun suhde äitiin ja isään ei ole ainoita asioita, jotka mua vaivaa, mutta koen silti tärkeämmäksi puida niitä, kuin esimerkiksi sitä, etten tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni.

Aioin ensin kirjoittaa tuohon perään, että tuo jälkimmäinen pohdinta ei etene mihinkään, se vaan junnaa siinä samassa, että tiedän kyllä tiettyjä ominaisuuksia, mitä haluaisin työllä olevan tai mitä en haluaisi työllä olevan (osa-aikatyö, ei liian fyysisesti rankkaa, mutta ei mieluiten pelkkää istumistakaan, ei liian yksinkertaista, muttei liian stressaavaakaan, työpaikka keskustassa tai hyvän bussiyhteyden päässä, bla bla bla), mutta en osaa kuvitella mitään alaa sen paremmin. Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä tällä hetkellä tuntuu, että terapia junnaa muutenkin vähän paikoillaan; tiedostan tunteeni ja ajatukseni vanhempiani kohtaan niin hyvin, etten enää juurikaan koe mitään oivalluksia, tarvon vaan siinä samassa suossa ympyrää.

Ehkä vaikeuteni puhua äidistä johtuu siitä, että tällä hetkellä olo on kovin ristiriitainen; rakkaus ja viha äitiä kohtaan on molemmat niin kovin voimakkaina mielessä. En tiedä, miten suhtautua äitiin, kun en enää pidä lähentymistoivetta mahdollisena, mutta en halua pistää välejä poikkikaan. En kuitenkaan tunnu nyt pystyväni siihen etäiseen kohteliaisuuteenkaan. Haluaisin vain olla ajattelematta äitiä. (Nyt on olo, etten kertakaikkiaan halua nähdä äitiä tai puhua puhelimessa sen kanssa.) Haluaisin olla joutumatta kokemaan tätä välivaihetta, ja pystyä hyppäämään sinne tulevaisuuteen, jossa kokisin pystyväni tapaamaan vanhempiani ahdistumatta. Tavoitteeni kai on, että joskus voisin suhtautua vanhempieni kohteluun samansuuntaisesti kuin suhtaudun nyt vaikka koulukiusaamiseen; se olisi vain osa menneisyyttä, joka toki vaikuttaa pienesti edelleen, mutta joka ei vaivaa. Asia, jonka olisi läpikäynyt niin, että se ei enää ahdistaisi, ei tuntuisi koko ajan häiritsevänä ja hiertävänä asiana, vaan jota voisi muistella siedettävää surua tuntien. (Itseasiassa koulukiusaaminen ei enää oikeastaan edes sureta mua, sen muistelu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, ei nyt tietty kivaltakaan, muttei kovin pahaltakaan. En kuitenkaan usko, että vaille hyvää vanhemmuutta jääminen olisi asia, jolle kävisi samoin; uskon, että sen aiheuttama kipu tulee olemaan aina mukana, toivoisin vain sen kivun olevan mietoa, siedettävää.)

P.S. Tänään on sentään oikein mukava päivä :)

Terapia tauolla

Psykoterapian kesätaukoa on nyt noin kuukausi takana, 15 päivän kuluttua taas jatkuu. Tää kesätauko on ollut mulle vaikeampi kuin edellinen, joka taas oli vaikeampi kuin sitä edelliset kaksi kesää. Vähän harmittaa tuo vaikeus; se kai osoittaa sen, ettei todellakaan ole vielä aika miettiä terapian lopetusta. Tää ei luultavasti jääkään viimeiseksi kesätauoksi. Olisi niin ihana tuntea olevansa jo sen verran parantunut, että voisi alkaa lopettelemaan terapiaa. Mutta ei, jatkettava on vielä vuoden päästäkin.

Olen ollut nyt viime viikkoina selvästi masentunut. Väliin on onneksi mahtunut hyviäkin hetkiä, mutta yleismieliala on ollut masentuneempi. Ja mulla on ollut pari sellaista päivää, että olen ollut hyvin levoton, todella paha olla, ahdistunut, itkettänyt. Sellaisia, joita ei nyt moniin kuukausiin ollut ollutkaan.

Tällä viikolla yhtenä päivänä kohtasin yhden pettymyksen. Se aiheutti tuollaisen tuskaisen ahdistusitku -päivän. Mutta oli siitä sitten jotain hyötyäkin. Samalla kun kävin läpi - surin ja olin vihainen, koin epäoikeudenmukaisuutta ja ulkopuolisuutta - tuota pettymystä, kävin läpi hieman muitakin pettymyksiä. Suurelta osalta sitä, miten pettynyt olen äitiini. Tähän palaan vielä kirjoituksen lopussa. Hyödyksi näen myös sen, että mieheni altistui pitkästä aikaa mun pahalle ololleni. Tai pikemminkin kuuli mun ajatuksiani ja tunteitani.

^Tuo loppu saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitys on ymmärrettävä; Jos purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan vain terapiassa (suositeltavaa, koska silloin terapia ei 'vuoda'; kaikki asiat tulee käsiteltyä terapeutin kanssa, terapiaprosessi toimii, eikä typisty kattamaan vaan tiettyjä asioita {muiden ihmisten saadessa kuulla muut asiat}, vaan kaiken), ongelmaksi muodostuu se, ettei puoliso ja ystävät tavallaan tunne itseä kunnolla, ne ei tiedä, mitä mä ajattelen. Viime aikoina olen ehkä liiankin vähän puhunut mieheni kanssa mieltäni vaivaavista asioista. Haluan sen tietävän, mitä mun päässäni liikkuu! On sillekin hyödyllistä tietää, miksi olen masentunut, miksi olen surullinen, miksi itken pientä pettymystä niin kovin. Pitää vaan muistaa kertoa näistä keskusteluista muiden kanssa terapiassakin. Oikeastaan on aika hölmöä, miten vähän olen pääni sisällöstä nyt vime aikoina miehelleni puhunut. Ei terapia voi olla kunnollinen syy sille, että ei kerro puolisolle, miksi on sellainen kuin on.

Niin, mieheni sai kuulla mm. siitä, miten tuo pieni pettymys sai mut ajattelemaan muitakin pettymyksiä ja mm. sitä, miten pelkään, että en jatkossa uskalla enää toivoa ja unelmoida mistään. Yhä uudet pettymykset aiheuttaa sen, että alan pelkäämään haaveiden epäonnistumista. Pettymysten sietokykyni on niin alhainen, etten ehkä uskalla enää toivoa mitään. Ja sehän ei johda mihinkään hyvään; elämä kapenee vain sellaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa koittaa suojata jo nyt olemassa olevia asioita, muttei uskalla tavoitella mitään parempaa. Voi kunpa pettymyksiä olisi vähemmän. Tai voi kunpa pystyisin kunnolla pääsemään yli isoista pettymyksistä niin että mulle jäis voimia selviytyä niistä pienistä pettymyksistä.

Kerroin miehelleni siitä, miten viimeisen sukulaisvierailun jälkeen on ollut vaikeaa ajatella äitiä. Että on tajunnut sen, miten anteeksiantamattomasti ja huonosti se on mua kohdellut (ja kohtelee). Kerroin siitä, miten ahdistunut olin äidin näkemisestä humalaisessa krapulassa (siitäkään mulla ei ollut silloin voimia puhua heti miehelleni, ja sitten kun käsittelin asiaa heti terapiassa, unohtui puhua miehelleni). Kerroin, miten olen nähnyt painajaisia äidistä humalassa. Kerroin siitä, miten odotan, että terapia taas jatkuisi, jotta voisin puhua terapeutille äidin aiheuttamista tunteista. Kerroin siitä, miten olen tajunnut, ettei se toive siitä, että voisin olla äidin kanssa läheisempi, ole realistinen. Mutta että se toive ei kuitenkaan kuole, vaikka olenkin ymmärtänyt, ettei lähentyminen ole mahdollista. On vaikeaa elää epärealistisen toiveen kanssa. On vaikeaa tiedostaa, että tarvitsee äidin rakkautta, välittämistä, kunnioitusta, muttei sitä tule koskaan saamaan. (Toisaalta on ehkä helpompi olla, kun tiedostaa jo asian, kuin että epämääräiset tunteet velloisi ilman että niiden syytä tajuaisi.) Viime kerralla kirjoitin, että mun pitää vain hyväksyä ja surra se toiveen mahdottomuus ja koittaa jatkaa elämää. Helpommin sanottu ja tajuttu kuin tehty. On niin vaikeaa hyväksyä asiaa joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, julmalta. Elämä on epäreilua ja julmaa, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Keskustelun lopuksi kerroin miehelleni, että se on maailman paras terapeutin korvike! ;) Kuuntelee, ymmärtää, ei anna typeriä neuvoja, on turvallisena tukena. Huonona puolena se, ettei se osaa kysyä hyviä kysymyksiä...

Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.

Psykoterapiasta

Sain kommentin ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. (Kiitos muuten vielä myös niille parille muulle lukijalle, jotka on kommentoinut vanhojakin postauksia. On hyvä palata tutkailemaan, mitä on aiemmin kirjoittanut. Toivon siis todellakin keskustelua vanhoistakin kirjoituksista!)

Aloitin blogini reilu vuosi sitten. Olin ekan kirjoituksen aikoihin kelan tukeman psykoterapian puolessa välissä, enkä vielä ajatellut jatkavani terapiaa kelan tuen jälkeenkin. Kuvittelin siis olevani suunnilleen terapian puolessavälissä. Nyt on kelan tuki pian loppumassa, mutta en todellakaan lopeta vielä. Lopetusajankohta on nyt avoinna, lykkään vaan pikkuhiljaa edemmäksi sitä ajankohtaa, johon asti ainakin jatkan. Toistaiseksi ollaan sovittu terapiasta ainakin tämän vuoden 2011 loppuun asti. Itseasiassa terapiassa ollaan nyt sivuttu sitäkin mahdollisuutta, että lisäisin viikkokertojen määrän kolmeen tai jopa neljään, jolloin alottaisin psykoanalyysin. Mutta nuo ovat vain sivuamisia, saatan lisätä käyntitiheyttä, mutta todennäköisemmin en.

Juttelin tässä taannoin erään tuttuni kanssa, jonka tiesin olevan masentunut ja käyvän psykoterapiassa. Hän oli lähes yrittänyt itsemurhaa, ollut viikkoja psykiatrisessa sairaalahoidossa ja ollut kuukausia sairauslomalla, ollut todella syvästi masentunut. Mutta alkanut parantumaan, ja vain puoli vuotta myöhemmin ollut kokoaikatöissä ja voinut psyykkisesti erittäin hyvin. Kuulosti erikoiselta. Aivan erilaista kuin mulla. Mulla ei masennus missään vaiheessa ole päässyt todella syväksi, mutta sitkeästi se lievänä kyljessä koko ajan on. Ei mulla ole niitä jyrkkiä alamäkiä,mutta ei kyllä ylämäkiäkään. Siksikin tuota terapian tihentymistä on pohdittu, kun vaikka terapia on auttanut mua paljon, masennus edelleen on kovin tiukasti mussa kiinni. Lievänä, mutta jatkuvana. Tiheämpi terapiakertojen tahti voisi auttaa nopeammin, voisin päästä helpommin syvälle siihen masennuksen sisimpään.

Tuntuu mielettömän hienolta, että olen sattunut löytämään mulle sopivan terapeutin, joka oikeasti tuntuu ammattitaitoiselta, luotettavalta, välittävältä, kiinnostuneelta. En ajattele, että terapeutti ei ole tarpeeksi hyvä, kun ei ole vielä onnistunut parantamaan mua tarpeeksi, tai että itse olisin huono terapiassakävijä, kun en ole vielä tarpeeksi parantanut itseäni. Ajattelen, että mulla se masennus tosiaan on niin sitkeästi kiinni mun persoonassa (muistan lukeneeni diagnoosistani dystymia myös muodon depressiivinen persoonallisuus, joka mielestäni selittää sitä, miksi pitkäaikainen masennus dystymia ei tunnu olevan vain irrallinen sairaus vaan jotenkin olennaisesti kiinni minuudessa olevaa häiriötä), ettei siihen vain vielä kolme vuotta terapiaa riitä. Olen siis toiveikas sen suhteen, että terapiasta on vielä mulle suurta apua, en ajattele, että kun en vielä ole parantunut kunnolla, kaikki on toivotonta. Viimeksi maanantaina onnistuin saamaan terapiassa sellaisen oivalluksen, että vieläkin ihmetyttää.