tiistai 5. tammikuuta 2010

Äiti

Mun äidillä on alkoholiongelma. Ei ehkä varsinainen alkoholisti, mutta ongelmainen kuitenkin. Niin kauan kuin muistan, äitini on ollut jonkinlainen loma- & viikonloppualkoholisti, eli työt on aina hoitanut, ei ole mennyt krapulassa töihin tai muuta, mutta viikonloppuisin ja lomilla on vedetty viinaa reippaasti. Toisaalta en kyllä muista varhaisesta lapsuudesta paljon mitään, siis ennen jotain 10. vuotta. Toisinaan mietin ihmetellen, että onko äitini tosiaan ryypännyt paljon jo silloin, kun olen ollut ihan pieni, alle kouluikäinen. Kun en muista, niin en tiedä. Kova tyhjyyden tunne johtuu luultavasti ainakin osittain siitä, että äiti on ollut usein poissaoleva. Kun olin teini-ikäinen, äiti tilitti kännissä usein murheitaan... Onneksi nykyään äiti on vain harvoin humalassa, kun nähdään.

Koen oloni epämiellyttäväksi äitini kanssa, jos se on juonut jotain tai on krapulassa. Olen oppinut tunnistamaan sen, onko se ottanut yhdenkin kaljan ja tunnistan sen äänestäkin, onko se selvinpäin. Vihaan äitiäni, kun se on kännissä. Ja toisaalta häpeän sitä, ja koen sääliä. Tavallaan ymmärrän sen, et sillä on paha olla ja se turvautuu alkoholiin. En tietenkään tiedä, mikä oli ensin, isän uskottomuus vai äidin alkoholismi. Ja toisaalta niitä kumpaakaan ennen vanhempieni välit on varmaan ollut huonot jo pidemmän aikaa. Terapiassa olen paljon puinut noita äitiini kohdistuvia ristiriitaisia tunteita; häpeää, myötähäpeää, sääliä, vihaa, pettymystä, empatiaa, välittämistä, rakkautta...

Mä oon tuntenut aina oloni hiukan vieraaksi alkoholistin lapsi- jutuissa, koska usein puhutaan siitä, miten isä on ollut alkoholisti ja aggressiivinen, kun itsellä on siis äiti ollut alkoholiongelmainen ja pikemminkin vetäytyvä ja masentunut, kuin aggressiivinen tai varsinkaan väkivaltainen. Tulee sellainen ulkopuolinen olo, että ei mulla ole ollut tollasta, että olisi ollut väkivaltaa tai väkivallan uhkaa, tai että ois itse pitänyt huolehtia ruuistaan tai muuta. Jotenkin sellainen väliinputoaja-olo; en sovi edes alkoholistin lapsen kategoriaan. Onko mulla oikeus valittaa alkoholiongelmaisesta äidistäni, kun aina alkoholisteista puhuttaessa viitataan ihmisiin, jollainen mun äiti ei ole koskaan ollut? Toisaalta tajuan, että ei niin pidä ajatella, ettei saisi muka valittaa, kun muilla on vielä huonommin. Mutta toisaalta sen huomaaminen, että muut alkoholistien lapset puhuu mulle ihan oudoista asioista, johtaa kyseenalaistamaan sen, että olenko mä nyt oikeessa porukassa. Toisaalta ei se lapsuus ja vanhempi-lapsi-suhteet normaaleja, terveitäkään ollut... Mutta samoja fiiliksiä on silti tietty paljon. Turvattomuuden tunne jne. Kyllä se humalaisen poissaolevuus vaikuttaa, vaikkei varsinaisesti tarvitsisi pelätä. Tuntee ehkä ettei itsestä välitetä, ettei vanhempaa kiinnosta lapsen asiat...

Ajattelin jo, että ehkä ei kannata hakea sitä vertaistukea niinkään alkoholistien lapsista, vaan ajatella vaan laajemmin; hakea sitä vertaistukea masentuneista, joiden suhteissa vanhempiinsa on ongelmia. Mutta sitten jutellessani erään kaverini kanssa selvisi, että hänen äidillään on samantyyppistä ongelmaa alkoholin kanssa. Tän tyypin äiti oli ensimmäinen alkoholiongelmainen, joka ei ole stereotyyppinen alkoholisti, josta kuulen. Äitini jälkeen siis. Miksi mediassa aina puhutaan vain niistä pahimmista alkoholisteista? Jotka on väkivaltaisia ja jättää lapset huolehtimaan itse ruuistaan ja vaatteistaan jne. Mulle merkitsi valtavasti, kun tajusin, etten ole tässäkään asiassa ainoa. Vaikka en niin ollut toki kuvitellutkaan, mutta jotenkin tunnetasolla kai koin olevani tänkin asian kanssa sellainen yksinäinen väliinputoaja. Puhuin terapiassakin tästä toisesta alkoholiongelmaisesta äidistä, ja kerroin, että vaikka olen tottakai kovin surullinen, että hänellä on alkoholiongelma, samalla olen myös jotenkin kovin helpottunut siitä, että mulla on tässä asiassa jonkinlainen kohtalontoveri, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan.

Tuntuu mielettömän pahalta, että mun vanhemmat on mulle niin vieraita. Vanhemmat tuntuu etäisiltä, eikä ne oo koskaan (paitsi ehkä varhaislapsuutta lukuunottamatta, kun sitä en muista) ollut mulle läheisiä. En tunne niitä, ja ne ei tunne mua. En tiedä ollenkaan, mitä ne musta ajattelee. Mitä ne tuntee mua kohtaan. Tyhmää, kun "läheiset" ei oo läheisiä. Tuntuu surulliselta ja pahalta, että meidän perhe on muka tavallinen, mutta todellisuudessa todella rikkinäinen. Toisilleen vieraita ihmisiä löyhästi yhdessä.

Välillä haaveilen siitä, että mä ja äiti voitais vielä ihan oikeasti tutustua toisiimme ja olla läheisiä. Että voisi vain puhua rehelisesti ja avoimesti kaikesta, mikä mieltä painaa. Mutta useimmiten ajattelen, että se on mahdotonta, ja suren vaan sitä, että olisin halunnut meille erilaisen suhteen. Suren sitä menetystä, olen menettänyt hyvän äitisuhteen.

Kaipaan sitä, että tuntisin, että äiti välittäisi ja rakastaisi. Ikävä äitiä. Haluisin olla läheinen sen kanssa. Järjellä tiedän, että se välittää musta, mutta välillä en ole varma, tunnenko sitä välittämistä. Jotenkin intuitio sanoo, että kyllä se mua rakasti ja rakastaa. Mutta ehkä sillä oli niin paljon omia ongelmia (huonot välit isän kanssa, työstressiä?, masennusta?, alkoholiongelma), ettei se jaksanut osoittaa sitä rakkauttaan mulle tarpeeksi.

Joskus ajattelen, että jos isä olisi kuollut tai vanhemmat ois eronnut, voisin olla äitin kanssa läheisempi. Nyt kun se on isän kanssa, en uskalla enkä halua lähestyä sitä. Yksi asia, mikä äidissä mua harmittaa, on se, että se vain alistui isän valtaan, ei puolustanut itseään ja mua. Antoi isän määräillä mua eikä auttanut mua isää vastaan.

Olen miettinyt, että olenko kokenut, että vanhemmat olisi hylännyt mut? Kyllä varmaan jollain tasolla. Ainakin isään olen pettynyt, että se ei antanut mulle sitä rakkautta, mitä olisin kaivannut. Ja äitiin olen pettynyt, kun se ei tuonut mulle turvaa isää vastaan. Luultavasti kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Olen varmaan pelännyt sitä, että äiti loukkaa juomisellaan mun tunteita, enkä ole uskaltanut kaivata siltä rakkautta. Sama ehkä siis kuin isäänikin; Pelkään haluta rakkautta, pelkään olla tarvitseva, kun pelkään, että vanhemmat vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu.

Tajusin joku kerta terapiassa, että mun äitikin olisi kyllä voinut tehdä jotain meen suhteen lähentämiseksi. Ehkä olen aiemmin ajatellut, että olisi jollain tavalla mun velvollisuus ehdottaa äitille jotain yhteistä tekemistä, ottaa asioita puheeksi tai muuta. Mutta yhtä lailla se voisi ehdottaa mulle tapaamista tai alkaa keskustelemaan! Todella kovasti toivoisin sitä. Että äitiä kiinnostais tutustua muhun.

Nykyään olen aina tosi hermostunut kun näen vanhempani, ja tapaamisten jälkeen olen aika uupunut ja itkuinen. Jouluakin odotin ihan toiveikkaana, hyvillä mielin, jännittyneenä toki, mutta tapaamisen jälkeen tuli taas paha olo. Nyt olen tavallista masentuneempi, jotenkin lamaantunut olo. On niin suuria suruja, etten jaksaisi surra niitä.

Aiemmin ennen terapiaan menoa ajattelin vain, että olin masentunut ja ahdistunut, koska opiskelu stressasi, työnhaku stressasi, elämä ahdisti, kiire ahdisti, maailma ahdisti, koin oloni yksinäiseksi jne. Mutta terapian kuluessa olen pikkuhiljaa tajunnut, että mun suhde vanhempiini on aika oleellinen asia tässä huonossa olossa. Mulla on paskat vanhemmat, ja syytän niitä osittain mun masennuksestani.

Kun aloitin terapian, ja puhuttiin terapian tavoitteista, totesin tavoitteena olevan mm. sen, että pystyn elämään ahdistukseni kanssa, jos ahdistus ei häviä. Ahdistus on aika hyvin hävinnyt, mutta tilalle on tullut suuri suru. Niin kai jotkut sanookin, että masennus syntyy siitä, kun ei pysty suremaan surujaan. Tavoitteeksi on siis ehkä vaihtunut pystyä elämään surullisten tunteidensa kanssa, jos suru ei häviä.

9 kommenttia:

  1. Mulla on melkein aivan sama tilanne. Paitsi että olen melko läheisessä väleissä äitini kanssa ja pystyn puhumaan hänelle asioista. Alkoholi ongelmasta ollaan puhuttu monta kertaa mutta ei oo ikinä auttanu. Äiti kuitenki ymmärtää ongelman ja mun tuntemukset mut silti ei voi vasn olla juomatta. Tuntuu siltä että mikään ei auta ja näin on jatkunu jo monts monts vuotta. Asia mitä ihmettelen kovasti on kyllä se kun lähdemme lomalle esim. Ulkomaille niin äiti pystyy olemaan juomatta sen 2-4vk. Olen epätoivoinen ja surullinen ja yksin tämän asian kanssa.

    VastaaPoista
  2. Moi anonyymi, on kyllä todella harmillista, että alkoholismi on niin sitkeä sairaus. Ja harmi, että usein läheistenkään huoli ei auta ollenkaan, vaan ihmisen olisi itse jotenkin saatava itsensä irti alkoholista.

    En muista, olenko tapauksesta koskaan täällä blogissani kirjoittanut, mutta muistui nyt mieleen eräskin ulkomaanreissu, jolla olin n.8-vuotiaana vanhempieni kanssa. Eräänä iltana oltiin sovittu, että mennään vanhempieni tuttavapariskunnan kanssa (siis me 3 + ne 2) ravintolaan syömään, mutta koska olin liikkeellä kahdestaan humalaisen äitini kanssa, me tietty eksyttiin ja pitkältä tuntuvien harhailujen jälkeen palattiin hotellille nälkäisinä muiden syödessä siellä ravintolassa. Olin niin pettynyt ja vihainen äidille, ja myös isälle siitä, et se oli jättänyt mut humalaisen äidin kanssa kahestaan.
    Ja tuon reissun jälkeen muistan kyllä miten ulkomailla erityisesti äidin kännienglanti (selvinpäin se osasi ihan hyvin, mutta humalassa sitten takelteli ihan kummallisesti, isäni ei osaa englantia lähes ollenkaan) on hävettänyt.
    Valokuvista muistan yhden ulkomaanmatkan, jolla olin n. 6-vuotias ja kuvassa surullinen siitä, kun äiti on niin humalassa.

    Kenelleköhän anonyymi oikein voisit purkaa huoltasi... En tiedä onko edes hyvä neuvo, mutta tuli mieleen, että varsinkin jos asut vielä äitisi kanssa, voisi olla hyvä ottaa asia puheeksi jonkun ulkopuolisen kanssa, esim. äidin siskon, tai jonkun muun joka tuntee teidät molemmat.

    VastaaPoista
  3. Hei. Kiitos artikkelistasi. Pahasti samoissa fiiliksissä istuskelen useinkin itkeskellen. Hemmetin typerältä tuntuu valittaa näinkin pienestä asiasta, varsinkin ottaen huomiioon että henk.koht. olen rakentanut oman kodin, eikä ole enää tarpeen katsoa moista päivittäin. Tulen äitini kanssa hyvin toimeen spostin välityksellä. Suurimman osan ajasta pyrin olemaan ajattelematta asiaa, mutta kyllä se prkl syö nuorta naista. Erityisesti arvostan sinua siitä että uskallat / kehtaat syyttää omia vanhempiasi. Itse olen toitottanut itselleni vuosikausia mantraa: "ne on tehnyt kaikkensa minun vuokseni! tämä on yksi pieni asia minkä ne mokasi, enkä saa syyttää heitä siitä."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi, kiitos kommentista. Oi voi tuota mantraa, onneksi en ole itse sentään tuollaiseen koskaan ajautunut, vaikka toki on tullut syyllisyyden tunnetta siitä, että onko mulla oikeutta vihata ja olla kiittämätön.
      Jos ei halua koko blogia kahlailla, tästä aiheesta kiinnostuneille vinkki, että kannattaa käyttää erityisesti noita tunnisteita 'alkoholismi' ja 'äiti'. Isäsuhteeni on monessa suhteessa paljon sekavampi ja vaikeampi, mutta alkoholiin se ei liity. Tän postauksen kanssa samannnimiseen postaukseen (http://surusumua.blogspot.fi/2011/07/aiti.html) kirjoitin mm. että
      "Jotenkin nyt on tullut sellanen olo, et en kestä ja siedä nähdä äitiä enää yhtään humalassa tai krapulassa. Tuntuu, et nyt pitäis kasvaa ihan hirveesti; hyväksyä paskat realiteetit, mm. et äiti on lähes aina ollut ja tullee olemaankin alkoholisti. Että äidistä ja isästä on ihan turha toivoa löytävänsä mitään korvaavaa vanhemmuutta, tunteiden peilaajia. Sen hoitaa terapeutti, [mies] ja ystävät. Vanhemmilta on turha odottaa muutosta ja ymmärrystä, niistä ei siihen ole. Meistä ei tule koskaan läheisiä. Sitä onnetonta lapsuutta ja nuoruutta ei saa korjatuksi, voin korjata vain tulevan elämän suuntaa yrittämällä valita viisaasti ihmiset, joiden kanssa elämäni jaan."

      Poista
  4. Moi! Löysin postauksesi kun googlettelin onko kukaan tässä samassa tilanteessa kun minä. Äitini käy töissä ja on auttanut minua paljon esim taloudellisesti ja soittelemme melkein päivittäin. Mutta hän on alkoholisti. Hän saattaa juoda viikollakin vaikka olisi töissä. Joskus kun olen kylässä, hän naukkailee salaa viinaa ja on yhtäkkiä kännissä. Äiti soittelee päissään mulle ja sukulaisille ja haukkuu meidät pystyyn. Isäni ei juo juuri ollenkaan. Silti hän asui äitini kanssa yhdessä ja katselee hänen toilailujaan. Tuntuu että isä on niin masentunut ja voimaton ettei saa aikaiseksi lähteä pois. Itse muutin 3 vuotta sitten kotoa pois. Muistan kuitenkin kaikki ne yöt jotka valvoin kun äiti soitti musiikkia ja ryyppäsi, kun mulla ja isällä oli töitä tai koulua. Saimme myös koko ajan vahtia ettei hän lähde autolla minnekään tai lähde ulos riehumaan. Äitini on niin ihana ja välittävä selvinpäin, mutta kun hän tArttuu pulloon on hän aivan toinen nainen. En pysty enkä kehtaa puhua asiasta kenenkään muun, kuin mummuni kanssa. Emme ole isäni kanssa koskaan puhuneet vakavasti asiasta. Avomiehelleni ja ystävilline en ole kehdannut ikinä puhua asiasta. Helpottavaa kuulla etten taistele täällä yksin tämän asian kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että on helpottavaa lukea kohtalotovereiden kertomuksia. Valitettavasti ja onneksi ei olla yksin!

      En mäkään joskus aikoinaan vielä vanhempieni luona asuessani kehdannut poikaystävilleni ja kavereilleni kertoa mitään, mutta kylläkin avomiehelleni hyvin aikaisessa vaiheessa, ja tosiaan myöhemmin olen asiasta keskustellut ystävienkin kanssa.

      Kuten mainitsin tuossa ylempänä kommentissa, niin jos ei halua koko blogia kahlailla, tästä aiheesta kiinnostuneille tiedoksi, että kannattaa käyttää tunnisteita 'alkoholismi' ja 'äiti'.

      Lisäksi haluan linkata mahtavan sarjakuvablogin, jonka pitäjä on myös alkoholistiäidin tytär:
      http://kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com/
      Kommenttibokseissakin on paljon vertaistukea!

      Poista
  5. Äitini kärsii täysin samabnlaisesta alkoholismista. Hänen kanssaan ollaan puhuttu useita kertoja alkoholin käytöstä. Jokseen tuntuu että äiti yrittää tuputtaa mulle järkeenkäyviä syitä juomiseen. En todellakaan usko moisiin. Äitini on selvinpäin ihana ja huolehtivainen mutta kun pullo kerran osuu kohdalle niin korkki ei pysy kiinni. Harmittaa suunnattomasti veljienikin (3v ja 2v) puolesta kun toinen joutui sijaisperheeseen koska oma isä ei halunnut pitää huolta. Esikoisensa tosin otti uuteen perheeseensä hyvin mielin. Joskus salaa toivon että tapahtuisi jollakin ihmeen kaupalla jonkinlainen tarinan käänne ja äiti lopettaisi kokonaan juomisensa. Tsemppiä oman äitisi kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja samoin jaksamista sulle!
      Ikävä kuulla sisarusten eroon joutumisesta! :( Vaikka suhde oman siskoni kanssa on aina ollut todella etäinen, hyvin monille sisarukset on erittäin tärkeitä ja läheisiä, harmi että siteitä heti pienestä noin rikotaan...

      Poista