Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 4

23-vuotiaana kirjoitettua;

"Ekologisuusasiat rupes taas ahdistaan, mm. se, että monet ei Suomessakaan välitä yhtään luonnosta, maapallosta, ilmastonmuutoksesta, eläinten oloista jne. Ei sais välittää näin paljon, mutta kun ne asiat vaan ahdistaa mua. Ja maailman tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta. Kaikki menee ihan päin vittua, ei vaan mun elämä, vaan myös muiden ihmisten, eläinten ja kasvien elämä. Tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa. Se tuntuu niin musertavan surulliselta. Ja ihmisten toiminta todella itsekkäältä ja välinpitämättömältä. Ärsyttää, kun mun pitää ahdistua tämmösistä asioista, mihin en oikeastaan voi vaikuttaa. Kai se on sitä syyllisyyttä, etten aiemmin ole tehnyt ekologisia valintoja, enkä vieläkään mikään täydellinen oo. Äh, ompas elämä taas hankalaa.

Välillä tuntuu, että olen ulkopuolinen koko maailmasta. Tää tunne on (ainakin hyvin lähellä) derealisaatiota. Maailma tuntuu ihan järjettömältä. Sen säännöt on käsittämättömiä, ja tuntuu, etten sovi tähän maailmaan. Mä en usko sopeutuvani maailmaan, koen olevani niin erilainen ja ulkopuolinen.

Eli tunnen olevani vieraantunut tästä maailmasta, koen, että mun todellisuus on erilaista kuin muiden todellisuus. En kuulu tänne muiden keskelle. Tavallaan ajattelen, että ns. terveet ovat jossain haavemaailmassaan, eivätkä kohtaa oikeeta todellisuutta. Ne on jotenkin outoja ylioptimisteja. Ajattelen, että ihmiset, jotka eivät masennu, ovat jotenkin outoja. On käsittämätöntä, miten tässä järjettömässä maailmassa kukaan voi olla masentumatta. Ihmisten itsekkyys ja pahuus; toisten ihmisten, eläinten ja luonnon kidutus ja tuhoaminen jne. Kaikki on niin toivotonta, että tuntuu, että onnelliset ihmiset elävät jossain valemaailmassa tiedostamatta maailman mielettömyyttä. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että olen tajunnut todellisuuden oikean tilan. Toisaalta taas toivon, että itsekin pääsisin tuohon itsepetokselliseen tilaan, jossa maailman merkityksettömyys ja kauheus ei häiritsisi. Olisin kuitenkin mielummin onnellinen ja tietämätön kuin onneton ja tiedostava. Mikä olisi tärkeämpää kuin onnellisuus ja tyytyväisyys? Ei se ahdistunutta ja todella onnetonta paljon lohduta, vaikka olisi älykäs ja pohdiskeleva.

Muiden "tavallinen" elämä tuntuu mulle todella vieraalta. Valmistutaan koulusta, mennään töihin, matkustellaan ulkomailla, ostetaan auto, otetaan asuntolaina pankista, ostetaan omakotitalo, mennään naimisiin, hankitaan lapsia, ostetaan kesämökki... WEIRD!!! Ihan kuin jostain toiselta planeetalta. Tuntuu, että nää "tavalliset" ihmiset olettaa, että kaikki haluaa elää samanlaista elämää. Esimerkiksi sitä ei tunnu kukaan hyväksyvän, etten mä halua koskaan lapsia. Tavallaan mäkään en kyllä hyväksy muiden elämäntapaa; sitä, että tuhotaan maapalloa kuluttamalla ja ostamalla ja heittämällä roskiin. Kun haluaisin, että muutkin kierrättäisi ja olisi säästeliäitä. Pitäisikö hyväksyä, että muutkaan ei välttämättä hyväksy mun elämäntapaa? En vain pysty hyväksymään, koska haluan, että mut hyväksytään. Enkä haluakaan hyväksyä muiden elämäntapaa, koska se kerskakulutus on mun mielestä väärin."