Isä

Murrosikäisenä vihasin vanhempiani. Samalla pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo. Ristiriitaisesti samalla rakastan ja vihaan isääni. En ole ikinä vihannut ketään muuta niin paljon kuin isääni.

Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta. Useina vuosina olenkin ollut onnittelematta. Mietiskelin viime isänpäivänäkin kyllä isää moneen kertaan päivän aikana. Itkin sitä, ettei mulla oo (ainakaan 10 vuoteen, luultavasti 15 vuoteen, ollut) kunnon isää. Surullista, helvetin surullista. Kovasti olen kateellinen kavereilleni ja serkuilleni, joilla on läheiset suhteet isiinsä. Kaipaisin hyvää isää.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne...

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi. Kun kotona asuessani tein vahingossa jotain väärin, esim. ajoin ojaan, mietin ensimmäiseksi, että voi ei, kuinkahan pahasti isä suuttuu mulle ja huutaa.

Nykyään, kun en juurikaan kommunikoi isän kanssa, huomaan tarkkailevani sosiaalisissa tilanteissa isän käytöstä muita kohtaan (äitiä, siskon lasta...) ja poimivani merkkejä siitä, mikä sen käytöksessä mua kohtaan on lapsena ja nuorena ärsyttänyt, surettanut ja pelottanut. Eräs tapaus jokin aika sitten sai mut oivaltamaan paljon tunteistani.

Siskoni lapsi itki, ja isäni reagoi siihen puhumalla, että "no mikä nyt" ihmetellen, tavallaan vähätellen, ei siis kuitenkaan vihaisesti tai suuttuen, mutta kuitenkin jotenkin tuli sellainen olo, että isäni painosti pientä lasta lopettamaan itkun. Mielestäni lapsi olisi kaivannut lohdutukseksi sitä, että olisi otettu syliin, olisi annettu itkeä rauhassa. Koin isäni käytöksen tunteiden vähättelynä: kyllähän nyt voi tuntua pahalta ja itkettää, vaikkei "kunnollista" syytä olisikaan. Jotenkin siinä kun seurasin tuota tilannetta (lapsen vanhemmat oli siis eri huoneessa, lapsi leikki isoisänsä kanssa), tuli olo, että olisin kaivannut lapsena sitä, että mun tunteissa olisi myötäeletty. Siis että olisi parempi surra mukana, lohduttaa sillä tavalla, eikä painostaa itkemisen lopettamiseen ja ihmetellä, miksi tuntee niin kuin tuntee.. Tuntui, että isä ei ottanut lapsen tunteita (siis nyt ajattelen taas sekä mua, että siskoni lasta) todesta, ei suhtautunut niihin vakavasti, vaan jotenkin naureskeli sille, että lapsi reagoi johonkin olemattomaan itkemällä. Ja että isäni on jotenkin kykenemätön tajuamaan, ettei herkkä ihminen lopeta itkemistä painostamalla. Kunnes sitten oppii, että ton ihmisen edessä ei saa näyttää pahaa oloaan, vaan on pakko piilottaa tunteensa.. Oppii jäädyttämään tunteensa ja esittämään "normaalia"...

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Isän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta.

Terapiassa olen syvimmät ja lohduttomimmat itkuni itkenyt juuri silloin, kun olen puhunut tunteistani isääni kohtaan. On niin paljon salattuja tunteita. Niin paljon kipeitä kysymyksiä. Rakastaako isä mua? Onko isä joskus rakastanut mua? Onkohan isä ollut mulle samanlainen tunteita huomioimaton ilkimys silloinkin, kun olen ollut ihan pieni? Onkohan se silloinkin ärsyyntynyt itkemisestäni? Tuntuu surulliselta, kun ajattelee, että isä ois ollut niin kyvytön lohduttamaan. Ollut tosi avuton olo, kun on huomannut, että isä ei ymmärrä mun tunteita ja siis mua ollenkaan, vaan osoittaa, että mun käytöksessä on jotain väärää, mussa on jotain vikaa.

Olen kuitenkin onneksi aika hyvin päässyt itkemisen häpeämisestä. Alusta asti olen voinut itkeä mieheni ja terapeuttini nähden. Enkä kovasti häpeä, jos itken toisten nähden. Tosin isäni nähden en edelleenkään voisi uskaltaa itkeä.