Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 6

Edelleen 23-vuotiaana kirjoitettua;

"En ole koskaan tuntenut itseäni ja ymmärtänyt itseäni. Tuntuu, että en pääse kunnolla käsiksi tunteisiini ja ajatuksiini. Ahdistaa kun ymmärtää sen, ettei ymmärrä edes omasta itsestään mitään. Miten mieli toimii? Miten ajatukset syntyvät? Olenko minä se aktiivinen agentti, joka tuottaa ajatuksia ja haluja? Miksi sitten en tiedä, mitä haluan? Miten jaksaa elää, jos ei tiedä, mitä haluaa? Olenko se todellakin minä, joka tuntee ja ajattelee? Ja olenko todellakin se sama ihminen, joka olin vuosi sitten? Miksen tunnista menneisyyden minääni? Ja miksi nykyinenkin minä tuntuu niin vieraalta? Miksi omat ajatukset tuntuu niin vierailta? Vai onko kaikki päänsisällöt vain jotakin ajatusten virtaa, jota minä passiivisesti havainnoin? Jos olenkin vain determinoitunut jotenkin niin, etten voi vaikuttaa ajatuksiini ja haluihini? Tai jos minuus on jotenkin monitasoinen niin että se minuus, joka kokee ja havaitsee, ei vain pääse käsiksi siihen minuuteen, joka ajattelee, tuntee, haluaa ja muistelee?

Jos en itsekään voi ymmärtää itseäni, ei muutkaan voi ymmärtää mua. Olen aika epäilevä sen suhteen, että edes terapia voisi auttaa mua pääsemään tutuksi itseni kanssa, mutta ehkä se on kuitenkin mahdollista. En ainakaan keksi parempaa tapaa. Toisaalta, miksi se on niin tärkeää tuntea itsensä? Miksi pitää kokea olevansa itse se, joka ajattelee ja tuntee? Miksi se ahdistaa, että tuntee olevansa vieraantunut maailman ja muiden ihmisten touhujen lisäksi itsestäänkin? Miksi vieraantuneisuus, depersonalisaatio ja derealisaatio ahdistaa ja pelottaa?"


"Kerroin siitä, etten tiedä, mitä haluan, tunnen ja ajattelen. [Mieheni] ei ymmärtänyt sitä, kun kerroin, että tuntuu, että mun ajatukset vaan tulee jostain, en mä niitä itse tuota. Mun mielen tuotokset tuntuu vierailta, tuntuu kuin olisi jotenkin minuuden kaksi kerrosta, joista se toinen tuottaa kaiken oudon materiaalin ja sitten se toinen havainnoi niitä ajatuksia ja tunteita, ja on ihan ihmeissään, että miks noi on tollasia, mistä ne nyt tähän tuli. [Mieheni] sanoi, että se ei ymmärrä tuollaista ajattelua, että olisi kaksi minuutta tai minuuden osaa, sillä on vain yks sama, joka tuottaa ne ajatukset ja tutkii niitä, ei kahta erillistä.

Kerroin siitä, että toisaalta noiden tunteiden ja ajatusten vieraus voi johtua siitä, että ne on ristiriitaisia. Kun toisaalta tuntuu, että ajattelen jostain jollakin tietyllä tavalla, ja toisaalta tuntuu, että ajattelen toisella tavalla. Niin ajatukset on sitten ristiriitaisia, enkä ymmärrä, miten ajattelen.

Epävarmuus kaikesta lannistaa. Tulee avuton olo, kun tajuaa, ettei tiedä mitään, eikä voi tietääkään mitään. Tuntuu avuttomalta, kun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kaikki tuntuu järjettömältä. Tuntuu hankalalta löytää motivaatiota elää, kun elämisessä ei ole mitään mielekkyyttä. En halua kuolla, mutta en halua elää. Ei ole mitään, mikä kiinnostaisi. Tuntuu tyhjältä.

Mitä haluaisin nyt just tehdä? En mitään, olla olematta. Kun en tiedä, mitä haluan, teen vain jotain ja iltaisin alkaa ahdistamaan, kun tajuan, että taas oli tyhjä päivä, joka vaan meni ohi."


Ja hei, jos alkaa jo kovasti kyllästyttää, niin ilosanomana tiedoksi, että tää 6. oli nyt viimeinen osa, jatkossa taas jotain muuta. :)