Opiskelijana

Lukion jälkeen muutin pois vanhempieni tyköä, koska aloitin opiskelun yliopistossa toisella paikkakunnalla. En oikeastaan tuntenut ketään uudelta paikkakunnalta, vanhat kaverit jäi vanhalle paikkakunnalle tai muutti muualle. Asuin aluksi yksin, myöhemmin muutin mieheni kanssa yhteen. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen ollut aika rohkea, uskalsin ihan yksin muuttaa kauas kotoa. Oli helpotus päästä pois vanhempieni tyköä, mutta samalla pelottavaa olla vastuussa kaikesta yksin. Kyllä mulla oli ihan alusta lähtien 19-vuotiaana opiskelustressiä ja ylipäätään elämään opettelun stressiä. (Miten käytetään pesukonetta, miten silitetään pyykkejä, miten vaihdetaan rengas autoon, miten tehdään ruokaa, miten opiskellaan yliopistossa ja eri aineissa, miten eletään uudessa kaupungissa; mistä mitäkin löytyy, miten bussit ja pyörätiet ja autotiet kulkee, miten asioidaan virastoissa jne.) Elämä oli kiireistä ja tuntui kovin vaivalloiselta.

20-vuotiaana sitten tuli kunnon masennus. Näin jälkikäteen analysoituna huomaan siihen kaksi mahdollista selitystä; (1) Toisaalta elämä hieman tasaantui ja rauhottui, koska muutettiin mieheni kanssa yhteen asumaan ja koti alkoi tuntumaan oikealta kodilta. Mun asiat oli sen verran hyvin, kun miehestä oli turvaa, että silloin vihdoin kaikki ahdistus purkaantui ja romahdin. En olisi ehkä kestänyt masennusta aiemmin ilman mieheni tukea. (2) Toisaalta taas mulla oli pidemmän aikaa ollut stressiä, myös muutosta ja muista aikataulujutuista ja pari epäonnistumista opiskelujutuissa ja pieniä muita ongelmia. Niiden kasaantuminen saattoi olla semmonen laukaisija, että ei vain voinut jaksaa enää.

Mutta mä yritin kovasti vieläkin sinnitellä. Toivoin, että masennus vain häviäisi, katoaisi pikkuhiljaa, niin kuin se oli tullutkin pikkuhiljaa. En osannut toivoa, että ammattiavusta olisi ollut apua, sehän oli tarkoitettu oikeasti hulluille, eikä sellaisille itkuisille pessimisteille kuin minä. En ymmärtänyt, miksi olin masentunut, mullahan piti olla kaikki hyvin; ihana rakastava mies ja yhteinen koti. Ihmettelin, mikä mua vaivasi, pelkäsin sekoavani. Masennus syveni siinä 2-3 vuoden aikana ennen kuin vihdoin hain apua.

20-vuotiaana ”romahduksen” jälkeen aloin vertaamaan itseäni muihin, ”normaaleihin” ja ”terveisiin”. Itkeskelin mm. sitä, että kaikki muut oli niin energisiä ja toimeliaita. Iloisia ja onnellisia. Eteni opinnoissa nopeasti, kävi töissä, harrasti. Itse en meinannut jaksaa mitään. Olin paljon hitaampi kuin muut. Olin liian vaativa opiskeluissa menestymisen suhteen, mulle ei riittänyt se, että pääsin tenteistä läpi, halusin myös ymmärtää ja oppia asiat kunnolla. Samalla aloin pohtimaan, että mitä haluaisin tehdä työkseni, ja kun tajusin, etten valmistu mihinkään ammattiin, eikä mua kiinnosta mikään työ, meni opiskelulta osittain motiivi. Osittain ajattelin, että opiskelen, koska opiskelemani asiat kiinnostaa, osittain ajattelin, että opiskelu on turhaa, jos siitä ei ole tulevaisuuden työelämän kannalta mitään hyötyä.

Osittain mun paha olo ilmeni katkeruutena ja vihana muita ihmisiä, yhteiskuntaa, maailmaa kohtaan. Halveksin mm. kelaa (tai siis eduskunnan säätämiä lakeja kelan etuuksista), oikeistolaisuutta, uskonnollisuutta ja keskiluokkaisuutta, missä on työ, kiire, 2 lasta, auto, velat omakotitalosta, ulkomaanmatkoja ym. ympäristöntuhoamista, egoistisuutta jne. Mua ahdisti valtavasti ihmisten, eläinten ja luonnon raiskaaminen, tappaminen, kiduttaminen, hävittäminen. Ärsytti oma köyhyys, tuntui pahalta kehitysmaiden köyhien köyhyys. Koin elämän epäoikeudenmukaisuuden musertavana.

Maailman masentavuuden ohella koin eksistentiaalista ahdistusta. Koin depersonalisaatiota ja derealisaatiota. Jälkikäteen tekstejäni lukiessa tulee joskus mieleen, että mahtoikohan psykoosin puhkeaminen olla kovinkaan kaukana. Niin mieletöntä ahdistus ja sekopäisyys oli.

Seuraavissa postauksissa aion kirjoittaa vanhoja ajatuksiani. Ajalta, jolloin olin pahimmassa kunnossa. Joukossa on paljon pohdintaa minuudesta, identiteetti oli kovasti hakusessa. Onneksi voin jo lukea niitä niin, että tuntuu, että se on menneisyyttä, ei nykyisyyttä. Mieletön sekavuus on ohi. Olen päässyt sieltä kuilun pohjalta jo seiniin kiipeämään valoa kohti, ja voin katsella alas pimeyteen ja olla tyytyväinen, etten ole siellä enää.