Lusikka homosoppaan

Haluan tunkea oman pienen teelusikkani tähän homosoppaan. Viimeaikaiset kirkko- ja homokeskustelut on saanut mut taas hyvin ärsyyntyneeksi ja surulliseksi. Huoh, kaikenlaisten ihmisten kanssa tässä nyt sitten yritetään tulla toimeen.

Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassa tulisi hyväksyä laki sukupuolineutraalista avioliitosta, mutta ehkä kirkko saisi ihan itse päättää, ollako syrjivä vai ei. Eli vihkiäkö jatkossa kaikkia vai vain heteroita. Toisaalta taas kun Suomessa kirkko ei edelleenkään ole irti valtiosta, olisi kuitenkin hyvä, jos myös kirkko olisi tasa-arvoinen. Päivi Räsäsen lausuntoja en pidä harmillisina siksi, että Päivi on uskovainen, vaan siksi, että Päivi on lääkäri ja kansanedustaja. Ihminen, joka on mukana päättämässä Suomen laeista ja jolla tietääkseni on edelleen lääkärin oikeudet, levittää vakavissaan tuomitsevia ja ahdistavia käsityksiään siitä, että sen lisäksi, että homoseksuaalisuus on syntiä ja siis moraalisesti väärin, epäeettistä, homoseksuaalisuus on myös psyykkisen kehityksen häiriö. (Homoseksuaalisuus lakkasi muuten olemasta sairaus Suomessa vuonna 1981.)

Homoista ja kirkosta oon kirjoittanut aiemminkin, otsikolla Erilaiset sukulaiset. Sukulaiset ei siis oo niitä homoja, vaan niitä konservatiivisia juntteja. Teki mieli kaivaa vanhat tekstini esiin. Kirjoitin mm.:

"Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että "täälläkin asuu nykyään neekereitä". Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui "jo" vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen."

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

"En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen."

Näin tällä viikolla joku yö unta, jossa olin keskustellut äitini kanssa homoista ja sanoin äitille, että musta tuntuu todella pahalta, että sä et hyväksy homojen erilaisuutta, koska tuntuu, että samalla sä et hyväksy mun erilaisuutta. Aamulla herättyäni mietin taas, että voi jestas, miten sitä voikin unessa tajuta jotain, mitä ei ole hereillä aiemmin tajunnut! Noinhan se taitaa olla. Otan nää homolesbobitrans- asiat todella henkilökohtaisesti ehkä siksi, että tunnen oloni myös jotenkin hyljityksi, siksi, ettei mun erilaisuutta hyväksytä. Tuon unen näkemisen jälkeen tuota ylläolevaa vanhempaa kirjoitusta on helppo lukea tästä uudesta näkökulmasta. Siinähän näkyy aivan selvästi, miten homoseksuaalisuus, uskovaisten tuomitsevuus ja mun oma erilaisuuden kokemus suhteessa sukulaisiin liittyy tiiviisti yhteen.

Lopuksi monimerkityksinen, myös tähän aiheeseen ja muhun liittyvä biisi:

Jarkko Martikainen: Toivo

Toivoa usein täällä pohjalla tarvitaan.

Olin rehellinen

Äiti soitti eilen illalla. Se oli humalassa. Se ei ole soittanut mulle humalassa enää muutamaan vuoteen, joten olin hieman hämilläni. Soitti siis ihan muuten vaan, kun ei olla vähään aikaan juteltu. Tunsin oloni epämukavaksi, ja ajattelin, etten halua nyt kuunnella äitiä. Sitten tein jotain merkittävää; Sanoin äitille, että öö hei tota mä en halua nyt puhua sun kanssa, kun sä oot humalassa, et jos sä soittaisit huomenna. Äiti vastasi (varmaan humalansa vuoksi hämillään tai häpeissään tai jotain kovasti pokkaansa ylläpitäen), jotain että selvä/joo, sitten sanottiin moit. Puhelu kesti 32 sekuntia. Tänään oon sitten odotellut, että äiti soittaa. Ja ellei soita tänään, mä soitan sille huomenna.

Olen ylpeä itsestäni. Olin avoin, ja asetin rajan. Suojelin itseäni. En jatkanut puhelua ja siten kokenut ahdistusta äidin humalatilasta, enkä keksinyt mitään tekosyytä puhelun lopettamiseen, että on kiire tai jotain. Olin rehellinen. Ja rohkea.


Tää viikko on ollut kiireestä puheenollen eka viikko yli kahteen kuukauteen, kun mulla ei ole ollut lähes koko ajan kiire. Olen nimittäin vähentänyt työssä oloa edelleen, se 4pv/vko ei ollut tarpeeksi vähän, vaan olin edelleen todella uupunut ja stressaantunut. Tällä viikolla olin ekaa kertaa vain kolmena päivänä töissä, ja heti tuntuu olo hiukan paremmalta. Tosin tällä viikolla on ollut terapiataukokin, että tää viikko on ollut tosiaan puoliksi lomaa, kun ei ole ollut paljoa muita menoja ja velvotteita kuin työ. Terapeuttia on ikävä, vaikka tauko on vaan 1,5 viikkoa.

Aion nyt jatkaa 3pv/vko töitä, ja välillä olla 4pv/vko, jos olo vaan tuntuu siedettävältä. (Meinasin ensin kirjoittaa hyvältä, mutta se olisi liikaa toivottu, hyvältä kun tuntuu kuitenkin niin harvoin. Mutta onneksi sentään joskus!) Olen toiveikas ja luottavainen siitä, että nyt alan taas voida paremmin, kun työ ei vie kaikkea aikaa ja kaikkia voimia. En siis aio edelleenkään uudelleenaloittaa lääkitystä, koska mua ei hirveesti nyt ahdista, vaan lähinnä uuvuttaa. Ja jos työnteon vähentäminen auttaa voinnin paranemiseen, niin miksi söisin lääkkeitä siihen? Vastustan sitä ajatusta, että lääkitsisin itseäni, jotta jaksaisin töissä. Haluan lääkitä itseäni vain, jotta voisin psyykkisesti paremmin. Jos siis mua ahdistaisi ja masentaisi kovin, eikä työnteon vähentäminen auttaisi, niin hyvin todennäköisesti alottaisin taas lääkkeet. Mutta kovin helposti, tavallaan turhaan, en halua lääkitä itseäni.

Isästä ja äidistä

Lupasin tuossa aiemmin kirjoittaa jossain vaiheessa lisää isästäni, koska silloin käsittelin terapiassa paljon tunteitani isään. Osan terapiassa esiin nousseista ajatuksista olen jo unohtanut, ja tällä hetkellä terapiassa on kuitenkin menossa mun suhde äitiin, joten päätin tehdä tällaisen yhteispostauksen.

Aiemmin olen kirjoittanut äidistäni ja isästäni mm. otsikoilla Kirje, Isä ja Äiti.

Oikeastaan noissa kirjoituksissa 'Kirje' ja 'Isä' olen hyvin kattavasti puhunut tunteistani isääni, ne luettuani tulee olo, ettei ehkä mitään lisättävää olekaan, kaikki on jo sanottu. Jotain pientä kuitenkin tulee mieleen. Anteeksiannosta. Olen ajatellut, etten voi enkä halua antaa isälleni koskaan anteeksi niitä asioita, mitä se on tehnyt. Sitä, miten isä on loukannut ja haavoittanut mua. Mutta nyttemmin olen alkanut ajatella, että olisi mulle itselleni helpompaa, jos voisin antaa anteeksi. Mutta en tiedä pystynkö.

Isäni ei ole pyytänyt multa koskaan anteeksi, vaikka tietää kyllä loukanneensa mua tietyillä asioilla. Kaikkia loukkaavia asioita se ei todennäköisesti tajuakaan. Mutta siis ikävistä asioista on aina vaiettu. En tiedä pystynkö ottamaan asioita puheeksi isän kanssa tai pystynkö antamaan sille anteeksi (niin kun sitä anteeksipyyntöäkään ei ole kuulunut..), mutta enää en ole niin vihainen ja ehdoton kuin aiemmin, jolloin tosiaan ajattelin, etten voi antaa isälle anteeksi koskaan, varsinkaan, jos isä ei pyydä anteeksi.

Toivoisin, että isä ottaisi joskus asiat puheeksi ja pyytäisi anteeksi että on loukannut mua ja kertoisi rakastavansa mua. Pelottava ihana haave. Oikeastaan luulen, että jos isä todella katuisi ja pyytäisi multa anteeksi, olisin kyllä nyt täysin valmis siihen. Mutta en uskalla itse ottaa asioita puheeksi ja kysyä isältä rakastaako se mua jne.

Tuntuu oudolta ja pelottavaltakin tiedostaa pohjimmiltaan kaivanneensa isän rakkautta niinä lukuisina vihavuosinakin, jolloin en kyennyt tuntemaan muita tunteita isää kohtaan kuin vihaa. Siellä syvällä kätkettynä ne rakkauden ja kaipuun tunteet on kuitenkin ollut. Rakastan isääni ja tarvitsen sitä, että isä rakastaisi mua.

Koska hankala suhteeni isään on ollut niin ilmeistä, on terapiassa tullut käsiteltyä paljonkin isääni. Äitisuhde taas on jäänyt vähemmälle. Tosin tällä hetkellä tunteeni äitiin on terapian pääaiheena.

Päällimmäisenä tunteena nyt ikävä äitiä, kaipuu äitin lähelle. Tarve kokea että äiti rakastaisi mua. Suru siitä, etten saa äidiltä sitä, mitä kaipaisin; rakkautta ja välittämistä.

Tuntuu, että äiti usein sivuuttaa mun sanomiset, ja siirtyy toiseen asiaan. Ensireaktiona on ollut se, että äitiä ei kiinnosta, että äiti on välinpitämätön. Tuntuu, ettei äiti ymmärrä mua. Mutta tällä viikolla ajattelin, että mitä jos syynä onkin osaamattomuus, se, ettei äiti osaa sanoa mitään. Että kyse ei olisikaan siitä, että äiti ei välitä musta tai että se ei ymmärrä mua, vaan että se ei osaa ilmaista ajatuksiaan.

Tuosta välinpitämättömyydesta ja ymmärtämättömyydestä on tullut turvaton olo. Avuton ja hylätty olo. Pelottavaa, ettei oma äiti ymmärrä, välitä, rakasta. Mutta ehkä niin ei olekaan. Ehkä äiti ei vaan osaa ilmaista tunteitaan.

Koin ja koen sääliä äitiä kohtaan, koska isä on kohdellut sitä huonosti. Olen nyt tajunnut, että ehkä tuo sääli on estänyt mua vihaamasta äitiä? Olen kyllä ollut pettynyt äitiin, mm. siitä, että miksi äiti antoi isän kohdella itseään ja mua huonosti, miksei se puolustautunut ja puolustanut mua. Mutta ehkä suora viha ja kiukuttelu äidille on estynyt, koska isä on tavallaan tullut sotkemaan mun ja äidin välejä.