Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.