Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.
Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.
En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.
Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.
Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti