Vaikein jäljelle jääneistä ongelmista

Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.

Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :

"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu. Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut."

Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.

Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.

Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.

Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...

Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Eteneminen etenemättömyyteen

Terapiaa on nyt kesätauon jälkeen takana 3 viikkoa. Ahdistus ja levottomuus on helpottanut, masennuskin vähentynyt, tilalla on nyt lähinnä vain se sitkeä surumielisyys. Toki kaikkia psyykkisten häiriöiden oireita on, mm. aloitekyvyttömyyttä, päättämättömyyttä, väsymystä, täydellisyyden tavoittelua, suurta stressin välttelyä jne. Mutta en koe kärsiväni ahdistuksesta ja masennuksesta, kärsin vain surusta.

Hyvä siis näin. Ei tämä mukavaa ole, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Helpottaa, kun paskan olon jälkeen on vähemmän paska olo.

Terapiassa kesäjuttujen jälkeen olen päätynyt taas puhumaan lähinnä äidistä. Tai viime kerralla puhuimme siitä, miten en enää millään jaksaisi puhua äidistä, mutta koen sen silti tarpeelliseksi. Tietenkään mun suhde äitiin ja isään ei ole ainoita asioita, jotka mua vaivaa, mutta koen silti tärkeämmäksi puida niitä, kuin esimerkiksi sitä, etten tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni.

Aioin ensin kirjoittaa tuohon perään, että tuo jälkimmäinen pohdinta ei etene mihinkään, se vaan junnaa siinä samassa, että tiedän kyllä tiettyjä ominaisuuksia, mitä haluaisin työllä olevan tai mitä en haluaisi työllä olevan (osa-aikatyö, ei liian fyysisesti rankkaa, mutta ei mieluiten pelkkää istumistakaan, ei liian yksinkertaista, muttei liian stressaavaakaan, työpaikka keskustassa tai hyvän bussiyhteyden päässä, bla bla bla), mutta en osaa kuvitella mitään alaa sen paremmin. Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä tällä hetkellä tuntuu, että terapia junnaa muutenkin vähän paikoillaan; tiedostan tunteeni ja ajatukseni vanhempiani kohtaan niin hyvin, etten enää juurikaan koe mitään oivalluksia, tarvon vaan siinä samassa suossa ympyrää.

Ehkä vaikeuteni puhua äidistä johtuu siitä, että tällä hetkellä olo on kovin ristiriitainen; rakkaus ja viha äitiä kohtaan on molemmat niin kovin voimakkaina mielessä. En tiedä, miten suhtautua äitiin, kun en enää pidä lähentymistoivetta mahdollisena, mutta en halua pistää välejä poikkikaan. En kuitenkaan tunnu nyt pystyväni siihen etäiseen kohteliaisuuteenkaan. Haluaisin vain olla ajattelematta äitiä. (Nyt on olo, etten kertakaikkiaan halua nähdä äitiä tai puhua puhelimessa sen kanssa.) Haluaisin olla joutumatta kokemaan tätä välivaihetta, ja pystyä hyppäämään sinne tulevaisuuteen, jossa kokisin pystyväni tapaamaan vanhempiani ahdistumatta. Tavoitteeni kai on, että joskus voisin suhtautua vanhempieni kohteluun samansuuntaisesti kuin suhtaudun nyt vaikka koulukiusaamiseen; se olisi vain osa menneisyyttä, joka toki vaikuttaa pienesti edelleen, mutta joka ei vaivaa. Asia, jonka olisi läpikäynyt niin, että se ei enää ahdistaisi, ei tuntuisi koko ajan häiritsevänä ja hiertävänä asiana, vaan jota voisi muistella siedettävää surua tuntien. (Itseasiassa koulukiusaaminen ei enää oikeastaan edes sureta mua, sen muistelu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, ei nyt tietty kivaltakaan, muttei kovin pahaltakaan. En kuitenkaan usko, että vaille hyvää vanhemmuutta jääminen olisi asia, jolle kävisi samoin; uskon, että sen aiheuttama kipu tulee olemaan aina mukana, toivoisin vain sen kivun olevan mietoa, siedettävää.)

P.S. Tänään on sentään oikein mukava päivä :)

Terapia tauolla

Psykoterapian kesätaukoa on nyt noin kuukausi takana, 15 päivän kuluttua taas jatkuu. Tää kesätauko on ollut mulle vaikeampi kuin edellinen, joka taas oli vaikeampi kuin sitä edelliset kaksi kesää. Vähän harmittaa tuo vaikeus; se kai osoittaa sen, ettei todellakaan ole vielä aika miettiä terapian lopetusta. Tää ei luultavasti jääkään viimeiseksi kesätauoksi. Olisi niin ihana tuntea olevansa jo sen verran parantunut, että voisi alkaa lopettelemaan terapiaa. Mutta ei, jatkettava on vielä vuoden päästäkin.

Olen ollut nyt viime viikkoina selvästi masentunut. Väliin on onneksi mahtunut hyviäkin hetkiä, mutta yleismieliala on ollut masentuneempi. Ja mulla on ollut pari sellaista päivää, että olen ollut hyvin levoton, todella paha olla, ahdistunut, itkettänyt. Sellaisia, joita ei nyt moniin kuukausiin ollut ollutkaan.

Tällä viikolla yhtenä päivänä kohtasin yhden pettymyksen. Se aiheutti tuollaisen tuskaisen ahdistusitku -päivän. Mutta oli siitä sitten jotain hyötyäkin. Samalla kun kävin läpi - surin ja olin vihainen, koin epäoikeudenmukaisuutta ja ulkopuolisuutta - tuota pettymystä, kävin läpi hieman muitakin pettymyksiä. Suurelta osalta sitä, miten pettynyt olen äitiini. Tähän palaan vielä kirjoituksen lopussa. Hyödyksi näen myös sen, että mieheni altistui pitkästä aikaa mun pahalle ololleni. Tai pikemminkin kuuli mun ajatuksiani ja tunteitani.

^Tuo loppu saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitys on ymmärrettävä; Jos purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan vain terapiassa (suositeltavaa, koska silloin terapia ei 'vuoda'; kaikki asiat tulee käsiteltyä terapeutin kanssa, terapiaprosessi toimii, eikä typisty kattamaan vaan tiettyjä asioita {muiden ihmisten saadessa kuulla muut asiat}, vaan kaiken), ongelmaksi muodostuu se, ettei puoliso ja ystävät tavallaan tunne itseä kunnolla, ne ei tiedä, mitä mä ajattelen. Viime aikoina olen ehkä liiankin vähän puhunut mieheni kanssa mieltäni vaivaavista asioista. Haluan sen tietävän, mitä mun päässäni liikkuu! On sillekin hyödyllistä tietää, miksi olen masentunut, miksi olen surullinen, miksi itken pientä pettymystä niin kovin. Pitää vaan muistaa kertoa näistä keskusteluista muiden kanssa terapiassakin. Oikeastaan on aika hölmöä, miten vähän olen pääni sisällöstä nyt vime aikoina miehelleni puhunut. Ei terapia voi olla kunnollinen syy sille, että ei kerro puolisolle, miksi on sellainen kuin on.

Niin, mieheni sai kuulla mm. siitä, miten tuo pieni pettymys sai mut ajattelemaan muitakin pettymyksiä ja mm. sitä, miten pelkään, että en jatkossa uskalla enää toivoa ja unelmoida mistään. Yhä uudet pettymykset aiheuttaa sen, että alan pelkäämään haaveiden epäonnistumista. Pettymysten sietokykyni on niin alhainen, etten ehkä uskalla enää toivoa mitään. Ja sehän ei johda mihinkään hyvään; elämä kapenee vain sellaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa koittaa suojata jo nyt olemassa olevia asioita, muttei uskalla tavoitella mitään parempaa. Voi kunpa pettymyksiä olisi vähemmän. Tai voi kunpa pystyisin kunnolla pääsemään yli isoista pettymyksistä niin että mulle jäis voimia selviytyä niistä pienistä pettymyksistä.

Kerroin miehelleni siitä, miten viimeisen sukulaisvierailun jälkeen on ollut vaikeaa ajatella äitiä. Että on tajunnut sen, miten anteeksiantamattomasti ja huonosti se on mua kohdellut (ja kohtelee). Kerroin siitä, miten ahdistunut olin äidin näkemisestä humalaisessa krapulassa (siitäkään mulla ei ollut silloin voimia puhua heti miehelleni, ja sitten kun käsittelin asiaa heti terapiassa, unohtui puhua miehelleni). Kerroin, miten olen nähnyt painajaisia äidistä humalassa. Kerroin siitä, miten odotan, että terapia taas jatkuisi, jotta voisin puhua terapeutille äidin aiheuttamista tunteista. Kerroin siitä, miten olen tajunnut, ettei se toive siitä, että voisin olla äidin kanssa läheisempi, ole realistinen. Mutta että se toive ei kuitenkaan kuole, vaikka olenkin ymmärtänyt, ettei lähentyminen ole mahdollista. On vaikeaa elää epärealistisen toiveen kanssa. On vaikeaa tiedostaa, että tarvitsee äidin rakkautta, välittämistä, kunnioitusta, muttei sitä tule koskaan saamaan. (Toisaalta on ehkä helpompi olla, kun tiedostaa jo asian, kuin että epämääräiset tunteet velloisi ilman että niiden syytä tajuaisi.) Viime kerralla kirjoitin, että mun pitää vain hyväksyä ja surra se toiveen mahdottomuus ja koittaa jatkaa elämää. Helpommin sanottu ja tajuttu kuin tehty. On niin vaikeaa hyväksyä asiaa joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, julmalta. Elämä on epäreilua ja julmaa, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Keskustelun lopuksi kerroin miehelleni, että se on maailman paras terapeutin korvike! ;) Kuuntelee, ymmärtää, ei anna typeriä neuvoja, on turvallisena tukena. Huonona puolena se, ettei se osaa kysyä hyviä kysymyksiä...

Äiti

Käytiin jokin aika sitten mieheni kanssa sukulaisteni tykönä, vanhempieni ja siskoni perheen. Oli vaikuttava reissu. Tietoa tuottava, tunteita herättävä, helvetin rankka.

Sain vihdoin kyseltyä siskoltani, mitä kaikkea se muistaa mun lapsuudestani sellaista, jota en itse muista. Siskoni on mua tosiaan niin paljon vanhempi, että muistaa mun varhaisvuodet paljon paremmin kuin mä. Kysyin erityisesti äitini alkoholinkäytöstä ja äidin ja isän riitelystä. Kuulemastani ja näkemästäni (katselin myös siskoni lapsuuskuvia) sain kyllä selvän mielikuvan siitä, että äitini alkoholinkäyttö on ollut ongelmaista jo ennen kuin olen syntynytkään. Sisko ei kuitenkaan oikein muistanut että äiti ja isä ois riidellyt. Ehkä niiden riidat on sitten pahentunut vasta kun sisko on muuttanut pois kotoa, kun itse oon ollut yläasteella. Tosin muistan kyllä itkeneeni jo ala-asteen aikoihin sängyssä kuunnellen äidin ja isän riitelyä ja miettineeni, kumman vanhemman kanssa haluaisin asua, jos vanhemmat eroaa. Välillä pelkäsin ja välillä toivoin, että ne eroaisi. Ehkäpä sisko oli sitten tuolloin aina poissa kotoa, jossain kaveriensa luona.

Toinen merkittävä tapahtuma tuon siskon kanssa juttelun lisäksi oli se, kun käytiin vanhempieni luona syömässä ja kahvittelemassa, ja äiti oli humalaisessa krapulassa. En ollut moneen vuoteen nähnyt äitiä humalassa, kuullutkin vain sen yhden kerran silloin joskus viime syksynä, (kun äiti soitti ja sanoin, etten halua puhua sen kanssa kun se on humalassa ja pyysin soittamaan seuraavana päivänä,) joten tuo tavallaan yllättävä altistuminen humalaisen äidin läsnäololle aiheutti kyllä hämmennystä. Hämmennystä seurasi viha ja ahdistus. Mulle tuli sellainen tunne, että oon joutunut lapsena ja nuorena kestämään tätä ihan tarpeeksi (tai siis aivan liikaa), miksi joudun edelleen kestämään? Miksi äiti ei ymmärrä mua? Miksi joudun altistumaan tälle ahdistukselle edelleen? Koitinkin sitten vähän vältellä äitiä, käppäilin pihalla, olin eri huoneessa jne. Reaktioni oli siis tilanteesta pois hakeutuminen. Sama reaktio, kuin aina ennenkin. Halu päästä pois, halu välttää ahdistus olemalla suostumatta ahdistavaan tilanteeseen.

Itse asiassa näin pari viikkoa ennen tuota reissua ja nyt pari viikkoa tuon reissun jälkeen hyvin samankaltaisen unen. Siinä me oltiin mieheni kanssa vierailulla vanhempieni tykönä ja äitini oli humalassa. Olin vihainen ja huusiin ja raivosin ja itkin äitille, että "mä oon joutunut kestämään tätä ihan tarpeeksi lapsena ja nuorena, mun ei tarvi kestää tätä enää! Etkö sä saatanan idiootti tajua, että sun näkeminen humalassa ahdistaa mua!"

Eka uni oli siis tavallaan 'enneuni', toka uni sai mut tajuamaan, että tuossa oikeassa tilanteessa yritin vain selviytyä, kamppailin ahdistusta vastaan ja koin oloni uupuneeksi, mutta että todelliset tunteeni pääsi mieleen vasta myöhemmin; suru, pettymys, viha. Mielessä onkin nyt pyörinyt, että pitäiskö mun sanoa äitille ens kerralla kun ollaan menossa tuonne, että en halua nähdä sitä, ellei se ole selvänä, koska muuten se ahdistaa mua liikaa. Ihan hölmöä, että joutuu edes miettimään tällaista! Pitäishän tuon nyt olla itsestäänselvää! Vaan eipä kai sitten todellakaan ole, kai sille äitille pitää selvästi kertoa se, että en pysty sietämään sitä humalassa, en yksinkertaisesti pysty ahdistukseltani olemaan.

Tuon reissun jälkeen kirjotin paperiseen päiväkirjaani mm. tuosta uudesta tiedosta, että äiti on käyttänyt alkoholia yhtä paljon mun ollessa pieni kuin mun ollessa teini:

"Tuntuu surkealta. Tavallaan ei yllättänyt, tavallaan on hyvin pettynyt olo. Ihmetyttää ehkä, et jos [siskolla] on ollut samankaltainen lapsuus, miksi mä masennuin, mut se ei. Ehkäpä meillä oli sit niin erilainen nuoruus... Ja muutenkin persoonallisuus, temperamentti... Mulla ja [siskolla] on ehkä samanlainen kokemus äidistä, mut erilainen isästä. Ehkä [sisko] on voinut selvemmin vihata äitiä, kun taas mulla on ollut sekavammin niin et oon ollut pettynyt, surullinen, vihainen, hävennyt, säälinyt, mm. koska isä on ollut äidille niin paska. Eikä isä oo ehkä kohdellut [siskoa] ihan niin kuin mua, komennellut & ärsyyntynyt itkemisestä. Jotenkin nyt on tullut sellanen olo, et en kestä ja siedä nähdä äitiä enää yhtään humalassa tai krapulassa. Tuntuu, et nyt pitäis kasvaa ihan hirveesti; hyväksyä paskat realiteetit, mm. et äiti on lähes aina ollut ja tullee olemaankin alkoholisti. Että äidistä ja isästä on ihan turha toivoa löytävänsä mitään korvaavaa vanhemmuutta, tunteiden peilaajia. Sen hoitaa terapeutti, [mies] ja ystävät. Vanhemmilta on turha odottaa muutosta ja ymmärrystä, niistä ei siihen ole. Meistä ei tule koskaan läheisiä. Sitä onnetonta lapsuutta ja nuoruutta ei saa korjatuksi, voin korjata vain tulevan elämän suuntaa yrittämällä valita viisaasti ihmiset, joiden kanssa elämäni jaan. On ihan helvetin rankkaa hyväksyä se, että täytyy haudata se lapsellinen toive siitä, että mun vanhemmat pystyis jollain tavalla osittainkaan korjaamaan/korvaamaan menneisyyden virheitään. Ei ne pysty. Mun on pakko hyväksyä se, surra se, ja yrittää jatkaa elämää ilman mitään typeriä turhia toiveita niiden muuttumisesta. Rankkaa. Uuvuttavaa. Ahdistavaa. Masentavaa. Helvetin surullista."

Tuo korvaavan vanhemmuuden etsimisen turhuus omista vanhemmista tuntui jotenkin tosi tylyltä, kun ennen tuota reissua luin siitä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta seuraavan pätkän:

"On kuitenkin olemassa eräs suunta, josta tätä uudenlaista vanhemmuutta ei kannata lähteä etsimään. Tarkoitan omia fyysisiä vanhempiamme, äitiämme ja isäämme. On nimittäin hyvin todennäköistä, että he eivät tule ymmärtämään tällaista matkaa. Törmäisimme uudestaan vain samankaltaiseen vanhemmuuden puuttumiseen kuin ensimmäisellä kerralla, lapsuudessamme. [--] Tätä alkuperäistä lapsuuden kuviota on turha yrittää herättää henkiin paitsi jos jostain syystä haluaa uudelleen haavoittua ja tulla torjutuksi."

Tuon reissun jälkeen kuitenkin koin tuon kohdan olevan TOTTA. Tylyähän se on, mutta totta.

En ehtinyt paljon vielä käsitellä tätä kaikkea uutta tietoa ja tunnetta terapiassa, kun jo alkoi kesätauko. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ylös terapeutille. Mua ei pelota tää kesätauko. Terapeuttia on kyllä kova ikävä.

Mulla on nyt sellainen kovin vahva viha äitiä kohtaan. Tuntuu anteeksiantamattomalta, että se on altistanut mut ihan pienestä asti huonolle vanhemmuudelleen. Ja tunnetta ei yhtään lievennä se, ettei se tunnu ottavan mua ja mun tunteita huomioon vieläkään.

Toipuminen (tunnistaminen, läpieläminen, ymmärtäminen)

Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.

Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"

"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."

"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."

Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.

"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."

Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.

Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.

Älä tunne

Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.

Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)

Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."

Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.

Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.

Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.

Virtahepo olohuoneessa

(Kaikki tässä ja parissa seuraavassa postauksessa olevat lainaukset on Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta. Olen poistanut joitakin kursivointeja.)

Luin nyt kesällä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan. Se olikin ollut suunnitelmissa jo pitkään, vuosia. Mielikuvani kirjasta oli, että siinä käsitellään alkoholistin lapsena elämistä. Sitähän siinä käsiteltiinkin, mutta Hellsten kirjoittaa kyllä yleisemmin läheisriippuvuudesta, jonka yksi ilmenemismuoto on tuo alkoholistin lapsena eläminen. Eräs toinen esimerkki on ahdasmielisen uskonnollisuuden piirissä eläminen. Joitain samankaltaisuuksia olen itsekin mieltänyt juuri alkoholistiperheessä ja hyvin uskonnollisessa perheessä kasvamisessa. Vanhempi kenties muuttuu aivan erilaiseksi kuin aiemmin on ollut, on omissa maailmoissaan, ei kykene olemaan lapselle oikealla tavalla läsnä ja tukena. Lapsesta saattaa tulla hyvin yksinäinen ja turvaton. Molemmissa tapauksissa vanhempi(/-mmat) on kykenemätön tarpeeksi tukemaan lasta tunteiden käsittelyssä, josta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Pelko ja viha samoin.

Äidilläni oli ja on siis alkoholiongelma. Vaikka isäni ei ollut alkoholiongelmainen tai kiihkouskovainen tai työnarkomaani tai muuta vastaavaa selkeästi haittaavaa, koen ettei isäni ollut mulle ollenkaan hyvä vanhempi. Monet alkoholistiin liitetyt vanhemmuuden puutteet sopii myös isääni.

Kirjan lukeminen oli mulle kyllä vaikuttavaa. Löysin itseni monesta kohtaa, ja oivalsin tiettyjä asioita, joita terapiassa tuli käsiteltyä ihan uudesta näkökulmasta. Toki kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en kokenut omakseni. Mulla ei ole läheskään kaikkia läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Hengellisyydestä lässytyksen yritin skipata ärsyyntymättä. Hellstenhän on koulutukseltaan teologi, ja kirjoittaa melko suorasukaisesti siitä, että mielestään ilman tervettä hengellisyyttä ihminen ei voi olla mitenkään eheä.

Kirjan nimi tulee siitä, että "[o]n sanottu, että alkoholismia sairastava perhe elää talossa, jonka olohuoneessa on virtahepo, jonka olemassaolo on kiellettävä. Kukaan ei voi välttyä virtahevon huomaamiselta, sillä se todella täyttää olohuoneen sekä fyysisen kokonsa, että pelottavuutensa puolesta. Se on massiivisesti läsnä ja sitoo suuren osan perheen jäsenten voimavaroista. Virtahevon olemassaolon kieltäminen tekee tehtävän vielä paljon vaativammaksi. Perheen onnistuu kuitenkin sopeutua tilanteeseen, mutta ei ilman suuria uudelleenjärjestelyjä jokaisen persoonassa ja keskinäisessä kanssakäymisessä."

"Perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota."

Omassa perheessäni äidin alkoholiongelmista ei puhuttu, pulloja salailtiin äidin äidiltä jne. Tuntuu, että myöskään monista muista tärkeistä asioista ei puhuttu.

Älä tunne- säännöstä kirjoitan vielä ihan omassa postauksessaan lisää.

Luottamus vanhempiin kolahti jo kovin varhain aika alas, pettymykset ja loukatuksi tulemisen kokemukset oli niin vaikuttavia. Tilalle tuli yksinäisyys. "Alkoholistiperheen lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja." Koska muihin ei voi luottaa, kaikki on itsestä kiinni. Seuraa yksinäinen ja avuton olo. Tulee tarve kontrolloida kaikkea, koska maailma on kaoottinen, arvaamaton paikka, ja vain itseensä voi luottaa. "Kukaan ei tule antamaan hänelle turvaa. Niinpä hän hankkii itse itselleen turvan hallitsemalla kaikkea mikä hänen ympärillään on. Kaikki sellainen jota hän ei hallitse herättää hänessä kauhua."

Äitienpäivä

Lähetin tänään sähköpostilla äidille äitienpäiväkortin (pari viikkoa sitten ottamani valokuvan vanhempieni pihan pajukissoissa olevasta nokkosperhosesta), ja kirjoitin viestiosaan "Hyvää äitienpäivää! Olet mulle tärkeä."

Monille ihmisille äidin muistaminen äitienpäivänä vaikkapa kortilla jossa lukee rakas tai jopa muuten vaan sanomalla äidille, että rakastaa, on täysin luonnollista. Mulle ei todellakaan ole. En ole mahdollisesti varhaislapsuutta lukuunottamatta koskaan kuullut vanhempieni sanovan mulle mitään sen kaltaista, että ne rakastais mua tai välittäis musta tai että olisin tärkeä. En ole itsekään niin sanonut, moneen vuoteen en ole niin vihamuurini takia oikeastaan kokenutkaan. Tänään sanoin äidilleni, että se on mulle tärkeä. Tää on mun elämässäni aika iso ja merkittävä juttu.

P.S. On taas ollut viime aikoina tosi hektistä. Kirjoitushaluja olisi, muttei tarpeeksi kovaa tarvetta kirjoittaa, jotta löytäisin sille aikaa kaikelta muulta. Palailen kuitenkin taas joskus, ainakin vielä toukokuussa.

Täällä ollaan - kuulumisia ja avuttomuutta

En ole nyt pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. En kuitenkaan ole lopettanut tai lopettamassa kirjoittamista. On vaan sattunut tulemaan pitkä tauko. En oikein tiedä, miksi en ole kirjoittanut, jotenkin ei vaan ole ollut sopivaa aikaa, halua tai tarvetta siihen.

Tuossa lopputalvesta sain jonkinlaisen tarmonpuuskan, ja jaksoin olla paljon töissä. Syynä varmaankin joulun uuvuttavista jälkitunnelmista ylipääseminen ja myös ihan valoisuuden lisääntyminen syksyn ja talven pimeyden jälkeen. Olin suht. energinen, jonka takia taas toisaalta olin kiireinen, kun työ vei niin paljon aikaa, eikä tänne blogikirjoitteluun ollut sopivaa saumaa. Olen kyllä lukenut ahkerasti muiden blogeja, oma vaan on jäänyt hunningolle.

Nyt keväällä on taas ollut aika lamaantunut olo. Väsynyt, aikaansaamaton, surullinen olo. Muttei sentään ahdistunut, ei siis ihan paska, vaan vain semi-surkea. Sellainen tasaisen ikävä olo, mikä nyt on pahan masennuksen ja hetkittäisten hyvien jaksojen lomassa se mun perusolo ollut jo pidempään.

Terapiassa on sujunut hurjan hyvin. On tuntunut siltä, että lähes joka kerta on tullut uusia oivalluksia, pieniä ja isoja. Ja saa todella tullakin, kun nyt alkaa mennä yli 400€/kk terapiaan... Kelan tuki siis loppui, kaikki (80+80+40=)200 x 52,14€ = 10 428€ kuntoutuspsykoterapiarahat on käytetty. Nyt olen omillani. Saan osa-aikatyöstäni palkkaa kuitenkin ihan ok, ja juuri tuli 2 vuotta täyteen ja tuntipalkka nousi muutamakymmenen senttiä... ;)

Terapiassa olen käsitellyt vanhoja asioita hieman uusista näkökulmista ja ihan uusiakin asioita. Mm. avun pyytäminen ja antaminen, siis niiden molempien vaikeus, on ollut ihan viime aikoina aiheena. Jännä miten sitä oivaltaa itsestään kaikkea tosi yllättävääkin! Kipeitä tunteita on tullut puitua, mm.turvattomuuden tunteita, avuttomuutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä.

Olen tuntenut viime aikoina muutenkin voimakkaasti. Eräs keskustelu sai mut aikamoisen raivon valtaan. Tunsin puhdasta vihaa. Petyin siihen, että eräs ihminen häpeilemättä myönsi, kuinka hänen mielipiteensä on paljon tärkeämpiä kuin muiden, kuinka hän määrää kaikesta, kuinka hän on itsekkäästi päättänyt, että nyt tehdään näin ja muut joutuu olemaan hiljaa. Olin aika hämmentynyt ja tyrmistynyt. Ei tuollaisen ihmisen kanssa halua olla tekemisissä yhtään sen enempää kuin mitä on pakko.

Viime aikoina olen myös usein havahtunut tajuamaan, kuinka ihana kultakimpale mun puoliso on. Mm. työkavereiden karut kokemukset auttaa tajuamaan, että maailma on täynnä todella paskoja miehiä ja todella huonoja parisuhteita. Onneksi osaan olla kiitollinen siitä, että mun mies ei petä, ei jätä, ei ryyppää, ei vittuile mulle, kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on kiltti ja kaikinpuolin ihana. Vaikka onhan siinäkin tietty vikoja, mutta ne on hyvin pieniä. Ihanaa, että jokin osa elämästä sujuu lähes täydellisesti!

Viime aikoina on tullut huomattua, että monet tän hetken rektioni tapahtumiin tuntuu hyvin paljon samankaltaisilta kuin tunteeni menneisyydestä. Siis se klisee siitä lapsuuden äiti-suhteen ja isä-suhteen näkymisestä nykyisyydessä on kovin usein totta. Ja kummasti monet unet viime aikoina on ilmentänyt tuota yhtenevyyttä nykyajassa ja lapsuudessa.

Tuosta avun antamisesta voisin vielä kirjoittaa... Mulle tuli vastaan tilanne, jossa yksi mun ystävä pyysi mun apua. Halusin tottakai auttaa, ja tuli hyvä mieli, kun voin olla avuksi jollekin. Mutta oli se silti ihan uskomattoman vaikeaa! Puin asiaa terapiassa monta kertaa, ja havahduin tajuamaan tärkeitä asioita. Kun olen tilanteessa, jossa mun pitää auttaa jotain ihmistä, kun joku toinen ihminen on jollain tavalla heikompi kuin mä, tarvii mun apua, ahdistun. Tulee jonkinlainen pakokauhu, että haluan pois tilanteesta. Haluan sulkea silmät, olla näkemättä, olla olematta auttaja. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten haluaisi auttaa. Auttaminen pelottaa. Tulee riittämättömyyden tunne, mä en osaa auttaa, vaikka mun pitäis.

Noh, mistäs tää sit juontuu? Äiti-suhteesta. Usein alkoholistin lapsista sanotaan, että koska ne on lapsena joutunut huolehtimaan vanhemmastaan ja murehtimaan alkoholisti-vanhempansa puolesta, niistä tulee aikuisina auttavaisia ja toisista huolehtivia ihmisiä. Mulle on käynyt aivan toisin. Koska mua on äidin humalatila ja avuttomuus ahdistanut, olen jollain tavalla yrittänyt kieltäytyä näkemästä sitä. Koska olen ehkä ollut huolissani äidistä, mutta en ole osannut auttaa, (tai ehkä olen jollain tavalla tajunut, etten voi auttaa,) en ole ehkä uskaltanut edes yrittää auttaa, vaan olen kieltänyt kaikki huolestumistunteeni ja rajannut auttamisvaihtoehdon pois tietoisuudesta. Olen pakottanut itseni tunteettomaksi. Ehkä oma avuttomuus on tuntunut niin turvattomalta ja kauhealta, että olen vain halunnut kaikella tapaa pois auttajan roolista, kaikista auttamistilanteista.

Sitten nykyään, kun vaikka kuvittelen, että mun pitäisi tukea mun miestäni ja olla vahva, kun se on heikko, tuntuu tuo todella vastenmieliseltä. Sellaiselta, että haluaa siitä tilanteesta pois. Ettei yksinkertaisesti kestä sitä, että joku kaipaa mun apua. Se avun "vaatiminen" multa tuntuu sietämättömältä. En mä halua enkä kykene auttamaan! Ja toisaalta taas haluaisin mielettömästi pystyä auttamaan ihmisiä! Siitä taas tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, etten pystyisi auttamaan apua tarvitsevaa, vaan mun pitäis muka aina olla se heikompi osapuoli, joka voi tukeutua muihin, tai ainakin tasaveroinen, niin ettei mun vastuulla olisi muiden auttaminen. Tulee syyllisyyttä siitä, että olenko mä tosiaan niin itsekäs ihminen, että kaipaan muilta apua, mutten voi itse auttaa.

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Alkuvuoden psykoterapian tuotoksia

Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.

Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.

Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.

Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.

Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.

Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.

Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.

Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.

Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.

Olin rehellinen

Äiti soitti eilen illalla. Se oli humalassa. Se ei ole soittanut mulle humalassa enää muutamaan vuoteen, joten olin hieman hämilläni. Soitti siis ihan muuten vaan, kun ei olla vähään aikaan juteltu. Tunsin oloni epämukavaksi, ja ajattelin, etten halua nyt kuunnella äitiä. Sitten tein jotain merkittävää; Sanoin äitille, että öö hei tota mä en halua nyt puhua sun kanssa, kun sä oot humalassa, et jos sä soittaisit huomenna. Äiti vastasi (varmaan humalansa vuoksi hämillään tai häpeissään tai jotain kovasti pokkaansa ylläpitäen), jotain että selvä/joo, sitten sanottiin moit. Puhelu kesti 32 sekuntia. Tänään oon sitten odotellut, että äiti soittaa. Ja ellei soita tänään, mä soitan sille huomenna.

Olen ylpeä itsestäni. Olin avoin, ja asetin rajan. Suojelin itseäni. En jatkanut puhelua ja siten kokenut ahdistusta äidin humalatilasta, enkä keksinyt mitään tekosyytä puhelun lopettamiseen, että on kiire tai jotain. Olin rehellinen. Ja rohkea.


Tää viikko on ollut kiireestä puheenollen eka viikko yli kahteen kuukauteen, kun mulla ei ole ollut lähes koko ajan kiire. Olen nimittäin vähentänyt työssä oloa edelleen, se 4pv/vko ei ollut tarpeeksi vähän, vaan olin edelleen todella uupunut ja stressaantunut. Tällä viikolla olin ekaa kertaa vain kolmena päivänä töissä, ja heti tuntuu olo hiukan paremmalta. Tosin tällä viikolla on ollut terapiataukokin, että tää viikko on ollut tosiaan puoliksi lomaa, kun ei ole ollut paljoa muita menoja ja velvotteita kuin työ. Terapeuttia on ikävä, vaikka tauko on vaan 1,5 viikkoa.

Aion nyt jatkaa 3pv/vko töitä, ja välillä olla 4pv/vko, jos olo vaan tuntuu siedettävältä. (Meinasin ensin kirjoittaa hyvältä, mutta se olisi liikaa toivottu, hyvältä kun tuntuu kuitenkin niin harvoin. Mutta onneksi sentään joskus!) Olen toiveikas ja luottavainen siitä, että nyt alan taas voida paremmin, kun työ ei vie kaikkea aikaa ja kaikkia voimia. En siis aio edelleenkään uudelleenaloittaa lääkitystä, koska mua ei hirveesti nyt ahdista, vaan lähinnä uuvuttaa. Ja jos työnteon vähentäminen auttaa voinnin paranemiseen, niin miksi söisin lääkkeitä siihen? Vastustan sitä ajatusta, että lääkitsisin itseäni, jotta jaksaisin töissä. Haluan lääkitä itseäni vain, jotta voisin psyykkisesti paremmin. Jos siis mua ahdistaisi ja masentaisi kovin, eikä työnteon vähentäminen auttaisi, niin hyvin todennäköisesti alottaisin taas lääkkeet. Mutta kovin helposti, tavallaan turhaan, en halua lääkitä itseäni.

Isästä ja äidistä

Lupasin tuossa aiemmin kirjoittaa jossain vaiheessa lisää isästäni, koska silloin käsittelin terapiassa paljon tunteitani isään. Osan terapiassa esiin nousseista ajatuksista olen jo unohtanut, ja tällä hetkellä terapiassa on kuitenkin menossa mun suhde äitiin, joten päätin tehdä tällaisen yhteispostauksen.

Aiemmin olen kirjoittanut äidistäni ja isästäni mm. otsikoilla Kirje, Isä ja Äiti.

Oikeastaan noissa kirjoituksissa 'Kirje' ja 'Isä' olen hyvin kattavasti puhunut tunteistani isääni, ne luettuani tulee olo, ettei ehkä mitään lisättävää olekaan, kaikki on jo sanottu. Jotain pientä kuitenkin tulee mieleen. Anteeksiannosta. Olen ajatellut, etten voi enkä halua antaa isälleni koskaan anteeksi niitä asioita, mitä se on tehnyt. Sitä, miten isä on loukannut ja haavoittanut mua. Mutta nyttemmin olen alkanut ajatella, että olisi mulle itselleni helpompaa, jos voisin antaa anteeksi. Mutta en tiedä pystynkö.

Isäni ei ole pyytänyt multa koskaan anteeksi, vaikka tietää kyllä loukanneensa mua tietyillä asioilla. Kaikkia loukkaavia asioita se ei todennäköisesti tajuakaan. Mutta siis ikävistä asioista on aina vaiettu. En tiedä pystynkö ottamaan asioita puheeksi isän kanssa tai pystynkö antamaan sille anteeksi (niin kun sitä anteeksipyyntöäkään ei ole kuulunut..), mutta enää en ole niin vihainen ja ehdoton kuin aiemmin, jolloin tosiaan ajattelin, etten voi antaa isälle anteeksi koskaan, varsinkaan, jos isä ei pyydä anteeksi.

Toivoisin, että isä ottaisi joskus asiat puheeksi ja pyytäisi anteeksi että on loukannut mua ja kertoisi rakastavansa mua. Pelottava ihana haave. Oikeastaan luulen, että jos isä todella katuisi ja pyytäisi multa anteeksi, olisin kyllä nyt täysin valmis siihen. Mutta en uskalla itse ottaa asioita puheeksi ja kysyä isältä rakastaako se mua jne.

Tuntuu oudolta ja pelottavaltakin tiedostaa pohjimmiltaan kaivanneensa isän rakkautta niinä lukuisina vihavuosinakin, jolloin en kyennyt tuntemaan muita tunteita isää kohtaan kuin vihaa. Siellä syvällä kätkettynä ne rakkauden ja kaipuun tunteet on kuitenkin ollut. Rakastan isääni ja tarvitsen sitä, että isä rakastaisi mua.

Koska hankala suhteeni isään on ollut niin ilmeistä, on terapiassa tullut käsiteltyä paljonkin isääni. Äitisuhde taas on jäänyt vähemmälle. Tosin tällä hetkellä tunteeni äitiin on terapian pääaiheena.

Päällimmäisenä tunteena nyt ikävä äitiä, kaipuu äitin lähelle. Tarve kokea että äiti rakastaisi mua. Suru siitä, etten saa äidiltä sitä, mitä kaipaisin; rakkautta ja välittämistä.

Tuntuu, että äiti usein sivuuttaa mun sanomiset, ja siirtyy toiseen asiaan. Ensireaktiona on ollut se, että äitiä ei kiinnosta, että äiti on välinpitämätön. Tuntuu, ettei äiti ymmärrä mua. Mutta tällä viikolla ajattelin, että mitä jos syynä onkin osaamattomuus, se, ettei äiti osaa sanoa mitään. Että kyse ei olisikaan siitä, että äiti ei välitä musta tai että se ei ymmärrä mua, vaan että se ei osaa ilmaista ajatuksiaan.

Tuosta välinpitämättömyydesta ja ymmärtämättömyydestä on tullut turvaton olo. Avuton ja hylätty olo. Pelottavaa, ettei oma äiti ymmärrä, välitä, rakasta. Mutta ehkä niin ei olekaan. Ehkä äiti ei vaan osaa ilmaista tunteitaan.

Koin ja koen sääliä äitiä kohtaan, koska isä on kohdellut sitä huonosti. Olen nyt tajunnut, että ehkä tuo sääli on estänyt mua vihaamasta äitiä? Olen kyllä ollut pettynyt äitiin, mm. siitä, että miksi äiti antoi isän kohdella itseään ja mua huonosti, miksei se puolustautunut ja puolustanut mua. Mutta ehkä suora viha ja kiukuttelu äidille on estynyt, koska isä on tavallaan tullut sotkemaan mun ja äidin välejä.

Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Olin rohkea

Onnistuin viikonloppuna. Kerroin äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Kerroin, että sairastan masennusta ja ahdistusta ja että söin n. vuoden masennuslääkkeitä ja käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa.

Tuli pari sopivaa tilannetta, joiden jälkeen ajattelin, että seuraavaksi kun tulee sopivasti sivuttua jotain sopivaa aihetta, olen rohkea ja töksäytän jonkun lauseen, josta keskustelu voi alkaa. Näin sitten kävi. Heti alkulauseiden jälkeen tuli osittain helpottunut olo. Olin vihdoin pystynyt siihen! Asiasta puhuminen ei enää ollut mun vastuulla, nyt äiti tiesi, ja voi kysellä jos haluaa. En enää ”salannut” masennustani.

Alkuhelpotuksesta huolimatta olin jännittynyt. Tuntui oudolta ja epätodelliselta. Olin yhtäkkiä uudessa tilanteessa ja aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Jälkikäteen en muista kunnolla, mitä kaikkea tuli sanottua ja missä järjestyksessä.

Äiti suhtautui ihan hyvin. Tai myöhemmin mulle tuli mieleen, että ehkä se suhtautui liiankin asiallisesti. Olisin ehkä kaivannut jotain tunteellisempaa. En tiedä. Ehkä olisin kaivannut empatiaa. No, enpä itsekään kovin tunteellinen ollut. Ehkä äiti oli siksi asiallinen kun mäkin olin. Ei mua vaan siltä jännitykseltäni alkanut edes itkettämään. Ei tarvinnut miettiä, uskallanko itkeä vai yritänkö estää itkun, kun ei itku edes yrittänyt tulla.

Mutta kovin tyytyväinen kuitenkin olen viikonlopusta. Nyt äiti tietää. Jatkossa voi olla helpompi puhua lisää. Eilen oli hyvin rauhallinen olo. Juuri nyt on mukava olla. Ei sureta eikä masenna, ei stressaa eikä ahdista.

Yritän

Viikonloppuna ois tulossa tilaisuus jutella äitin kanssa. Yritän kovasti saada itsestäni ulos jotakin. Yritän olla rohkea. Yritän pystyä kertomaan äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Yritän.

Mutta en tiedä pystynkö. Mitään konkreettista suunnitelmaa ei vieläkään ole, vaikka terapiassakin olen viime aikoina puhunut suurimman osan ajasta tästä kertomisesta. Edelleenkään en tiedä, mitä haluaisin sanoa tai millä lauseella voisin aloittaa.

Pelottaa.

Masennuksesta kertominen

Aluksi puhuin masennuksestani vain miehelleni. Sitten aloin kirjoitella netissä eri nimimerkeillä mielenterveysaiheisilla foorumeilla. Sitten hain ammattilaisapua ja aloin puhua psykologille, psykiatrille ja psykoterapeutille. Sitten aloin pikkuhiljaa kertoa kavereilleni. Aina kun olin saanut kerrottua olevani masentunut jollekin kaverilleni, tuli hyvin helpottunut olo. Huomasin myös, että melkein joka toisella kaverillani, kenelle kerroin, oli tai oli ollut itsellään myös masennusta tai muita mielenterveysongelmia, kuten esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pari kaveriani oli käynyt itsekin psykoterapiassa. Muutama oli syönyt tai syö masennuslääkkeitä. Olin kyllä hieman yllättynyt, että omista tutuista löytyi niinkin monta pahoinvoivaa. Mulla ei siis ole varsinaisesti läheisiä ystäviä, vain eritasoisesti tuttuja kavereita, joten asioista ei siksi ollut tullut puhuttua aiemmin. Nyt lähes kaikki kaverini tietää masennuksestani ja psykoterapiassa käynnistäni, lähinnä vain osa (reilu puolet) työkavereistani ei tiedä.

Kavereille kertominen on ollut siinä mielessä hankalaa, että on pitänyt odottaa sopivaa tilannetta, jossa kertominen on luontevaa, kun en vain osaa yhtäkkiä alkaa kertomaan masennuksestani, ellei se jotenkin liity jo puheilla olevaan aiheeseen. On niin vaikeaa vaan töksäyttää, että hei, mä olen masentunut. Mutta kun saa kerrottua, tulee hyvä mieli. Avautuminen kannattaa. Tulee sellainen olo, että voi olla oma itsensä, ei tule ”salattua” mitään.

Mutta sitten siihen, kenelle en ole vieläkään kertonut mitään; sukulaisille. Äiti, isä, sisko, siskon mies. Olen terapiassa puhunut viime aikoina paljonkin siitä, että ihan oikeasti haluaisin vihdoinkin ottaa asian puheeksi. Ois vähän pakkokin jo puhua, koska haluan kertoa ehdottomasti ennen kuin terapiani loppuu. Koska jos en puhu niille ennen kuin terapia loppuu, uskallanko kertoa siten koskaan... Pitäis olla kuitenkin terapeutti vielä tukena siinä vaiheessa kun kerron. Tän vuoden aikana pitäis avautua, mieluummin mahdollisimman pian.

Miksi se kertominen sitten on niin vaikeaa? Siitäkin ollaan nyt terapiassa puhuttu. Siihen on monta syytä. Täällä kotona miettii etukäteen, että jos tulee sopiva tilaisuus, voisi kertoa niille. Mutta sitten siellä vanhempien tykönä huomaa, että ei voisi kuvitellakaan kertovansa mitään. Se avautuminen kun vaan on niin vaikeeta, kun on ahdistunut jo pelkästään vanhempien näkemisestä. On niin ristiriitainen olo. Toisaalta tuntuu ehkä sellaiselta epätodelliselta, tunteettomalta, melkein halvaantuneelta; on olo, ettei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Toisaalta päässä poukkoilee miljoonat ristiriitaiset ajatukset; 'vittu ahdistaa mä haluun täältä pois mä haluun kotiin mä en kestä noita idioootteja ei noi oo ne mun nuoruuden vanhemmat ei noi tunnu tutuilta noi on ihan vieraita ihmisiä ahdistaa mä haluaisin olla läheinen äitin kanssa ahdistaa mä vihaan isää ahdistaa mä rakastan isää ahdistaa apua mä haluaisin pois täältä takas kotiin...' Aloita siinä sitten puhumaan masennuksesta.

Yks syy on siis se, että se kertomisen alottaminen on niin mielettömän hankalaa. Miten mä vaan yhtäkkiä vaihtaisin aihetta ja töksäyttäisin? Ei koskaan tule sopivaa tilaisuutta, joten pitäisi vaan joskus töksäyttää, että hei muuten, mä oon masentunut ja käyn psykoterapiassa. Toivoisin, että ne kysyisi jotain jotenkin sopivasti, tai että muuten tulisi jokin aihe puheeksi, johon liittyen voisi avautua. Mutta jos vain tota odottaisin, niin joutuisin varmaankin sitten odottamaan sopivaa hetkeä koko loppuelämän. Oonhan mä nytkin pari vuotta odottanut, että tulis sopiva hetki, mut eipä oo tullut.

Kertominen on hankalaa, koska en tiedä, mitä oikein haluaisin kertoa. Kun voisin sanoa, että olen masentunut ja ahdistunut ja että käyn psykoterapiassa, mutta mitä muuta olisin valmis kertomaan? Tavallaan haluaisin kertoa kaiken, mutta toisaalta en uskalla puhua tunteistani.

Tossa on taas yks syy: en mä oo tottunut puhumaan vanhempieni tai siskoni kanssa tunteista. Kun ei olla koskaan puhuttu, niin miten sen aloittaa?

Niin ja ehkä sekin jännittää tuossa kertomisessa, että kun oon ollut jo kauan masentunut, oon syönyt lääkkeitä ja käynyt psykoterapiassa, enkä oo kertonut, niin se vaan lisää sitä jännitystä, että ehkä jotenkin on syyllinen tai nolo olo siitä, et en oo kertonut aiemmin. Pelkään häpeää. En häpeä sitä, että olen masentunut, vaan sitä, etten ole kertonut aiemmin. Mutta toisaalta, turha sitä olisi hävetä. Kun mähän alussa jotenkin ajattelin, että ehkä masennus menee ohi, jolloin siitä ei tarvitsisi puhua, sitten myöhemmin puhuminen on vain ollut niin vaikeaa, kun ei ole tottunut puhumaan tunteistaan.

Tuossa taas tulikin yksi syy puhumisen vaikeuteen; pelkään oudossa, uudessa tilanteessa mahdollisesti yllättävänäkin ilmeneviä tunteitani, pelkään omia reaktioitani. En niinkään pelkää sitä, miten vanhempani suhtautuvat masennukseeni tai terapiassakäyntiini, vaan pelkään sitä, miten itse reagoisin niiden reaktioihin. Pelkään ehkä näyttää tunteitani vanhemmilleni, kun olen lapsena ja nuorena oppinut, ettei niitä negatiivisia tunteita saa vanhemmille näyttää. Vaikken pelkääkään sitä, etteikö niitä saisi nyt näyttää. Onpas monimutkaista.

Se muuten vaikuttaa kanssa suuresti, että kun mun masennus johtuu paljolti mun vanhemmistani, niin kertominen juuri niille on siksi jotenkin kiusallista. Että samalla kun kerron masennuksestani, tuntuu että syyttäisin vanhempiani, että kattokaa nyt, miten paskasti ootte mua kohdelleet, tässä on tulos. Vaikka totta se tietty onkin, vanhempani on osasyyllisiä masennukseeni, turha sitä on kieltää. En tiedä, miksi syyllistyminen sitten olisi huono asia, pelkäänkö enemmän omia tunteitani vai haluaisinko suojella äitiä liialta itsensä syyllistämiseltä? Ehkä haluaisin, että vanhemmat tuntisi syyllisyyttä jonkin verran, muttei liikaa.

En osaa yhtään kuvitella, miten vanhempani reagoivat masennukseeni. Toisaalta en pelkää niiden reaktioita, toisaalta kyllähän se vähän jännittää, kun ei yhtään tiedä, mitä on tulossa. Nyt kun en ole mitään kertonut, mielessä on se mahdollisuus, että meistä voisi vaikka oikeasti vielä tullakin läheisiä. Mutta jos kerron ja siitä asiasta tuleekin taas yksi puhumaton asia muiden selvittämättömien asioiden joukossa, peli on menetetty. Pelkään siis ehkä sitä, että tilanne voi muuttua vielä pahemmaksi. Ettei enää olisi edes toivoa siitä, että voitais joskus olla läheisiä. Että mut hylättäis uudelleen.

Kertominen on suuri tuntematon mörkö, jota en osaa lähestyä. Ehkä pitäisi madaltaa kynnystä ja aloittaa siitä, että ensin kertoo siskolle, sitten vasta äidille. Ettei ainakaan aloittaisi siitä, että pitää kertoa myös isälle. Toisaalta taas jos kerron äitille, mutten isälle, voi asian puheeksi ottaminen myöhemmin olla ehkä vieläkin vaikeampaa. Mutta pitäisi varmaan laatia joku oikea suunnitelma siitä, miten toimii sitten joskus. Mitkä on ne lauseet, joilla aloittaa? Ehdotuksia?

Äiti

Mun äidillä on alkoholiongelma. Ei ehkä varsinainen alkoholisti, mutta ongelmainen kuitenkin. Niin kauan kuin muistan, äitini on ollut jonkinlainen loma- & viikonloppualkoholisti, eli työt on aina hoitanut, ei ole mennyt krapulassa töihin tai muuta, mutta viikonloppuisin ja lomilla on vedetty viinaa reippaasti. Toisaalta en kyllä muista varhaisesta lapsuudesta paljon mitään, siis ennen jotain 10. vuotta. Toisinaan mietin ihmetellen, että onko äitini tosiaan ryypännyt paljon jo silloin, kun olen ollut ihan pieni, alle kouluikäinen. Kun en muista, niin en tiedä. Kova tyhjyyden tunne johtuu luultavasti ainakin osittain siitä, että äiti on ollut usein poissaoleva. Kun olin teini-ikäinen, äiti tilitti kännissä usein murheitaan... Onneksi nykyään äiti on vain harvoin humalassa, kun nähdään.

Koen oloni epämiellyttäväksi äitini kanssa, jos se on juonut jotain tai on krapulassa. Olen oppinut tunnistamaan sen, onko se ottanut yhdenkin kaljan ja tunnistan sen äänestäkin, onko se selvinpäin. Vihaan äitiäni, kun se on kännissä. Ja toisaalta häpeän sitä, ja koen sääliä. Tavallaan ymmärrän sen, et sillä on paha olla ja se turvautuu alkoholiin. En tietenkään tiedä, mikä oli ensin, isän uskottomuus vai äidin alkoholismi. Ja toisaalta niitä kumpaakaan ennen vanhempieni välit on varmaan ollut huonot jo pidemmän aikaa. Terapiassa olen paljon puinut noita äitiini kohdistuvia ristiriitaisia tunteita; häpeää, myötähäpeää, sääliä, vihaa, pettymystä, empatiaa, välittämistä, rakkautta...

Mä oon tuntenut aina oloni hiukan vieraaksi alkoholistin lapsi- jutuissa, koska usein puhutaan siitä, miten isä on ollut alkoholisti ja aggressiivinen, kun itsellä on siis äiti ollut alkoholiongelmainen ja pikemminkin vetäytyvä ja masentunut, kuin aggressiivinen tai varsinkaan väkivaltainen. Tulee sellainen ulkopuolinen olo, että ei mulla ole ollut tollasta, että olisi ollut väkivaltaa tai väkivallan uhkaa, tai että ois itse pitänyt huolehtia ruuistaan tai muuta. Jotenkin sellainen väliinputoaja-olo; en sovi edes alkoholistin lapsen kategoriaan. Onko mulla oikeus valittaa alkoholiongelmaisesta äidistäni, kun aina alkoholisteista puhuttaessa viitataan ihmisiin, jollainen mun äiti ei ole koskaan ollut? Toisaalta tajuan, että ei niin pidä ajatella, ettei saisi muka valittaa, kun muilla on vielä huonommin. Mutta toisaalta sen huomaaminen, että muut alkoholistien lapset puhuu mulle ihan oudoista asioista, johtaa kyseenalaistamaan sen, että olenko mä nyt oikeessa porukassa. Toisaalta ei se lapsuus ja vanhempi-lapsi-suhteet normaaleja, terveitäkään ollut... Mutta samoja fiiliksiä on silti tietty paljon. Turvattomuuden tunne jne. Kyllä se humalaisen poissaolevuus vaikuttaa, vaikkei varsinaisesti tarvitsisi pelätä. Tuntee ehkä ettei itsestä välitetä, ettei vanhempaa kiinnosta lapsen asiat...

Ajattelin jo, että ehkä ei kannata hakea sitä vertaistukea niinkään alkoholistien lapsista, vaan ajatella vaan laajemmin; hakea sitä vertaistukea masentuneista, joiden suhteissa vanhempiinsa on ongelmia. Mutta sitten jutellessani erään kaverini kanssa selvisi, että hänen äidillään on samantyyppistä ongelmaa alkoholin kanssa. Tän tyypin äiti oli ensimmäinen alkoholiongelmainen, joka ei ole stereotyyppinen alkoholisti, josta kuulen. Äitini jälkeen siis. Miksi mediassa aina puhutaan vain niistä pahimmista alkoholisteista? Jotka on väkivaltaisia ja jättää lapset huolehtimaan itse ruuistaan ja vaatteistaan jne. Mulle merkitsi valtavasti, kun tajusin, etten ole tässäkään asiassa ainoa. Vaikka en niin ollut toki kuvitellutkaan, mutta jotenkin tunnetasolla kai koin olevani tänkin asian kanssa sellainen yksinäinen väliinputoaja. Puhuin terapiassakin tästä toisesta alkoholiongelmaisesta äidistä, ja kerroin, että vaikka olen tottakai kovin surullinen, että hänellä on alkoholiongelma, samalla olen myös jotenkin kovin helpottunut siitä, että mulla on tässä asiassa jonkinlainen kohtalontoveri, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan.

Tuntuu mielettömän pahalta, että mun vanhemmat on mulle niin vieraita. Vanhemmat tuntuu etäisiltä, eikä ne oo koskaan (paitsi ehkä varhaislapsuutta lukuunottamatta, kun sitä en muista) ollut mulle läheisiä. En tunne niitä, ja ne ei tunne mua. En tiedä ollenkaan, mitä ne musta ajattelee. Mitä ne tuntee mua kohtaan. Tyhmää, kun "läheiset" ei oo läheisiä. Tuntuu surulliselta ja pahalta, että meidän perhe on muka tavallinen, mutta todellisuudessa todella rikkinäinen. Toisilleen vieraita ihmisiä löyhästi yhdessä.

Välillä haaveilen siitä, että mä ja äiti voitais vielä ihan oikeasti tutustua toisiimme ja olla läheisiä. Että voisi vain puhua rehelisesti ja avoimesti kaikesta, mikä mieltä painaa. Mutta useimmiten ajattelen, että se on mahdotonta, ja suren vaan sitä, että olisin halunnut meille erilaisen suhteen. Suren sitä menetystä, olen menettänyt hyvän äitisuhteen.

Kaipaan sitä, että tuntisin, että äiti välittäisi ja rakastaisi. Ikävä äitiä. Haluisin olla läheinen sen kanssa. Järjellä tiedän, että se välittää musta, mutta välillä en ole varma, tunnenko sitä välittämistä. Jotenkin intuitio sanoo, että kyllä se mua rakasti ja rakastaa. Mutta ehkä sillä oli niin paljon omia ongelmia (huonot välit isän kanssa, työstressiä?, masennusta?, alkoholiongelma), ettei se jaksanut osoittaa sitä rakkauttaan mulle tarpeeksi.

Joskus ajattelen, että jos isä olisi kuollut tai vanhemmat ois eronnut, voisin olla äitin kanssa läheisempi. Nyt kun se on isän kanssa, en uskalla enkä halua lähestyä sitä. Yksi asia, mikä äidissä mua harmittaa, on se, että se vain alistui isän valtaan, ei puolustanut itseään ja mua. Antoi isän määräillä mua eikä auttanut mua isää vastaan.

Olen miettinyt, että olenko kokenut, että vanhemmat olisi hylännyt mut? Kyllä varmaan jollain tasolla. Ainakin isään olen pettynyt, että se ei antanut mulle sitä rakkautta, mitä olisin kaivannut. Ja äitiin olen pettynyt, kun se ei tuonut mulle turvaa isää vastaan. Luultavasti kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Olen varmaan pelännyt sitä, että äiti loukkaa juomisellaan mun tunteita, enkä ole uskaltanut kaivata siltä rakkautta. Sama ehkä siis kuin isäänikin; Pelkään haluta rakkautta, pelkään olla tarvitseva, kun pelkään, että vanhemmat vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu.

Tajusin joku kerta terapiassa, että mun äitikin olisi kyllä voinut tehdä jotain meen suhteen lähentämiseksi. Ehkä olen aiemmin ajatellut, että olisi jollain tavalla mun velvollisuus ehdottaa äitille jotain yhteistä tekemistä, ottaa asioita puheeksi tai muuta. Mutta yhtä lailla se voisi ehdottaa mulle tapaamista tai alkaa keskustelemaan! Todella kovasti toivoisin sitä. Että äitiä kiinnostais tutustua muhun.

Nykyään olen aina tosi hermostunut kun näen vanhempani, ja tapaamisten jälkeen olen aika uupunut ja itkuinen. Jouluakin odotin ihan toiveikkaana, hyvillä mielin, jännittyneenä toki, mutta tapaamisen jälkeen tuli taas paha olo. Nyt olen tavallista masentuneempi, jotenkin lamaantunut olo. On niin suuria suruja, etten jaksaisi surra niitä.

Aiemmin ennen terapiaan menoa ajattelin vain, että olin masentunut ja ahdistunut, koska opiskelu stressasi, työnhaku stressasi, elämä ahdisti, kiire ahdisti, maailma ahdisti, koin oloni yksinäiseksi jne. Mutta terapian kuluessa olen pikkuhiljaa tajunnut, että mun suhde vanhempiini on aika oleellinen asia tässä huonossa olossa. Mulla on paskat vanhemmat, ja syytän niitä osittain mun masennuksestani.

Kun aloitin terapian, ja puhuttiin terapian tavoitteista, totesin tavoitteena olevan mm. sen, että pystyn elämään ahdistukseni kanssa, jos ahdistus ei häviä. Ahdistus on aika hyvin hävinnyt, mutta tilalle on tullut suuri suru. Niin kai jotkut sanookin, että masennus syntyy siitä, kun ei pysty suremaan surujaan. Tavoitteeksi on siis ehkä vaihtunut pystyä elämään surullisten tunteidensa kanssa, jos suru ei häviä.