Masennuksesta kertominen

Aluksi puhuin masennuksestani vain miehelleni. Sitten aloin kirjoitella netissä eri nimimerkeillä mielenterveysaiheisilla foorumeilla. Sitten hain ammattilaisapua ja aloin puhua psykologille, psykiatrille ja psykoterapeutille. Sitten aloin pikkuhiljaa kertoa kavereilleni. Aina kun olin saanut kerrottua olevani masentunut jollekin kaverilleni, tuli hyvin helpottunut olo. Huomasin myös, että melkein joka toisella kaverillani, kenelle kerroin, oli tai oli ollut itsellään myös masennusta tai muita mielenterveysongelmia, kuten esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pari kaveriani oli käynyt itsekin psykoterapiassa. Muutama oli syönyt tai syö masennuslääkkeitä. Olin kyllä hieman yllättynyt, että omista tutuista löytyi niinkin monta pahoinvoivaa. Mulla ei siis ole varsinaisesti läheisiä ystäviä, vain eritasoisesti tuttuja kavereita, joten asioista ei siksi ollut tullut puhuttua aiemmin. Nyt lähes kaikki kaverini tietää masennuksestani ja psykoterapiassa käynnistäni, lähinnä vain osa (reilu puolet) työkavereistani ei tiedä.

Kavereille kertominen on ollut siinä mielessä hankalaa, että on pitänyt odottaa sopivaa tilannetta, jossa kertominen on luontevaa, kun en vain osaa yhtäkkiä alkaa kertomaan masennuksestani, ellei se jotenkin liity jo puheilla olevaan aiheeseen. On niin vaikeaa vaan töksäyttää, että hei, mä olen masentunut. Mutta kun saa kerrottua, tulee hyvä mieli. Avautuminen kannattaa. Tulee sellainen olo, että voi olla oma itsensä, ei tule ”salattua” mitään.

Mutta sitten siihen, kenelle en ole vieläkään kertonut mitään; sukulaisille. Äiti, isä, sisko, siskon mies. Olen terapiassa puhunut viime aikoina paljonkin siitä, että ihan oikeasti haluaisin vihdoinkin ottaa asian puheeksi. Ois vähän pakkokin jo puhua, koska haluan kertoa ehdottomasti ennen kuin terapiani loppuu. Koska jos en puhu niille ennen kuin terapia loppuu, uskallanko kertoa siten koskaan... Pitäis olla kuitenkin terapeutti vielä tukena siinä vaiheessa kun kerron. Tän vuoden aikana pitäis avautua, mieluummin mahdollisimman pian.

Miksi se kertominen sitten on niin vaikeaa? Siitäkin ollaan nyt terapiassa puhuttu. Siihen on monta syytä. Täällä kotona miettii etukäteen, että jos tulee sopiva tilaisuus, voisi kertoa niille. Mutta sitten siellä vanhempien tykönä huomaa, että ei voisi kuvitellakaan kertovansa mitään. Se avautuminen kun vaan on niin vaikeeta, kun on ahdistunut jo pelkästään vanhempien näkemisestä. On niin ristiriitainen olo. Toisaalta tuntuu ehkä sellaiselta epätodelliselta, tunteettomalta, melkein halvaantuneelta; on olo, ettei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Toisaalta päässä poukkoilee miljoonat ristiriitaiset ajatukset; 'vittu ahdistaa mä haluun täältä pois mä haluun kotiin mä en kestä noita idioootteja ei noi oo ne mun nuoruuden vanhemmat ei noi tunnu tutuilta noi on ihan vieraita ihmisiä ahdistaa mä haluaisin olla läheinen äitin kanssa ahdistaa mä vihaan isää ahdistaa mä rakastan isää ahdistaa apua mä haluaisin pois täältä takas kotiin...' Aloita siinä sitten puhumaan masennuksesta.

Yks syy on siis se, että se kertomisen alottaminen on niin mielettömän hankalaa. Miten mä vaan yhtäkkiä vaihtaisin aihetta ja töksäyttäisin? Ei koskaan tule sopivaa tilaisuutta, joten pitäisi vaan joskus töksäyttää, että hei muuten, mä oon masentunut ja käyn psykoterapiassa. Toivoisin, että ne kysyisi jotain jotenkin sopivasti, tai että muuten tulisi jokin aihe puheeksi, johon liittyen voisi avautua. Mutta jos vain tota odottaisin, niin joutuisin varmaankin sitten odottamaan sopivaa hetkeä koko loppuelämän. Oonhan mä nytkin pari vuotta odottanut, että tulis sopiva hetki, mut eipä oo tullut.

Kertominen on hankalaa, koska en tiedä, mitä oikein haluaisin kertoa. Kun voisin sanoa, että olen masentunut ja ahdistunut ja että käyn psykoterapiassa, mutta mitä muuta olisin valmis kertomaan? Tavallaan haluaisin kertoa kaiken, mutta toisaalta en uskalla puhua tunteistani.

Tossa on taas yks syy: en mä oo tottunut puhumaan vanhempieni tai siskoni kanssa tunteista. Kun ei olla koskaan puhuttu, niin miten sen aloittaa?

Niin ja ehkä sekin jännittää tuossa kertomisessa, että kun oon ollut jo kauan masentunut, oon syönyt lääkkeitä ja käynyt psykoterapiassa, enkä oo kertonut, niin se vaan lisää sitä jännitystä, että ehkä jotenkin on syyllinen tai nolo olo siitä, et en oo kertonut aiemmin. Pelkään häpeää. En häpeä sitä, että olen masentunut, vaan sitä, etten ole kertonut aiemmin. Mutta toisaalta, turha sitä olisi hävetä. Kun mähän alussa jotenkin ajattelin, että ehkä masennus menee ohi, jolloin siitä ei tarvitsisi puhua, sitten myöhemmin puhuminen on vain ollut niin vaikeaa, kun ei ole tottunut puhumaan tunteistaan.

Tuossa taas tulikin yksi syy puhumisen vaikeuteen; pelkään oudossa, uudessa tilanteessa mahdollisesti yllättävänäkin ilmeneviä tunteitani, pelkään omia reaktioitani. En niinkään pelkää sitä, miten vanhempani suhtautuvat masennukseeni tai terapiassakäyntiini, vaan pelkään sitä, miten itse reagoisin niiden reaktioihin. Pelkään ehkä näyttää tunteitani vanhemmilleni, kun olen lapsena ja nuorena oppinut, ettei niitä negatiivisia tunteita saa vanhemmille näyttää. Vaikken pelkääkään sitä, etteikö niitä saisi nyt näyttää. Onpas monimutkaista.

Se muuten vaikuttaa kanssa suuresti, että kun mun masennus johtuu paljolti mun vanhemmistani, niin kertominen juuri niille on siksi jotenkin kiusallista. Että samalla kun kerron masennuksestani, tuntuu että syyttäisin vanhempiani, että kattokaa nyt, miten paskasti ootte mua kohdelleet, tässä on tulos. Vaikka totta se tietty onkin, vanhempani on osasyyllisiä masennukseeni, turha sitä on kieltää. En tiedä, miksi syyllistyminen sitten olisi huono asia, pelkäänkö enemmän omia tunteitani vai haluaisinko suojella äitiä liialta itsensä syyllistämiseltä? Ehkä haluaisin, että vanhemmat tuntisi syyllisyyttä jonkin verran, muttei liikaa.

En osaa yhtään kuvitella, miten vanhempani reagoivat masennukseeni. Toisaalta en pelkää niiden reaktioita, toisaalta kyllähän se vähän jännittää, kun ei yhtään tiedä, mitä on tulossa. Nyt kun en ole mitään kertonut, mielessä on se mahdollisuus, että meistä voisi vaikka oikeasti vielä tullakin läheisiä. Mutta jos kerron ja siitä asiasta tuleekin taas yksi puhumaton asia muiden selvittämättömien asioiden joukossa, peli on menetetty. Pelkään siis ehkä sitä, että tilanne voi muuttua vielä pahemmaksi. Ettei enää olisi edes toivoa siitä, että voitais joskus olla läheisiä. Että mut hylättäis uudelleen.

Kertominen on suuri tuntematon mörkö, jota en osaa lähestyä. Ehkä pitäisi madaltaa kynnystä ja aloittaa siitä, että ensin kertoo siskolle, sitten vasta äidille. Ettei ainakaan aloittaisi siitä, että pitää kertoa myös isälle. Toisaalta taas jos kerron äitille, mutten isälle, voi asian puheeksi ottaminen myöhemmin olla ehkä vieläkin vaikeampaa. Mutta pitäisi varmaan laatia joku oikea suunnitelma siitä, miten toimii sitten joskus. Mitkä on ne lauseet, joilla aloittaa? Ehdotuksia?