Hallitsematon elämä

Nyt on ollut tosi huonoja päiviä. Olen ollut hyvin masentunut, surullinen ja stressaantunut. Onneksi en sentään ahdistunut. Stressi on johtunut lähinnä työkuvioista ja unirytmimuutoksista. Masentuneisuus ja surullisuus on johtunut pettymysten kasautumisesta. Ei niitä pettymyksiä tarvitse kuin muutama, niin jo on mieli ihan maassa ja ajattelen olevani ihan turha ja elämän olevan täysin paskaa. Huoh, pitää vaan yrittää jaksaa uskoa siihen, että tulevaisuudessa on helpompaa. Stressin pitäisikin helpottaa jo viikon päästä, noiden pettymysten puimiseen meneekin pidempi aika. Terapiassa ollut rankkaa ja ihmissuhteissa ollut hankaluuksia. Iloa ei tunnu tulevan mistään. Pitkästä aikaa olen terapian lisäksi itkenyt kotonakin. Runsaasti.

Olen tutustunut moniin uusiin blogeihin. Kun marraskuussa aloitin tän oman blogini, en ollut lukenut kuin paria. Eniten ehkä kiinnostaa psykoterapiablogit, mutta olen lueskellut kaikenlaisia muitakin. Eniten mielenterveysaiheisia, mutta myös esim. kakkublogeja. Eilen luin muutamaa syömishäiriöblogia. Katsoin myös eilen TV:stä anoreksia-aiheisen dokumentin, ja olen nyt mietiskellyt syömishäiriöitä. Mulla itsellä ei siis ole ollut syömishäiriötä, mutta olen pohtinut sitä, miksi jollain ihmisillä paha olo ilmenee syömishäiriöinä ja viiltelynä jne ja jollain "vain" masennuksena.

Kai syömishäiriöiden syyt on yhtä moninaiset kuin masennuksenkin, eikä ole esim. niin, että aktiivisille ja energisille ihmisille tulisi anoreksiaa ja ortoreksiaa ja passiivisille ja väsyneille tulisi uupumusta... Kun olen miettinyt sitä, että miksi mulle ei ole tullut vaikka anoreksiaa, olen ajatellut, että olen siihen sairauteen aivan liian laiska; olen aina vihannut kaikkea liikuntaa. Mulla ei ole koskaan tullut liikunnasta hyvä olo, vain vitutus ja väsymys. Toisaalta taas olen ajatellut, että olisin hyvinkin voinut olla sopiva anoreksian uhri; haluaisin kovasti hallita kaoottista elämää. Kun monia elämän asioita ei vain pysty hallitsemaan, niin sitten voisi alkaa hallitsemaan syömistään ja saada siitä hyvää oloa, kun onnistuu jossain, kykenee kontrolloimaan jotain. Onneksi niin ei ole käynyt.

Eikä kyse ole siitäkään, ettenkö kiinnittäisi liikaa huomiota ulkonäköön. Olen kyllä pinnallinenkin, mutta on vain käynyt niin hyvä tuuri, että olen ollut melko tyytyväinen omaan ulkonäkööni. Terapiassakin olen puhunut siitä, että mulla ei ole mitään kriisiä ulkonäköni suhteen, koska olen mielestäni ihan nätti. Sellainen keskivertokaunis. Olen tyytyväinen kasvoihini ja hiuksiini, tai oikeastaan ihan kaikkeen muuhun paitsi peppuun ja reisiin, jotka on isot. Mutta jos olisin ruma, kärsisin siitä varmasti. Ahdistaisi, jos olisin ruma, valitettavasti.

Painoindeksini on kai aina ollut välillä 19-22, nyt n.20. Opiskeluaikoina kun masennus alkoi stressillä, laihduin muutaman kuukauden aikana 8 kiloa. En laihduttanut silloin, ei vain kovin huvittanut syödä. Olin kyllä ihan tyytyväinen, että laihduin, vaikken ollut isompanakaan (tuo 22) liian iso. Nyt on tullut tuosta 8 kilosta 3 takaisin, ei haittaa. En ole laihduttanut muuten kuin kerran 14-vuotiaana. Silloin tais kyllä olla vaihe, josta olisin saattanut lipua kohti anoreksiaa, koska parin kuukauden ajan kirjoitin ylös, mitä söin ja kuinka paljon liikuin. En kuitenkaan laskenut kaloreja, tarkkailu oli epämääräisempää. Söin vähemmän kuin ennen ja pakollisen hyötyliikunnan lisäksi pakotin itseni lenkkeilemään. Sitten kun olin laihtunut tarpeeksi (eli mahduin farkkuihin, jotka olin ostanut, kun ne oli niin ihanat ja niin halvat, vaikka ne oli liian pienet, tosi fiksua joo...), aloin pikkuhiljaa kyllästyä ja lopetin lenkkeilyn ja syömisten ylöskirjaamisen. Taisin kyllä edelleen jonkin aikaa syödä niukasti, mutta kai se aika tervettä vielä kuitenkin oli.

Tavallaan siis ymmärrän, miten helposti voisi ajautua kohti syömishäiriöitä tai vaikka sitä viiltelyä. Saisi ahdistuksen hetkeksi hallintaan jollain tavalla. Pystyisi kontrolloimaan jotain elämässään; voisi olla syömättä tai laskea, että kuluttaa kaikki kalorit liikunnalla pois. Tai saisi huomion kiinnittymään psyykkisen pahan olon sijasta fyysiseen kipuun; viiltely etäännyttäisi psyykkisestä kivusta. Jostain pari kertaa kokeillusta toimintatavasta saattaisi pikkuhiljaa muodostua pakkomielle, rutiini, joka on pakko tehdä, muuten käsittämätön ahdistus valtaisi mielen. Mulla kun on vähän sellaista järjestelmällisyysfiksaatioita, niin ymmärrän, miten jokin epäjärjestys elämässä voi ahdistaa. Hallitsemattomuus, kaaos, epämääräisyys, jota pakkomielteisillä rutiineilla koittaa hallita. Mutta sitten taas toisaalta en kuitenkaan ymmärrä. Kun itsellä ei ole kokemusta syömishäiriöistä, addiktioista, viiltelystä, en osaa ymmärtää.