Terapian aloitus ja opiskelun lopetus

En ollut virallisesti lainkaan sairauslomalla, vaikka käytännössä olinkin monta kuukautta, melkein vuoden. Virallisesti olin opintotuella ja suoritin tosi vähän opintoja. Opiskelut oli jo melko loppuvaiheessa, ja reilu vuosi hoitoon hakeutumisen jälkeen vihdoin valmistuin yliopistosta. Tavoitetutkinto oli tippunut maisterista kandidaatiksi. Paljon pidempään opiskelua en varmaan olisi enää jaksanut. Mm. kandidaattitutkielma on tehty masentuneena, itkien, ahdistuneena. Siitä kyllä tuli helvetin hyvä, siitä ei todellakaan huomaa, että se on tehty pää sekaisin. Tai ehkä aihevalinta jo kertoo, että pakko olla hullu, kun tuollaista tutkii... ;o)

Söin vuoden Cipralexia 20mg päivässä. Olin siihen ihan tyytyväinen. Ei tullut mitään sivuoireita, eikä edes pahoja aloitusoireita, vain pieniä nosto- ja laskuoireita. Ei ollut siis oikeastaan muuta haittaa kuin rahanmeno ja se, että piti muistaa ottaa lääke.

Cipralex auttoi erityisesti tuskaiseen ahdistukseen ja vähensi ahdistusitkukohtauksia. Masennukseen ei auttanut kovin paljon, vähän lievensi. Olo ei muuttunut hyväksi, mutta ei kai lääkkeiden tarkoitus olekaan tehdä iloiseksi ja onnelliseksi, vaan poistaa ne paskimmat ahdistukset. Ja sen lääkitys kyllä mulle teki. Pahoja tunteita leikkautui pois ja hyvillekin tunteille tuli taas tilaa. Eikä niin, että lääkkeet ois jotenkin latistanut tunteita kokonaan. Mulla ei pahimmassa masennuksessani ollut lainkaan mitään ilon tunteita, nyt niitäkin taas oli silloin tällöin ja ahdistukset pysyi vähän vähempänä ja laimeampina.

Lääkityksen lopetin vuoden käytön jälkeen, koska koin saavani apua ensisijaisesti terapiasta. Olo ehkä hieman huononi, mutta ei niin merkittävästi, että olisin halunnut aloittaa lääkkeet uudelleen. Toisaalta on kovin vaikea arvioida, mikä parantumisessa on lääkkeiden ansiota, mikä psykoterapian, mikä ulkoisten asioiden (mm. se, että pääsin eroon opiskelusta). Aion kyllä jatkaa Cipralexilla, jos joskus taas tarvitsen masennuslääkitystä.

Kun valmistuin yliopistosta, menin opiskelemaani alaan mitenkään liittymättömälle alalle osa-aikatöihin. Nyt mulla menee ihan ok hyvin, en todellakaan jaksaisi opiskella, mutta osa-aikatöissä jotenkin jaksan käydä. Noin vuoden olen töissä nyt ollut, enkä tällä hetkellä suunnittele muuta työtä, joskus sitten jotain muuta, koitan olla miettimättä ammatillista tulevaisuutta turhaan vielä. Viihdyn nykyisessä työssäni kuitenkin sen verran hyvin, ettei ole tarvetta etsiä parempaa. Nyt on muita asioita murehdittavana, keskityn terapiaan.

Sain siis kelan harkinnanvaraisen kuntoutustuen psykoterapiaa varten, joka mahdollisti sen, että pääsin aloittamaan itseni parantamisen. Pian tulee kaksi vuotta täyteen tätä itseensä tutustumista. Virallinen tavoite terapiassa on "työ- tai opiskelukyvyn parantaminen ja palauttaminen ja sen seurauksena työelämässä pysyminen tai työhön paluu" (Lainaus kelan sivuilta.) Mutta oikeasti tuo ei todellakaan ole mun terapian tavoite. Terapeutin kanssa ollaan puhuttu siitä, mitkä mun oikeat tavoitteet on. Oikea tavoite on se, että voisin psyykkisesti paremmin. Että ymmärtäisin, mitä oikeasti ajattelen, tunnen, haluan. Se on terapian kannalta samantekevää, olenko työkykyinen vai en tai haluanko edes olla työkykyinen.

Terapian avulla olen kyllä pystynyt valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan osa-aikatyöt, mutta ne on ollut vain terapian sivutuotteita. Oikeasti tärkeää on se, että masennukseni on vähentynyt, ja olen jopa onnellinen välillä. Se, että olen alkanut ymmärtää, miksi olen masentunut. Se, että nyt ymmärrän jo jonkin verran, mitä haluan ja mitä tunnen.

Osittain masennukseni johtuu siitä, että liikaa yritin pakottaa itseäni elämään yhteiskunnan normivaatimusten mukaan, ja ahdistuin siitä, kun tajusin, etten pysty siihen. Kuten esimerkiksi "ottamaan itseä niskasta kiinni", opiskelemaan tehokkaasti ja nopeasti, käymään kokoaikatyössä, matkustelemaan, hankkimaan lapset, auto, omakotitalo, kesämökki... Ja terapian avulla olen ymmärtänyt, että juuri se mua ahdistaisi, jos joutuisin elämään niiden pakkojen ja velvollisuuksien mukaan. Olen tajunnut, että noi asiat ei ole niitä, joita mä arvostan. En haluaisi niitä, vaikka pystyisinkin ne saavuttamaan. Olen oppinut arvostamaan itseäni, ja ymmärtämään, että melko yksinkertainen elämä on mua varten, se tekee mut onnelliseksi, ei keskiluokkainen kulutushysteria ja kiireinen elämä.