YTHS:llä

Masennus ja ahdistus paheni pikkuhiljaa vuosien ajan, kunnes lopulta tajusin, että mun oli pakko hakea ammattiapua. Keskustelin avun hakemisesta monesti mieheni kanssa, joka kovasti kannusti ajan varaamisessa, mutta ei onneksi kuitenkaan painostanut. Olin kovin epäileväinen avun suhteen, ajattelin kaikesta pessimistisesti. Ajattelin, että hoito tulee kalliiksi, eikä ehkä auta. Ajattelin, että lääkkeistä voi tulla vaikeita sivuvaikutuksia ja niitä pitää vaihdella ja kokeilla. Ajattelin, että mahdollinen terapeutti voi olla joku lässynlässyn-psykologi tai joku tyhmä tai ärsyttävä. Ajattelin, että jos saan sairauslomaa, niin kun en voi opiskella, opiskelut viivästyy ja se ahdistaa. Toisaalta tajusin, että pakko mun oli yrittää hakea apua ennen kuin ongelmat pahenee. Ja että pitää mennä YTHS:lle ajoissa, ennen kuin valmistun, ja joudun kunnalliseen mielenterveys”hoitoon”. Yliopisto-opiskelijana sitten varasin ensin ajan YTHS:n neuvontapsykologille, ja myöhemmin muutaman tapaamisen jälkeen psykiatrille.

Neuvontapsykologi oli todella symppis tyyppi. Sille oli yllättävän helppo puhua, ja se tuntui ymmärtävän mua. Se oli läsnä ja aito. Heti ensimmäisellä tapaamisella 10 minuutin keskustelun jälkeen aloin itkeä. Tapaamisissa psykologi kyseli ja mä vastailin ja itkin. Sain jo tuolloin aika hyvän kuvan siitä, mitä on psykoterapia. Kuten mm. sitä, että toisen avulla alkaakin miettiä asioita, joita ei ole tajunnut tai halunnut ajatella, uudesta näkökulmasta. Että alkaa tutkia, mitä tunteita tuntee.

Psykologin tapaamisen jälkeen kirjoitettua:

"Keskusteltiin mm. opiskelun vaikeudesta, siitä, etten tiedä mitä haluan, että ahdistaa ja masentaa, että pelkään uusia epäonnistumisia, että tulevaisuus tuntuu toivottomalta, että en koe elämäniloa, että muutos ahdistaa. Kerroin myös siitä, etten löydä mitään merkitystä elämälleni, ja että tuntuu vieraantuneelta sekä muista että itsestä, kerroin ahdistuneeni determinismin ja indeterminismin ongelmasta ja siitä, etten tiedä mistä ajatukseni tulee, luonko ne itse vai mikä on se vieras, joka tekee ajatukseni. Onko kaikelle syy, vai onko kaikki vain sattumaa.

Sit kerroin siitä, et vihaan ja rakastan vanhempiani. Kerroin, et vihaan isää, kun se on mm. pettänyt äitiä, ja et säälin äitiä. Puhuttiin siitä, että koin, että isä on pettänyt mm. mun luottamuksen, ja että oon ehkä kokenut, et koska se kohtelee perhettään kuin paskaa, niin ei mullakaan pitäis olla mitään (kotityöt, menemisselvitykset jne.) velvollisuuksia perhettä kohtaan. Ja et oon ehkä kokenut sen tilanteen ristiriitaisena, samoin kuin nyt koen hankalana sen, et mm. kela ja yhteiskunta yleensä vaatii multa opiskelua, työntekoa tai jotain muuta vastaavaa ”normaalia”, vaikka mä haluaisin ottaa aikalisän ja miettiä, et kuka mä oon ja mitä mä haluan. Sanoin sille mm. et en haluis olla 5 kertaa viikossa, 8h päivässä, töissä, koska ei siinä jää vapaa-aikaa. Kerroin, et pelkään, et joudun oleen 40h viikossa töissä.

Tuntu aika oudolta puhua siitä, et mä sillon joskus 16-vuotiaana annoin sen kirjeen isälle, ja et pidin sitä salaisuutta, ja et äiti tietää pettämisestä, mut ei siitä, et mä tiedän, ja et isä tietää, et mä tiedän, mut se ei tiedä, et mä tiedän, et äiti tietää, ja et mä en oo koskaan puhunut tosta isän, äidin tai siskon kanssa."

Psykiatrin kanssa en paljonkaan puhunut tunteistani ja ajatuksistani, vaan keskusteltiin enemmän käytännön jutuista, mm. kelan tuen hakemisesta terapiaa varten. Kävin verikokeissa, joiden tulokset oli odotettavasti ihan normaalit. Aloitin tuskallisen pohdinnan jälkeen masennuslääkkeet. Päätös oli vaikea, koska en osannut siihen aikaan päättää yhtään mitään muutakaan ilman pitkää jahkailua.

Olen muuten edelleen todella huono tekemään päätöksiä. Odotan itseltäni täydellisiä päätöksiä, koska en kestä sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Pelkään huonoja valintoja, pelkään vastuuta omasta elämästäni, pelkään epäonnistumisen tunteita, jos valinta on väärä. Tää sitten johtaa siihen, että yritän välttää päätösten tekemistä. Kun ei valitse mitään, ei valitse mitään väärääkään. Kun ei tapahdu mitään, ei tapahdu mitään pahaakaan. Kun ei yritä mitään, ei voi epäonnistuakaan.

Joskus kun vaihtoehdot on yhtä hyviä, en osaa päättää, kun ei ole mitään syytä, kumman valitsisi. Jotenkin siis mulla ei toimi jokin vaisto tai intuitio, vaan kun järkisyyt puuttuu, olen hukassa. En tiedä mitä tehdä. Silloin taas, jos on jotain syitä, tuntuu, että niissä vaihtoehdoissa on sitten liikaakin mietittävää. Pitää punnita kaikki hyvät ja huonot puolet. Yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin. Aika hankalaa.

Auvisen ampumistapaus oli ensimmäistä psykiatrikäyntiäni edellisenä päivävä, joten mietiskelin silloin paljon mielenterveysongelmia. Mietin yhteiskunnan vaikutusta masennukseen. Luin Tiina Tikkasen psykoterapiaopasta, josta mulle vahvistui ajatus siitä, että psykodynaaminen tai psykoanalyyttinen terapia sopii mulle paremmin kuin kognitiivinen. Aloitinkin sitten puolisen vuotta myöhemmin psykodynaamisessa psykoterapiassa.

Terapeutin etsimisessä mulla oli onnea. Ensimmäinen, jolle soitin ja jonka kanssa sovin tutustumiskäynnin, osoittautui mulle sopivaksi. Ajatukset lähti paljon liikkeelle terapeutin tapaamisten jälkeen, ja aloin hahmottaa uusista näkökulmista, mistä masennukseni voisi johtua. Puhuin mm. äidin viikonloppualkoholismista ja isän pettämisestä, ja siitä, et miten ne on vaikuttanut muhun ja mitä tunteita olen lapsena ja nuorena kokenut. Uskalsin jo toivoa, että joskus voisinkin voida paremmin. Aloin odottaa kelan päätöstä siitä, onko mulla mahdollisuus parantua vai ei.

Terapeutin toisen tapaamisen jälkeen kirjoitin:

"Olo on nyt vähän vähemmän tuskainen ja toivoton kuin pari kuukautta sitten. Epäilyttää silti terapia, tulevaisuus, opiskelu, työt, elämä... Ei jaksais vieläkään, mut nyt ehkä toivoo, et joskus jaksais. On kyl nyt vahvistunut se, et mun masennus osaltaan johtuu menneisyydestä, vanhemmista, tunteista, joita ei saanut olla, ja et psykoterapia ois tarpeellista, ainakin siks, ettei masennus pahenisi."