tiistai 20. huhtikuuta 2010

Elämän merkityksettömyys ja tyhjyys

Terapiassa on nyt tullut puhuttua tyhjyyden tunteesta, elämän mielekkyyden puutteesta. Viime aikoina on yhä useammin tuntunut olo tyhjältä, jotenkin siltä, että ei mitenkään akuutisti masenna, ei ahdista, mutta ei ole myöskään oikein mitään iloa tuottavaa. Olo on rauhaton ja tyhjyys häiritsee. Miksi mikään ei tunnu kiinnostavan?

Tänään viimeksi terapiassa mietin, mikä tuo tai toisi mun elämääni merkitystä ja mielekkyyttä. Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on mun ihana mieheni. Mutta toisaalta tuntuu että se ei riitä. Ei oman elämänsä sisältöä kai voi rakentaa toisen ihmisen varaan.

Sitten ajattelin, että mun elämään mielekkyyttä tuo se, että saan puuhastella. Eli että saisin elää kiireettömästi ilman stressiä ja tehdä mitä haluan. Lukea kirjoja, katsoa televisiota, hengata netissä, askarrella paskarrella ja näpertää kaikkea pientä, tehdä ja syödä hyvää ruokaa. Jutella mieheni kanssa, puuhailla kaikkea kivaa sen kanssa. Tavata muitakin ihmisiä, vaan olla.

Mutta olen silti epävarma. Voiko elämän merkitys olla näin yksinkertaista? Voiko elämän mielekkyys olla sitä, että ei ole pakko tehdä mitään velvollisuuksia? Ei siltä tunnu. Jotain kaipaan. Kaipaan sitä, että olisin todella kiinnostunut jostain. Kaipaan sitä, että kokisin olevani jossain hyvä. Kaipaan sitä, että kokisin jostain iloa.

Olen miettinyt, että haluaisinko alkaa harrastamaan jotain. En keksi mitään mikä voisi kiinnostaa. Väsyttää ja uuvuttaa. Tavallaan olen tyytyväinen elämäni ulkoisiin puitteisiin: ihana mies, ok asunto, mukava osa-aikatyö, fyysiset sairaudet ei haittaa, ulkonäköni hyvä, rahatilanne suht ok. Mutta silti olen tyytymätön: mulla ei ole konkreettisia haaveita, toivon vain abstraktisti sitä, että olisin onnellinen.

En haaveile lapsista, en matkustamisesta, en rikastumisesta, en kokoaikatyöstä, en laihtumisesta, en lemmikeistä, en asunnosta, en autosta, en vaatteista. En osaa sanoa, mistä haaveilen. En ehkä edes uskalla haaveilla mistään konkreettisesta. Ehkä mulle on tuottanut niin suurta tuskaa mun haaveiden murskaantuminen, että en uskalla enää toivoa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään? Olen nimittäin huomannut, että kun mulle tulee jonkin toiveen/haaveen murskaantuminen, niin alan muistella vanhoja epätoivon ja pettymyksen hetkiä, ja ajattelen, että typerä minä, miksi menin uskomaan, että toive voi toteutua, mun pitäisi jo olla oppinut, ettei mikään koskaan onnistu... En kai ole vielä kunnolla käsitellyt ja surrut epäonnistumisiani ja vastoinkäymisiäni. Kai se on niin vaikeeta.

Edelleen kuitenkin silloin tällöin jaksan toivoa jotain uusia asioita ja taas pettyä ja pettyä. Pelottaa vaan, että kuinka paljon sitä oikein jaksaa. Tai enhän mä oikeastaan jaksakaan, jokainen uus pettymys tuntuu entistä raskaammalta. Sitten on taas vaikeampaa uskaltaa toivoa.

Tulee sellainen olo, että mitä se sitten kuitenkaan hyödyttää, että tietää, mitä haluaa, jos ei sitä pysty toteuttamaan. Toisaalta muistan kyllä sen ajan kun olin ihan hukassa itseni kanssa, en tiennyt lainkaan mitä ajattelen, tunnen, haluan. Ehkä se epätietoisuus on sittenkin pahempaa. Olisi parempi toivoa ja pettyä kuin vain apaattisena ja hämmentyneenä odottaa jostakin kiinnostumista. Epätietoisuus aiheuttaa ahdistusta, toiveiden täyttymättömyys masennusta. Masennus on kai parempi kuin ahdistus.

Yritän olla armollinen itselleni. Jos mikään ei kiinnosta, niin ei siitä tarvitse hermostua. Sitten vain oon niin väsynyt ja surullinen, että pitää potea ilottomuutta ja odottaa jos tulevaisuudessa joskus joku taas kiinnostaisi.

Tai ehkä tyhjyyden tunne johtuu jostain sisäisestä rakkauden kaipuusta? Siitä, että kokisi, että äiti ja isä rakastaa mua? Siitä, että osaisi itse rakastaa itseään?

Pitäisi puhua terapiassa lisää tästä elämän merkityksettömyydestä, siitä, että toivoisin elämääni jotain miellekkyyttä, siitä, että tuntuu tyhjältä. Ehkä mua pelottaa jatkaakin tosta aiheesta. Tulee surullinen olo, kun pohtii sitä avuttomuuden tunnetta, minkä elämän tyhjyys aiheuttaa. Tuota tyhjyyden tunnetta yrittää ehkä tiedostamattaankin välttää, vaikka sitä kai pitäisi käsitellä enemmän.

Haluaisin aina etukäteen tietää jonkin asian, mistä terapiassa voisin puhua, ettei tarvitsisi jännittää, että tuleeko alussa hiljaisia hetkiä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että se terapia-aika menee hukkaan, jos sitä en "tehokkaasti" käytä. En halua tuhlata aikaa ”turhaan” hiljaisuuteen. Haluaisin puhua olennaisista asioista. Haluaisin saada terapiasta mahdollisimman paljon hyötyä, ja en usko hiljaisuuden sitä tuovan. Enkä ”epäolennaisista” asioista puhumisen. Terapiassa on rauhaton olo, jos ei mielessä ole mitään puhuttavaa. Silloin alkaa keskittyä siihen, että ei ole mitään mielessä, eikä ole mitään puhuttavaa. Silloin mietin sitä, että jaahas, nyt ei ole ajatuksia, mistäs puhuis, pian terapeutti kysyy, mitä ajattelen, hö, miksei voi tulla mitään puhuttavaa mieleen... Ehkä kontrolloin liikaa sitä, mikä on tärkeetä puhuttavaa, mikä taas turhaa, eikä hyödytä terapiaa. En vaan voi itselleni mitään. Haluan että terapia-aika on hyödyllistä, enkä tuhlaa sitä turhaan höpinään. Sitten kun ei tule mitään puhuttavaa mieleen, turhauttaa. En vaan pysty tyhjentämään mieltäni ja rauhoittumaan, vaan ajattelen sitä, etten ajattele mitään..

Mutta ehkä toi olemattomuuden välttäminen johtuukin ajan hukkaan menemisen lisäksi siitä, että haluan välttää tyhjyyden tunnetta. En halua vain olla möllöttää, koska sen lisäksi, että menetän tuon ajan "hukkaan", joudun ehkä kohtaamaan eksistentiaalista ahdistusta. Ehkä pakenen tuota olemassaolon tyhjyyttä, elämän merkityksettömyyttä ja järjettömyyttä myös terapian ulkopuolella. Ehkä suoritan elämääni, velvollisuuksia ja kivoja juttuja, jotta en huomaisi kaiken mielettömyyttä.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Psykoterapia

Tuntuu siltä, että nyt terapian aikana olen tavallaan tauolla elämästä. Olen pysähtyneenä tutkimaan mennyttä, analysoimaan nykyistä, pohtimaan tulevaa. Tarkkailen, mutten elä. En ehdi ja jaksa elää, energia menee mielen tutkimiseen.

Toisinaan kyllä pelottaa se, että terapia sitten joskus loppuu kokonaan. Mulle tulee sitten niin ikävä terapiaa ja terapeuttia. Onneks on ainakin vuosi jäljellä vielä. Nyt nimittäin on toisen terapiavuoden loppu lähellä ja kolmas vuosi alkamassa.

Tosi hassu ihmissuhde. En tiedä terapeutistani oikein mitään, mutta se tietää musta niin paljon. Se tuntee mut toiseksi parhaiten, heti mieheni jälkeen. Ja joiltain osin se tuntee mut jopa paremmin kuin mieheni.

Mun terapeutti on kyllä tosi tärkeä mulle. Jossain vaiheessa puhuttiin terapiassa yleisesti mun ihmissuhteista, mm. siitä, etten tunne siskoani siskoksi, eikä se tunnu ystävältä eikä kaverilta eikä äidiltä, vaan ehkä jonkinlaiselta tädiltä. Sitten puhuin siitä, miten tuntuu, ettei mulla ole koskaan ennen nykyistä miestäni ollut varsinaisia ystäviä, aiemmin ja nykyäänkin on ollut vaan hyviä kavereita, kavereita tai tuttuja. Sitten terapeutti kysyi, mihin lokeroon se kuuluu, ja kerroin, ettei se oikein sovi mihinkään valmiiseen joukkoon, vaan meen suhde on ihan omanlaisensa. Ei sitä tosiaan voi verrata mihinkään. Ei se oo mikään lääkärinkaltainen potilas-hoitaja -suhde, ei ystävyyttä, ei kaveruutta, ei rakkautta, ei vanhempi-lapsi -suhde. Se vaatii ihan oman lokeronsa. Väliaikainen ihmissuhde, joka ei unohdu koskaan ja joka kuitenkin on mulle ihan helvetin tärkeä, tavallaan tällä hetkellä mulle toiseksi tärkein mieheni jälkeen.

Muutamia kertoja, kun olen lähtenyt terapiasta pois, on portaissa tullut sellainen yksinäisyyden ja hylätyksitulemisen kokemus. Primitiivinen avuttomuusolo. Sellainen, että ei olisi halunnut lähteä pois terapiasta, jossa terapeutti kuuntelee ja ymmärtää mua. On tullut jo lähtiessä ikävä terapeuttia, joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. On tuntunut avuttomalta jäädä yksin.

Niin mitäs sitten, kun terapia loppuu ja jään yksin? Sitten kai mieheni saa alkaa kuunnella aktiivisemmin mun analysointejani kuin nykyisin. En kuitenkaan aio tehdä siitä terapeuttiani, se ei olisi hyväksi meen suhteelle, se ei ois hyväksi mun miehen mielenterveydelle, ja toisaalta eihän mun mies ees osais olla terapeuttina. Ei se osais kysyä hyviä kysymyksiä ja jaksais ahdistumatta ja kyllästymättä kuunnella mun itkunsekaista selostustani tunteistani ja sekavista ajatuksistani. Pitäis kai osata jotenkin olla itse itsensä terapeutti, jollain tavalla sisäistää terapeutti, oppia kysymään itse niitä kysymyksiä.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Pahoja päiviä ja hyviä päiviä

Nyt on ollut aika vaihtelevaa, välillä on ollut useita peräkkäisiä päiviä, jolloin olen ollut todella masentunut ja uupunut, välillä taas on ollut mukavaa. Eilen ja tänään on onneksi ollut kivaa. Siis kivaa, ihanaa! :)

Torstaina kävin pankissa. Tavalliselle käsittelytililleni oli kerääntynyt pari tonnia ”ylimääräistä”, joten päätin laittaa ne määräaikaiselle säästötilille vähän korkoa kasvamaan. Pankkivirkailija sanoi siinä tilitietojani katsoessaan, että sulla onkin ihan kivasti jo säästöjä, mihin säästät, asuntoa vartenko? Vastasin, että en säästä mitenkään tavoitteellisesti, että en tiedä mitä varten, ihan yleisesti pahan päivän varalle ja ehkä asuntoon. Siihen se n.50-55-vuotias nainen sanoi, että ei tuon ikäisenä mitään pahoja päiviä kannata miettiä. Hämmennyin todella! Sain vielä mutistua jotain, että no kyllä mun työpaikalla ainakin nyt on pahat päivät ja en saa niin paljon työvuoroja kuin haluaisin.

Mutta sitten pankkiasioinnin jälkeen aloin todella pohtia tuota lausetta. Juurihan monilla 25-vuotiailla niitä pahoja päiviä on; kitkutellaan pienillä opintotuilla, valmistutaan työttömäksi, kamppaillaan oman identiteetin kanssa -ja niin, masennutaan. Tälläkin hetkellä tunnen muutamia n.20-35-vuotiaita, jotka on psyykkisistä syistä sairauslomalla tai kuntoutustuella ja tulevaisuudessa häämöttää luultavasti työkyvyttömyyseläke. Omalla kohdallani en sitä pelkää, mutta jestas, että nuorien ei kannattaisi pohtia ”pahoja päiviä”!? Itselläkin nousee pian menot suuremmaksi kuin tulot, kun kelan terapiatuki laskee puoleen, ja alan maksamaan psykoterapiassakäynnistäni huomattavasti enemmän kuin nykyisin.

Havahduin tällä viikolla siihen, että tykkään kovasti nykyisestä työstäni. Työilmapiiri on mukava, työkaverit on kivoja, pomokin on mukava. Työ ei ole liian monimutkaista muttei myöskään liian yksinkertaista. Ei tarvitse ajatella liikaa, mutta ei ole tylsääkään. Ei tarvitse olla luova, mutta ei liian jyrkästi noudattaa sääntöjäkään. Ei tarvitse olla asiakaspalvelussa. Työstressiä on vain harvoin. Kuitenkin töissäkäyminen uuvuttaa; kotona olen kovin väsynyt. Ja aikaisin aamulla herääminen on ihan hirveetä. Monena aamuna ajattelen noustessani sängystä, että ai vittu, tää on ihan hirveetä, mä haluun työttömäksi, että vois nukkua aamuisin 9 asti, nyt kun pitää herätä viimeistään 6. Mutta sitten samana päivänä saattaa töissä tuntua kivalta. Se konkreettinen työ on sellaista, josta saan jonkinlaista tyydytystä; siinä mun järjestelmällisyysfiksaationi pääsee oikeuksiinsa.

Olen siis osa-aikatöissä. En jaksa enkä halua olla kokoaikatöissä. Haluaisin kyllä jaksaa olla kokoaikatöissä, vaikka en sitten olisikaan; mielestäni kokoaikatöissä kävijällä ei jää aikaa muuhun kuin töihin, nukkumiseen, syömiseen ja kotitöihin. Ei jää aikaa elää. Olisin ehkä vapaaehtoisesti down-shiftaaja, jos olisin terveempi tekemään sen päätöksen. Nyt olen valinnut lähinnä työttömyyden ja osa-aikatyön valillä. Ja luulen, että mun mielenterveydelleni on parempi käydä osa-aikatöissä kuin olla työttömänä, vaikka vapaaehtoista työttömyyttäkin on monesti tullut pohdittua. Kokoaikatöissä uupuisin nopeasti ja joutuisin sairauslomalle.

Vaikka olen omasta ”halustani” osa-aikainen, niin nyt laman jäljet on näkynyt sen verran, että en ole saanut niin paljon työvuoroja, kuin olisin halunnut. Se on aiheuttanut sen, että olen jälleen alkanut pohtimaan tulevaisuuttani työelämässä. Olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, viihdyn siellä, enkä haluaisi hakea muita töitä. Eikä niitä töitä nyt noin vaan löydykään. En jaksaisi millään tuhlata vähäistä energiaani uuden työn opetteluun ja stressaamiseen. Ja kun mua ei kiinnosta mikään työ, ei kiinnosta hakea mitään. Mutta rahaa tulee nyt siis vähemmän kuin ennen. Ja samaan aikaan menot nousee suuremmiksi kuin ennen! Olen siis pohtinut myös osa-aikatyöttömyyden vaihtoehtoa. Soviteltua työttömyyskorvausta tulisi kuitenkin suhteellisen vähän, ja samalla menettäisin opiskelijaetuuteni, kun siirtyisin virallisesti opiskelijasta työttömäksi. Olen pähkäillyt ja pohtinut, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua.