Vaikein jäljelle jääneistä ongelmista

Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.

Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :

"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu. Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut."

Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.

Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.

Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.

Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...

Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.

Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Vaativa persoonallisuushäiriö

Vaativa persoonallisuushäiriö, eli obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö, eli anankastinen persoonallisuushäiriö, tässä se hurjan pitkä postaus mulle merkittävästä ja mielenkiintoisesta aiheesta nyt vihdoin tulee. En tajua, miksen ole kirjoittanut tästä aiemmin.

Mulla on vaativa persoonallisuus. En tiedä, onko kuitenkaan vaativaa persoonallisuushäiriötä. (Sitä ei siis ole diagnosoitu, mutta mulla saattaa se silti olla. Diagnooseinani on dystymia ja gad eli pitkäaikainen masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.) "Oireita" vaativasta persoonallisuushäiriöstä mulla siis on paljon, mutta en oikein hahmota, kuinka paljon ne haittaa mua ja muita ihmisiä, kuinka vakavia siis "oireet" ovat, olisiko niitä "riittävästi" diagnoosin asettamiseksi. Tuntuu hieman oudolta ylipäätään puhua diagnoosin kriteereistä oireina, koska kyseessä ei tunnu olevan mitkään erilliset oireet, vaan kyse on siitä, että persoonallisuuden tietyt piirteet ovat korostuneita.

Tässä on mielestäni hyvä linkki vaativasta persoonallisuushäiriöstä:

http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/obsessiiviskompulsiivinen.html

Käyn sitä nyt läpi järjestyksessä:

"Henkilöillä joilla on Ryhmä C:n mukainen persoonallisuushäiriö ovat sosiaalisesti estyneitä, tuntevat itsensä tavallisesti riittämättömiksi sekä ovat liian herkkiä arvostelulle."

Estyneisyyttä en heti tunnista itsessäni, mutta riittämättömyyden, avuttomuuden ja osaamattomuuden tunteet on hyvinkin ajankohtaisia. Kaipaan hyväksyntää ja kiintymystä ja olen herkkä hylkäämiselle ja arvostelulle. Ja vaikken suoraan estyneisyyttä tunnistakaan, niin olen toki ujo, ja monesti sosiaaliset tilanteet hermostuttavat mua.

"Tärkeimpänä ominaisuutena tässä häiriössä on liioiteltu ja pysyvä pyrkimys kontrolloida. Anankastisten potilaiden pitää kontrolloida niitä jotka ovat heidän lähellään, kontrolloida kaikkea epävarmaa, ja kontrolloida omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Anankastisilta henkilöiltä puuttuu sisäinen turvallisuuden tunne ja he yrittävät tehdä ulkoisen maailman täydellisesti ennustettavissa olevaksi."

Tämä sopii muhun erittäin hyvin. Turvattomuus ja kaoottisuus aiheuttaa ahdistusta, jota ehkäistäkseni koitan hallita kaoottista maailmaa. Olen luonut itselleni rutiineja ja pakkomielteitä, jotka pitävät ahdistusta poissa, koska ne tekevät elämästäni hieman ennustettavampaa. Rutiinit luo turvallisuutta.

"Myöhemmät psykoanalyyttiset teoriat tähdentävät varhaisempia ilmentymiä lapsen itsemääräämisoikeudesta vanhempien toivomuksia vastaan. Viettien ja tunteiden ilmaiseminen, mukaanluettuna kiukku, muotoutuvat vanhemmilta saadun palautteen mukaan ja voivat saada aikaan häpeää ja arvostelua. Tämän teorian mukaan, aivan kuten lapsetkin, pakkomielteiset potilaat ovat usein ylistäneet mitä ovat tehneet eikä suinkaan keitä ovat olleet. Tunteet on siirretty heikkouden ja häpeän alamaailmaan. Lapsi voi välttää arvostelua keskittymällä tehtäviin ja siirtämällä kiukkunsa. Omaksumalla moralisoivan asenteen kiukun sijaan, lapsi pääsee mielenliikutuksestaan ja huomiostaan vanhempiaan kohtaan. Tämä dynaaminen tapahtumaketju vahvistuu sellaisissa yhteisöissä joissa vaikuttaa voimakkaasti protestanttinen työmoraali, perheissä joissa yksilön tunteet ovat ryhmälle toisarvoisia, sekä yhteisöissä joissa avoin tunteiden ilmaiseminen ei ole suotavaa."

Olen paljon terapiassakin puhunut siitä, miten opin jo pienenä, ettei isän nähden saa itkeä, ja miten isän määräilystä ja auktoriteettiasemasta johtuen mulle on tullut syvä vastenmielisyys ja ahdistus uskonnollisia yhteisöjä ja niiden määrittämiä jyrkkiä ja suvaitsemattomia eettisiä näkökulmia kohtaan. Yleisemminkään perheessäni ei ilmaistu tunteita, (muita kuin isän vihaisuutta,) ja protestanttinen työmoraali sopii isääni erittäin hyvin. Isäni on aina korostanut tekemistä, esim. kotitöiden tekemisen tärkeyttä, ruumiillisen työn tekemistä jne. ja väheksynyt ajattelua, lukemista ja muuta ”turhaa”. Se on ollut aina suorituskeskeinen ja tuloksellisuushakuinen, ei ole saanut laiskotella.

"Diagnostiset kriteerit:

(1) Syventynyt yksityiskohtiin, sääntöihin, listoihin, järjestykseen, organisaatioon, tai kaavioihin siinä laajuudessa että toiminnan pääasiallinen tarkoitus menetetään

[sopii jossain määrin]

(2) Osoittaa täydellisyyden tavoittelua joka heijastuu tehtävien valmiiksi saamiseen (esim. ei saa projektia valmiiksi koska hänen liian tiukkoja vaatimuksiaan ei saavuteta)

[sopii jossain määrin]

(3) Kohtuuttoman omistautunut työlle ja tuottavuudelle vapaa-ajan harrastuksien ja ystävien kustannuksella (lukuunottamatta selvää taloudellista pakkoa)

[ei sovi kovin hyvin; aluksi ajattelin, ettei ollenkaan, mutta vaikka olenkin vain osa-aikatyössä, olen siinä mielessä kohtuuttoman omistautunut, että stressaan töitä ja töissä suoriutumista aivan liikaa vapaa-ajallani.]

(4) Ylitunnontarkka, pikkutarkka, ja joustamaton moraalisissa, eettisissä sekä arvokysymyksissä (lukuunottamatta kulttuuriin tai uskontoon kuuluvaa samaistumista)

[sopii jossain määrin]

(5) Kyvytön heittämään pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita jopa silloin kun niillä ei ole tunnearvoa

[sopii jossain määrin]

(6) Haluton jakamaan tehtäviä tai työskentelemään toisten kanssa elleivät he alistu tekemään niitä täsmälleen hänen tavallaan

[sopii melko hyvin]

(7) Omaksunut saidat kulutustottumukset sekä itseään että toisia kohtaan; näkee rahan jonain jota pitää kerätä varastoon tulevia katastrofeja varten

[sopii erittäin hyvin]

(8) Vaikuttaa jäykältä ja uppiniskaiselta"

[sopii jossain määrin]

"Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuuden käyttäytymistä on johdonmukaisesti kuvattu yksinomaan säntilliseksi. Potilas on keskittynyt yksityiskohtiin, kiinnittää huomionsa sääntöihin, menettelytapoihin, aikatauluihin, sekä täsmällisyyteen."

Joo, mm. ärsyynnyn herkästi muiden ihmisten epäjärjestelmällisyydestä, myöhästelystä, suunnitelmien muuttamisesta ym. ”epäluotettavuudesta”, siis mun rutiinien rikkomisesta. Oonkin ajatellut, että vaikka mulla ei ole mitään perinteisiä riippuvuuksia (tupakka, alkoholi, uhkapelit, ruoka, liikunta ym.), niin kuitenkin tavallaan joistakin rutiineistani olen riippuvainen. Tää viehtyminen järjestelmällisyyteen on tavallaan pakko-oire tai riippuvuus, koska muutamat pakkomielteet on kovin vahvoja eikä kovin järkeviä. Toisaalta ei ehkä kovin haittaaviakaan.

"Koska tällainen kiihkeä täydellisyyden ja järjestyksen tavoittelu kuluttaa paljon aikaa, muut elämänalueet näyttävät usein olevan epäjärjestyksessä. Yksi huone tai pöytälaatikko voi joutua epäjärjestykseen, tai osa sosiaalisesta tai perhe-elämästä voi olla sekaisin."

Mulla ilmenee tuo ehkä niin, että ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, jos työ, terapia ja kotityöt vie mielestäni "liikaa" aikaa. Kotityöt jää tekemättä, kun pitää käydä peräkkäisinä päivinä töissä jne. Mutta ehkä olen pikemminkin koittanut karsia vaativista asioista, jotta ei tulisi tilannetta, että esim. jokin huone joutuisi epäjärjestykseen. Se synnyttäisi mussa niin pahaa ahdistusta, että haluan välttää sen ja kyetä pitämään tavarat lähes täydellisesti järjestyksessä.

"Uppiniskaisuus on näille henkilöille toinen luonteenomainen piirre. Heidän pitää saada asiat tehtyä omalla tavallaan ja realistiset perustelut eivät useinkaa[n]* saa heitä muuttamaan vaatimuksiaan. Heidän tarvitsee alistaa muut tekemään asiat heidän tavallaan, ja usein he uskovat ettei kukaan voi tehdä asioita yhtä täydellisesti kuin he itse. He antavat yksityiskohtaiset ohjeet, väittäen kivenkovaan että heidän tapansa on ainoa tapa tehdä asioita, ja ovat ärsyyntyneitä jos muut esittävät vaihtoehtoja. Tästä johtuen he yleensä haluavat välttämättä tehdä kaiken itse ja ovat kykenemättömiä jakamaan tehtäviä, joka lisää heidän tehottomuuttaan työelämässä."

(*Tässä yksi esimerkki pikkutarkkuudesta. On pakko korjata alkuperäisessä tekstissä oleva näppäilyvirhe. Jos huomaan esim. blogiteksteissäni kirjoitusvirheitä myöhemmin niitä lukiessani, korjaan ne. Mua ärsyttää toisinaan myös muiden teksteissä olevat kirjoitusvirheet ja varsinkin kielioppivirheet.)

Joo, muiden tekotavat usein tuntuu vääriltä tai huonoilta. Mm. huomautan miehelle siitä, kun se ei ole tiskannut astioita täysin puhtaaksi, ja on laittanut astiat "väärin" kuivauskaappiin kuivumaan (niin, että ne on toisissaan kiinni, jolloin ne kuivuu huonosti). Työkavereita en ole alkanut käskyttämään, mutta pari kertaa olen kyllä "neuvonut", miten asiat voisi myös tehdä... Joidenkin huolimattomuus, laiskuus, välinpitämättömyys välillä ärsyttää kovastikin. En ole oikein koskaan ollut kovin ryhmätyökykyinen, koska haluan tehdä asiat omalla, "parhaalla", tavallani. Muiden tavalla tekeminen usein turhauttaa.

"Paradoksaalista on että heidän uppiniskaisuutensa liittyy epävarmuuteen. Pysyvä päättämättömyys on tunnusomaista ellei heillä ole selviä suuntaviivoja. He pelkäävät tekevänsä virheitä tai virhearviointeja ja lykkäävät toistuvasti päätöksentekoa kunnes heillä on tarpeeksi tietoja tehdäkseen mielestään ainoan oikean päätöksen. Kun säännöt eivät sanele oikeaa vastausta ongelmaan tai jos tehtävien menettelytavasta ei luovuta, päätöksenteosta tai tehtävän aloittamisesta saattaa tulla pitkä ja tuskallinen prosessi."

Päätöksenteko ahdistaa ja on todella vaikeaa, vaikkei olisi niin merkittävästä asiasta kyse edes. Sitä vaan niin pelkää sitä, että tekeekin väärän valinnan ja sitten epäonnistuu jossakin. Tuntuu, että vaadin itseltäni täydellisiä valintoja, etten sitten joutuisi kestämään mitään epäonnistumisia. Ja se tekee tietysti sitten niiden päätösten tekemisen erittäin hankalaksi, kun kaikki edut ja haitat pitäisi tietää etukäteen, vaikkei niitä voi tietää! Mä välttelen kyllä vähän liikaakin päätösten tekemistä ja riskien ottoa. Usein pähkäilen ja pohdin pitkään, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua. Olenkin täällä blogissa useasti jo puhunut päättämättömyydestäni, ja siitä, miten koitan välttää epäonnistumiset ja pettymykset välttämällä päätökset kokonaan. Koska yritän löytää mahdollisimman hyvän vaihtoehdon, mutta toisaalta välttää riskin, muodostuu päätöksenteko erittäin hankalaksi.

"Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö ovat luonteenomaisesti ylitunnollisia sekä pikkutarkkoja."

Joo, olen erittäin järjestelmällinen, pikkutarkka, täsmällinen ja tunnollinen.

"Nämä henkilöt ovat pihejä ja itaroita sekä usein elävät paljon vaatimattomammin mitä heidän todellinen sosioekonominen asemansa edellyttäisi. He eivät pidä kuluttamisesta, vaan uskovat että rahaa pitää säästää tulevaisuuden vaikeuksien varalle. Heillä on suuria vaikeuksia heittää pois loppuunkäytettyjä tai hyödyttömiä tavaroita, koska he uskovat niiden saattavan olla käyttökelpoisia jonain päivänä."

Olen säästäväinen ja pihi, ehdottomasti. Mulle raha, erityisesti tilillä oleva jonkinlainen "ylimääräinen" vararahasto, edustaa kyllä vahvasti turvallisuutta. Kun elämä tuntuu muuten niin kovin pelottavalta ja turvattomalta, on lähes pakko olla säästössä rahaa, jotta ei murehdi koko ajan raha-asioita. Murehdin silti rahasta usein, ja silloin joskus kun olin 3kk täysin ilman tuloja, olin hyvin stressaantunut ja ahdistunut ja mulla oli turvaton olo.

Säästöillä yritän siis luoda turvaa, etten vaan joutuisi hätään. Tai että olisi heti apua, jos joutuu hätään. Säästöt tuntuu olevan kuin pelastusliivit keikkuvassa veneessä. Pakollinen varautuminen. Kai tää pihiys on tosiaan pohjimmiltaan yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää.

Mietin siis rahankäyttöäni hyvin tarkkaan, vaikka ei mikään pakko olisi. En siis todellakaan mikään rikaskaan ole, mutta suurempiinkin menoihin olisi varaa. Olisi oikeasti todella pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka tosiaan siis lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Kerroinkin jo täällä joskus aiemmin tästä mun pihiydestä ja myös jonkinlaisesta pakkomielteestä yrittää ostaa mahdollisimman edullista. ("Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.") Nuo pakkomielteet itsessäänhän on siis tosiaan myös viitteitä vaativaan persoonallisuushäiriöön, jos ne ei ole niin vaikeita ja vakavia, mitä pakko-oireisessa häiriössä on.

Tavaroiden pois heittäminen on vaikeaa. En millään raaskisi heittää pois mitään, vaikka ajattelisinkin, että niistä todennäköisesti ei ole hyötyä tulevaisuudessakaan. Olen huomannut, että luopumispäätösten tekeminen on vaikeaa, mutta kun olen onnistunut karsimaan vaikka jotain turhia koriste-esineitä, en ole niitä kyllä jälkikäteen koskaan kaivannut.

"Nämä henkilöt ovat huumorintajuttomia ja heiltä puuttuu luonnollinen tunteiden ilmaiseminen. Tavallisesti he eivät osoita kiukkuaan suoraan. Kuitenkin he ovat usein vihaisia sellaisissa tilanteissa joissa he eivät voi kontrolloida omaa tai muiden käyttäytymistä. Kiukku osoitetaan yleensä epäsuorilla aggressiivisilla teoilla (kuten jättämällä pieni juomaraha tai olemalla tarjoamatta vähäisintäkään apua silloin kun sitä odotetaan). Heidän vihankäsittelynsä liittyy läheisesti heidän herruus-alistuminen asenteeseensa auktoriteettihahmoja kohtaan. He saattavat olla kohtuuttoman alistuvia esimiehelle jota kunnioittavat, mutta jarruttavia sellaiselle auktoriteettihahmolle jota eivät kunnioita.

Vaikutelma pakkomielteisestä henkilöstä on hillitty ja jäykkä. Se ei ole lattea tai tylsä, vaan ahdas. He eivät naura tai itke, ja tuntevat olonsa epämukavaksi sellaisten ihmisten seurassa jotka osoittavat tunteensa. Heidän mielialansa on tavallisesti vakava, mutta ahdistusta tai masentuneisuutta voi esiintyä."

Tämän jotenkin hämärästi tunnistan myös itsessäni. Musta on sanottu mm. että musta saa sellaisen kuvan, että olen tieteellisen järkevästi ja tunteettomasti ajatteleva, ja että olen vakava.
Toki itse tiedän, että oikeasti olen ihan hirveän tunteellinen ihminen, mutta aika harvoin niitä tunteitani osoitan muille kuin läheisille ihmisille (mies, ystävät, terapeutti).

"Yhteenvetona voidaan todeta obsessiivisten persoonallisuuksien rakastavan järjestystä, huolellisuutta ja samanlaisuutta sekä vihaavan uusia asioita, oma-aloitteisuutta ja muutosta. He tarvitsevat käskyvaltaa, turvallisuutta ja varmuutta sekä välttävät luovuutta, taidetta ja jännitystä. He vähentävät ahdistusta noudattamalla tiukkoja sääntöjä ja pidättäytyvät ilmaisemasta tunteitaan välttämällä oma-aloitteisuutta. He pelkäävät sisäistä heikkouttaan sekä aggressiivista tunteellista maailmaa."

Rakastan täsmällisyyttä, enkä voi sietää epävarmuutta. Olen turvallisuushakuinen. Muutokset ja uudet asiat ahdistaa ja stressaa. Esim. ihan vaikka sellainen, että ravintolassa en uskalla valita erikoisia annoksia. Muutenkin uusien ruokien maistaminen on aina vähän jännää...

Kirjoitan aina kaiken muistettavan ylös, ettei tarvitse murehtia muistaako kaiken ja harmistua, jos jotain unohtuu. Eli siis todellakin vähennän ahdistustani noudattamalla tiukasti omia sääntöjäni ja pakkomielteitäni. Haluan, että tavarat ovat järjestyksessä. Ei siis vain niin, että ei olisi sotkuista ja sekaista, vaan että kaikki tavarat olisivat omilla "oikeilla" paikoillaan. Järjestelen esimerkiksi mieheni vaatteita, kun en voi sietää sitä, että ne on sekaisin. Keräilen niitä pitkin kämppää lojumasta sikin sokin ja viikkailen ne nätisti pinoihin vaatehuoneeseen ja mieheni yöpöydälle.

Sekavuus yleisestikin aiheuttaa epämukavan olon, selkeys ja esim. symmetrisyys rauhoittaa. Koen taiteen ja luovuuden hiukan liian epämääräisinä ja jotenkin vieraina asioina, liian kaoottisina, vaikka olen kyllä huomannut, että mustakin löytyy luovuutta. Jännitys ei ole kivaa, vaan vältettävää, pelottavaa.
Mun persoonallisuus on muuttunut jonkin verran terapian kuluessa, ja esimerkiksi tuo tunteitteni kanssa sinuiksi tuleminen on asia, jonka myötä en enää täytä niitä vaativan persoonallisuushäiriön "oireita", jotka aiemmin muhun sopi paremmin.

"Kuten muutkin persoonallisuushäiriöt, myös obsessiivi[s]-kompulsiivinen persoonallisuushäiriö esiintyy varhaisaikuisuudessa ja sillä on taipumus olla pysyvä sekä muuttumaton. Kuitenkin joistakin varhaisaikuisista joilla on merkittävä määrä obsessiivisia piirteitä tulee lämpimiä, rakastavia ja helliä aikuisia. [--] Potilaalla jolla on obsessiivinen persoonallisuus voi olla suuri määrä psykiatrisia häiriöitä, mutta masennus ja ahdistushäiriöt ovat kaikkein tavallisimmat[--].

Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö voivat pärjätä hyvin sellaisessa työssä joka vaatii työskentelyä yksityiskohtien parissa, järjestystä ja järjestelmällistä menettelyä ja missä ihmissuhteita voi käyttää alistuviin osapuoliin. Kuitenkin he ovat erityisen haavoittuvia odottamattomien muutosten suhteen sekä ammatillisessa että sosiaalisessa ympäristössään. Myöhemmin alkavan masennuksen esiintyminen obsessiivis-kompulsiivisilla persoonallisuuksilla on tavallista.

[--] Useissa, muttei kaikissa, obsessiivisen persoonallisuuden tapauksissa piirteet ja käyttäytyminen ovat itsesyntyisiä ja näin ollen niitä ei yritetä vastustaa, vastakohtana obsessiivis-kompulsiiviselle häiriölle."

Tähän liittyen kirjoitinkin jo viimeksi: "Jännä, miten juuri monet vaativan piirteet, jotka sopii muhun, tuntuu olevan sellaisia, jotka koen olevan erittäin sitkeässä mussa itsessä kiinni. Sellaisia asioita, joista tajuan, että ne saattaa olla ongelmallisia, mutta joista jollain tavalla kuitenkin haluaisin pitää kiinni. Että en välttämättä edes haluaisi vapautua niistä, vaikka toisaalta tajuankin, että ne on ongelmallisia. Mutta kun ne jotenkin tuntuu niin multa. Ongelmallisuudessaankin ne tuntuu jotenkin niin turvallislta. Sehän siinä taitaa suuressa osassa ollakin; elämän turvattomuuden, maailman kaoottisuuden, vastapainoksi, niiden hallitsemista yrittämään, olen kehittänyt kaikenlaisia omituisia piirteitä, jotka luo turvallisuutta. Kaaoksen aiheuttaman ahdistuksen hallintakeinoja, jotka saattaa joskus kääntyä tarkoitustaan vastaan."

"Psykologinen hoito joka keskittyy täydellisyyden tavoitteluun, ankaruuteen, pikkutarkkuuteen ja kyvyttömyyteen kestää epäonnistumisia on pääasiallinen lähestymistapa. Tukahdutettua aggressiota, syyllisyyttä sekä riippuvaisuuden tarpeita pitäisi osoittaa käyttämällä psykodynaamista lähestymistapaa."

Psykodynaamisessa psykoterapiassani näitä asioita on kyllä käsiteltykin. Viimeksi nyt ihan parhaillaan, kun käyn läpi sitä ahdistusta, mitä koen työssäni. Työn suhteen olen edelleen myllerryksessä. Toisinaan ajattelen, että kunhan saan työssä olevan epämääräisen kaoottisuuden hallintaan, voin nauttia työstä mm. sen takia, koska pääsen hyödyntämään pikkutarkkuuttani. Toisinaan olo on hyvinkin toivoton, ja tuntuu, että työ on sisällöltään aivan liian kaoottinen mun persoonallisuudelleni, en kestä sitä, koska sitä työn epämääräisyyttä ei voi hallita. Etenen viikko kerrallaan, koitan selviytyä ahdistuksestani ja oppia näistä vaativuuden mekanismeistani lisää.

Vaikeaa

Nyt on ollut kovin vaikeaa. Uuvuttavan surun lisäksi kehiin on tullut taas pitkästä aikaa masennus ja jopa ahdistus. Ahdistus on oireillut fyysisestikin, mitä mulla ei usein tapahdu. (Yleensä psyykkiset ongelmat oirehtii selvästi vain psyykkisesti, jos väsymystä ei lasketa, ja vain fyysiset vaivat fyysisesti.) Nyt on ollut vatsakipuvaikerrusta ja oksetusoloa, päänsärkyä. En ole kuitenkaan huolestunut, koska tiedän ahdistukselle selvän syyn; olen viime aikoina käsitellyt paljon vaikeita asioita. Ajattelen, että tää on nyt luonnollinen reaktio, aikanaan ohimenevä vaihe, joka on hyödyllistä läpielää. Se ei ahdista, että ahdistaa.

Terapiassa tuli esiin pari asiaa, joiden ajankohdan halusin selvittää, ja ne selvitettyäni päätinkin aloittaa vanhan projektin uudelleen; tutkimuksen mun menneisyydestä. Kaivoin ala-asteen päiväkirjat esiin ja tutkin. Lisäksi keräsin informaatiota mm. valokuvista, kavereiden kanssa kirjoitetuista kirjevihoista, äidinkielen aineista. Projekti siis jatkuu edelleen, aion pikkuhiljaa käydä kaikki menneisyyteni dokumentit läpi ehkäpä lukioon asti. Mähän luin kaikki päiväkirjani läpi silloin joskus oiskohan ollut vuonna 2008, ennen psykoterapiaan menoa. (Sitä ennen en muistaakseni ollut juurikaan koskenut niihin.)

Nyt toisella lukukerralla huomaan lukevani eri tavalla. Tavallaan objektiivisemmin, tutkimusotteella, mutta toisaalta myös kovasti tuntien ja tulkiten lauseita uudesta näkökulmasta. Ehkä kiinnitän huomiota eri asioihin. En ole enää niin vieraantunut sen pikkutytön maailmasta, vaan eläydyn lukemaani. Ja toisaalta todella uskon ja tunnen sen lukemani, en alitajuisesti kiellä tekstiä, koska se olisi liian järkyttävää pitää sanoja totena. (<- Noin uskon jossain määrin käyneen vielä silloin 2008, jolloin olin niin hukassa itseni kanssa, vielä ihan pihalla menneisyydestäni. Terapia on auttanut mua tajuamaan paljon asioita, ja suhtautumaan asioihin eri tavalla ja havaitsemaan asioita eri tavalla. Olen oppinut tuntemaan itseni ja analysoimaan menneisyyttäni.)

Se ajankohta, mikä erityisesti aiheuttaa ahdistusta, järkytystäkin, on ala-asteen viimeinen luokka. Silloin olin yksinäinen 12-vuotias tyttö, jonka elämän olisi toivonut olevan aivan erilaista kuin mitä se oli. Viimeistään tuossa vaiheessa olen ollut masentunut. Äidin alkoholinkäyttö on ollut mulle aivan selvästi haitallista. Luokkakavereiden kiusaaminen on ollut julmaa ja haitallista. Isä on ollut aivan liian autoritäärinen. Sisko on ollut paljon poissa. Olen ollut fyysisesti melko yksin, mutta psyykkisesti lähes täysin yksin. Ongelmia on ollut aiemminkin ala-asteella ja ehkä ennenkin koulua, mutta erityisesti 12-vuotiaan ikään sijoittuu aika, jolloin olen ollut todella kovilla.

En ole kuitenkaan liian hyväuskoinen sen suhteen, että varhaisemmin lapsuudessa ei olisi sattunut vastaavaa. Kun ei muista kokonaisuutta, vain irrallisia osia, on omien epävarmojen tulkintojen varassa(, ja lopullista oikeaa totuutta ei todennäköisesti saa ikinä selville). Tuossa ala-asteen lopussa olin lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, joten kyllähän sekin vaikuttaa kirjoituksiin, etten nuorempana lapsena ole osannut juurikaan kirjoittaa tunteistani, vaan lähinnä siitä, mitä olen tehnyt milloinkin. Erinäiset pienet vihjeet osoittaa sitä, että (ehkä ihan muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta, [ja tämänkin varauksen voi kyseenalaistaa]) kasvuympäristön ristiriidat on ollut samansuuntaisia sekä ennen kouluikää ja ala-asteen lopulla että ylä-asteella ja lukiossa. Ei se, ettei muista, tarkoita, ettei ole ollut.

Tän kaiken kauheuden tajuaminen ja kokeminen, menneisyyteen eläytyminen, saa mut ahdistuneeksi. Tunnen äitiä ja isää kohtaan pettymystä ja katkeruutta. Mutta suurin on silti suru. Tekisi mieli kirjoittaa, että se sama suru, jota olen tuntenut läpi lapsuuden ja joka on tarttunut mun minuuteen sitkeästi kiinni, ja joka tulee aina olemaan oleellinen osa mun persoonallisuuttani, mutta en tiedä, mitä ajattelen, ajattelenko niin.

Kyllä tää tästä

Viime kirjoituksissa pohtimani hetkessä eläminen on osittain onnistunut, osittain ei. Olo on useimmiten kahlehdittu, mutta vapauden fiiliksiäkin pilkahtelee. Edelleen on jonkinlaisena pakkomielteenä suorittaa tiettyjä asioita tietyllä tavalla, mutta koitan olla myös niissä salliva itselleni; kun tiedostan pakkomielteeni tiettyyn rutiiniin, voin tarkkailla sitä ja itseäni hyväksyvästi niin, että totean, että en pistä itselleni nyt vastaan, vaan annan itseni suorittaa tän jutun, enkä ala kokemaan syyllisyyttä tai epäonnistumisen kokemusta siitä, että en voinut vastustaa kiusausta.

Meinasin kirjoittaa jotain huomisesta isänpäivästä ja myös siitä, että olen kohta pitänyt kaksi vuotta tätä blogia, mutta kun luin viime vuoden marraskuun kirjoitukset, totesin, ettei kannata kirjottaa uudelleen samoja asioita. Niinpä vaan vähän kommentoin noita kahta kirjoitusta, joita pääsee lukemaan tästä.

Isänpäivä on jälleen vihan ja surun päivä. Tai itse huominen päivä on varmaan ihan mukava, kun tiedossa on ihan mukavaa puuhailua kotona, mutta etukäteen ja jälkikäteen ajateltuna isänpäivään liittyvä isän ja isän isyyden juhlimisen ajattelu saa mielen surulliseksi ja vihaiseksikin. Voi pettymys mikä lapsuus mulla on ollut.

Viime jouluna päätin, että ens jouluna ei mennä mieheni kanssa sukulaisteni luo, vaan vietetään kotona oma joulumme. Se päätös pitää. Mennään lahjanvaihtoreissulle kai käymään joulukuun alussa, mutta itse joulunaika vietetään täällä. Tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Saan ihan oman joulun, ei mun sukulaisten joulua.

Viimeisen vuoden ja myös viimeisen kahden vuoden ajattelussa pätee edelleen se, että ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut, mutta sisäisesti on. Edelleen mm. "asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa". Mutta mielialani on yhä hitaasti mutta vankasti parantunut. Olen oivaltanut kovasti asioita ja yleisvointi on huomattavasti onnellisempi. Jälleen olen paljon surullisempi kuin vuosi sitten, mutta samalla vähemmän masentunut. Masennus vaikuttaa edelleen muhun, mutta vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta taas suru on entistä voimakkaampaa. Suhtautuminen tulevaisuuteen on toiveikkaampaa. Tai siis uskon vakaammin siihen, että tulen voimaan tulevaisuudessa paremmin kuin nyt. Terapian loppuminen sitten joskus ei enää kauhistuta, vaan pystyn kuvittelemaan olevani joskus valmis lopettamaan sen. Yleisesti pettymysten sietokyky on parempaa ja jopa muutosten vastustus on pienempää.

Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu tää elämä :)

Toipuminen (tunnistaminen, läpieläminen, ymmärtäminen)

Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.

Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"

"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."

"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."

Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.

"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."

Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.

Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.

Älä tunne

Itselleni ehkä kaikista merkittävin teema Hellstenin kirjassa oli tunteiden syväjäädytys. Koen sen tapahtuneen omalla kohdallani.

Ongelmaiset vanhemmat on kykenemättömiä tukemaan tarpeeksi lasta tunteiden käsittelyssä, jolloin lapsi jää tunteineen aivan yksin. Pelko, viha, suru, yksinäisyys, hylätyksituleminen, turvattomuus, häpeä jne. hämmentävät, mutta koska vanhemmat eivät kohtaa lasta tunteineen, vaan jättävät tunteet huomioimatta, kieltävät ne yms, lapsi oppii myös itse ohittamaan tunteensa. "Hän ei kykene tunnistamaan ja omistamaan omaa tunnettaan. Se jää hänelle tiedostamattomaksi. Tunne tosin ei kuole, mutta se ei saavuta lapsen tietoisuutta." Tunne "syväjäädyttyy persoonan alkumereen". (Koen paikoin Hellstenin terminologian hieman vieraana, mutta käännän sitten vain ilmaukset itselleni tutummiksi; tunteet painuvat alitajuntaan, pois tietoisuudesta. Ne 'jäätyvät' sinne odottamaan, että joskus aikuisena ne voisi 'sulaa', ja tulla tietoisuuteen vihdoin käsiteltäväksi, kun on mahdollisuus kohdata ne, toisin kuin oli silloin yksin lapsena.)

Tästä tunteiden kohtaamattomuudesta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Noin koen itselleni käyneen. "[K]un lapsen tunteelle ei ole vanhemmuudessa tilaa, lapsi joutuu itse kantamaan tunteensa ja ainoa tapa millä hän tähän kykenee, on tunteen syväjäädyttäminen, siirtäminen pois tietoisuudesta. Tunne jota lapsi ei ole saanut käsitellä ja läpielää jää siis psysyvästi hänen persoonallisuuteensa. Tunne poistuu organismista vain läpielämisen kautta. Läpieläminen puolestaan vaatii vanhemmuutta, sillä lapsella ei ole kykyä itse antaa itselleen lupaa omille tunteilleen vaan hän tarvitsee siihen vanhemmuuden luvan."

Itseasiassa juuri tuohon krooniseen surumielisyyteen liittyy eräs mielenkiintoinen juttu; näin joskus, en muista koska, ehkä pari vuotta sitten, televisiossa Tommy Hellstenin jossain ylen keskusteluohjelmassa (punainen lanka, inhimillinen tekijä tai jokin muu vastaava) poikansa kanssa. En seurannut keskustelua kovin tarkkaan, enkä muista, mitä kaikkea ohjelmassa käsiteltiin, ainakin tuota isä-poika -suhdetta. Se mikä itselleni jäi tuosta ohjelmasta hyvin mieleen, oli se, miten koin Tommystä huokuvan hyvin syvän surumielisyyden. Samaistuin jotenkin voimakkaasti siihen äärettömään surullisuuteen. Nyt tuon kirjan lukeneena näen tuon samaistumisen uudessa valossa, ymmärrän mistä se johtuu.

Tunteiden syväjäädyttymisen lisäksi myös monet kohtaamattomat tarpeet syväjäädyttyy. Turvallisuuden tarve, läheisyyden tarve, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, arvostuksen tarve, huomion tarve, lohdutuksen tarve, tuen tarve. Vanhemmat ei vastaa näihin tarpeisiin, josta saattaa seurata se, että myöhemmin aikuisena janoaa koko ajan vain lisää tyydytystä näille tarpeilleen. Tämäkin valitettavasti sopii muhun. Kaipaan kovasti noiden tarpeideni tyydyttymistä. Onneksi ne välillä riittävästi tyydyttyykin.

Jokin aika sitten mulle tapahtui eräs surullinen juttu. Erikoista tässä oli se, etten aluksi jotenkin uskaltanut surra. Tuntui siltä, että pelkäsin sitä surua niin kovin, että vaistomaisesti yritin välttää sitä. Kirjoitinkin paperipäiväkirjaani, että sattuu niin paljon, etten uskalla surra. Onneksi kuitenkin terapiassa aloin käsitellä sitä suremisen pelkoa ja pääsin sitä kautta oikeasti suremaankin sen asian. Ei se ollut ollenkaan niin kivuliasta, miltä sen alussa kuvittelin olevan. Merkittävää tässä surullisessa tapahtumassa olikin juuri tuo, että tajusin, että mähän perkele yritän edelleen jotenkin syväjäädyttää niitä kipeitä tunteita! Että edelleenkin jotenkin automaattisesti koitan kieltää ja välttää ne hankalat tunteet. No hyvä, että oivalsin tuon, nyt ehkä osaan kiinnittää tähän jatkossa huomiota. Että tiedostan, että mun pitää surra surut ja vihata vihat jne. heti, eikä antaa mun pään kierosti työntää niitä tunteita alitajuntaan.

Virtahepo olohuoneessa

(Kaikki tässä ja parissa seuraavassa postauksessa olevat lainaukset on Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjasta. Olen poistanut joitakin kursivointeja.)

Luin nyt kesällä Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan. Se olikin ollut suunnitelmissa jo pitkään, vuosia. Mielikuvani kirjasta oli, että siinä käsitellään alkoholistin lapsena elämistä. Sitähän siinä käsiteltiinkin, mutta Hellsten kirjoittaa kyllä yleisemmin läheisriippuvuudesta, jonka yksi ilmenemismuoto on tuo alkoholistin lapsena eläminen. Eräs toinen esimerkki on ahdasmielisen uskonnollisuuden piirissä eläminen. Joitain samankaltaisuuksia olen itsekin mieltänyt juuri alkoholistiperheessä ja hyvin uskonnollisessa perheessä kasvamisessa. Vanhempi kenties muuttuu aivan erilaiseksi kuin aiemmin on ollut, on omissa maailmoissaan, ei kykene olemaan lapselle oikealla tavalla läsnä ja tukena. Lapsesta saattaa tulla hyvin yksinäinen ja turvaton. Molemmissa tapauksissa vanhempi(/-mmat) on kykenemätön tarpeeksi tukemaan lasta tunteiden käsittelyssä, josta voi seurata esim. se, että lapsesta tulee kroonisen surumielinen ilman että edes itse sitä kunnolla tiedostaa. Suru jää persoonallisuuteen kiinni, koska sitä ei osaa käsitellä. Pelko ja viha samoin.

Äidilläni oli ja on siis alkoholiongelma. Vaikka isäni ei ollut alkoholiongelmainen tai kiihkouskovainen tai työnarkomaani tai muuta vastaavaa selkeästi haittaavaa, koen ettei isäni ollut mulle ollenkaan hyvä vanhempi. Monet alkoholistiin liitetyt vanhemmuuden puutteet sopii myös isääni.

Kirjan lukeminen oli mulle kyllä vaikuttavaa. Löysin itseni monesta kohtaa, ja oivalsin tiettyjä asioita, joita terapiassa tuli käsiteltyä ihan uudesta näkökulmasta. Toki kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en kokenut omakseni. Mulla ei ole läheskään kaikkia läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Hengellisyydestä lässytyksen yritin skipata ärsyyntymättä. Hellstenhän on koulutukseltaan teologi, ja kirjoittaa melko suorasukaisesti siitä, että mielestään ilman tervettä hengellisyyttä ihminen ei voi olla mitenkään eheä.

Kirjan nimi tulee siitä, että "[o]n sanottu, että alkoholismia sairastava perhe elää talossa, jonka olohuoneessa on virtahepo, jonka olemassaolo on kiellettävä. Kukaan ei voi välttyä virtahevon huomaamiselta, sillä se todella täyttää olohuoneen sekä fyysisen kokonsa, että pelottavuutensa puolesta. Se on massiivisesti läsnä ja sitoo suuren osan perheen jäsenten voimavaroista. Virtahevon olemassaolon kieltäminen tekee tehtävän vielä paljon vaativammaksi. Perheen onnistuu kuitenkin sopeutua tilanteeseen, mutta ei ilman suuria uudelleenjärjestelyjä jokaisen persoonassa ja keskinäisessä kanssakäymisessä."

"Perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota."

Omassa perheessäni äidin alkoholiongelmista ei puhuttu, pulloja salailtiin äidin äidiltä jne. Tuntuu, että myöskään monista muista tärkeistä asioista ei puhuttu.

Älä tunne- säännöstä kirjoitan vielä ihan omassa postauksessaan lisää.

Luottamus vanhempiin kolahti jo kovin varhain aika alas, pettymykset ja loukatuksi tulemisen kokemukset oli niin vaikuttavia. Tilalle tuli yksinäisyys. "Alkoholistiperheen lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja." Koska muihin ei voi luottaa, kaikki on itsestä kiinni. Seuraa yksinäinen ja avuton olo. Tulee tarve kontrolloida kaikkea, koska maailma on kaoottinen, arvaamaton paikka, ja vain itseensä voi luottaa. "Kukaan ei tule antamaan hänelle turvaa. Niinpä hän hankkii itse itselleen turvan hallitsemalla kaikkea mikä hänen ympärillään on. Kaikki sellainen jota hän ei hallitse herättää hänessä kauhua."

Optimismistä ja pessimismistä

Sain työnantajaltani viime jouluna lahjaksi positiivareiden kalenterin, "menestyjän päivyrin". Tuosta lähtien on aina välillä ollut mielessä kirjoittaa jotain optimismistä ja pessimismistä, positiivisuudesta ja negatiivisuudesta. Aluksi ajatuksena oli haukkua optimismia ja puolustaa pessimismiä. Mutta tässä ajan kuluessa olenkin alkanut kyseenalaistaa sitä, että olisin pessimisti.

Olen aina vihannut kaikenlaista yltiöpositiivisuutta, esim. juuri positiivareiden 'Asenne ratkaisee. Aina.'-motto on saanut mut ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi ja on tuntunut, että optimistit syyllistää ei-optimisteja siitä, että jos tuntuu pahalta, se on oma vika, kaikki on itsestä kiinni. Siis sellainen oikeistolainen ajatustapa, että 'jokainen on oman onnensa seppä', ja 'jos haluat menestyä, niin usko vain itseesi ja ole positiivinen, niin menestyt' jne. on aina saanut mut näkemään punaista. Olen pitänyt itseäni pessimistinä, koska olen pitänyt optimismia niin vastenmielisenä ylimielisyytenä ja itsepetoksellisuutena, että on tuntunut, että olen täysin vastakkaista mieltä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä mä en olekaan pessimisti, vaan ihan vaan realisti.

Jos kaatuu paskaa niskaan, en yritä optimistin tavoin kuvitella, että kaikki on hyvin, kunhan vain uskottelee niin itselleen, kunhan vain tarpeeksi sinnikkäästi yrittää kieltäytyä näkemästä, tuntemasta ja haistamasta sitä paskaa. Että paskasta viis, asenne ratkaisee, ei täällä mikään haise... Mutta kuitenkin jos vaikka naamassa on luomi, en ala ajattelemaan pessimistin tavoin, että luomessa on varmasti melanooma, ja syöpä leviää sieltä joka paikkaan ja kuolen...

Ehkä olen vain aiemmin tavannut liikaa optimisteja ja vasta nyt, kun olen tavannut todella pessimistisiä ihmisiä, alan ajatella, että oon realisti.

Voin huonosti, koska mulle on tapahtunut ikäviä asioita. Näen kuitenkin monissa asioissa hyvää, kykenen olemaan kiitollinen monesta asiasta, koska mulle on tapahtunut paljon hyvääkin.

Uskon, (ja näin monet tutkijatkin ajattelee,) että optimismiin ja pessimismiin vaikuttaa paljon sekä oma temperamentti, persoonallisuus, että eletty elämä, kokemukset.
En siis olisi heti teilaamassa pessimistejäkään, koska jos elämä on opettanut, että joka kulman takana tulee sitä paskaa niskaan, eikö silloin paskattoman kulman olettaminen ole silkkaa hulluutta, ja paskakulman olettaminen taas nimenomaan realismia...
Toisaalta taas täytyy myöntää, että jos optimisti on selviytynyt kaikista aiemmista koettelemuksista hyvin, tai niitä ongelmia ei juuri ole ollutkaan, saattaa tulevaisuuteen äärimmäisen positiivisesti suhtautuminen olla hyvinkin ymmärrettävää, luonnollista, jopa realismia.

Ehkä niissä optimisteissa ärsyttääkin vain se muiden syyllistäminen, ei se itse positiivisuus. Tuntuu, että positiivarit ei osaa kohdata muita ihmisiä empaattisesti, ymmärtäväisesti, vaan ne kuvittelee, että kaikilla muillakin positiivisten mantrojen hokeminen (ja se saatanan asenne!) ratkaisee kaiken, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä ärsyyntymisen aiheuttaa se, että positiivarit tuntuu kieltävän ihmisten oikeuden olla sellaisia kuin ne on. Taas päästään siihen aiheeseen, että kun olen kokenut, ettei isä salli mun olla sellainen kuin olen, (itkevä, surumielinen,) vaan ärsyyntyy itkemisestä, olen yliherkkä niille tahoille, jotka kieltää joiltain ihmisiltä oikeuden olla omia itsejään. Kuten nyt vaikkapa ne tietyt uskovaiset, jotka ei hyväksy homoseksuaaleja tai sitten ne positiivarit, jotka ei tunnu hyväksyvän sitä, että jotkut ihmiset nyt vain ovat 'sielultaan' surumielisiä.

Sekalaista sepustusta

Olen viime aikoina ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväisempi elämääni kuin aikoihin että paljon surullisempi kuin aikoihin. Olen ihan oikeasti sankassa surun sumussa. Itken ja kärsin. Mutta en koe olevani varsinaisesti stressaantunut tai ahdistunut, en oikeastaan edes masentunut. Olen vain pohjattoman surullinen koko ajan. Lamaantunut.

Terapiassa olen saanut pikkuisia oivalluksia joka kerta nyt tammikuussa. Töissä olen ollut laiskahko ja jaksamaton, eilistä tehokkuuspäivää lukuunottamatta. Kotona olen ollut väsynyt ja kokenut jaksamattomuuden jotenkin rasittavana, haluaisin pystyä enempään.

Mutta kai se nyt on ihan ymmärrettävää, että jos päässä ajatukset myllertää, ei ulkoiseen elämään riitä energiaa.

En tällä hetkellä vihaa isääni kovinkaan paljon. Rakastan paljon. Suren valtavasti. Harmittaa, että me oltais voitu olla läheisiä.

Murrosikäisenä olin yksinäinen. Siitähän olen monta kertaa jo kirjoittanutkin. Kaverit kiusasi, isä komensi, äiti joi. Ei ollut ketään. Ainoa läheinen olento oli lemmikkieläin. Se yksinäisyys on ehkä rikkonut mussa jotain merkittävää. Olo, ettei kukaan ole kiinnostunut musta, ettei kukaan välitä, ettei kukaan rakasta. Että olen arvoton. Onneksi sittemmin olen saanut tulla rakastetuksi. Ensin seurustelusuhteiden kautta, ja nyttemmin olen saanut kokea jopa ystävyyttä. Hassua että elin niin vanhaksi, ennen kuin sain ystäviä.

Tuohon yksinäisyyteen on liittynyt turvattomuuden tunne. Ehkäpä siksi mulle on kehittynyt kova tarve pystyä kontrolloimaan elämää, varautua tulevaisuuden "pahoihin päiviin", ahdistus siitä, kun jokin ei menekään suunnitelmien mukaan. Tarve yrittää tehdä elämästä mahdollisimman turvallinen... Kun kaikessa on ollut yksin, ei ole ollut ketään auttamassa hädässä.

Kavereihin en voinut luottaa, kun koko ajan sai pelätä, että jos tekee tai sanoo jotain noloa, sille nauretaan. En uskaltanut kiintyä kavereihin, koska sai pelätä, että ne satuttaa mua. Ja äitiin olen ehkä pelännyt kiintyä, kun olen pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Isä on ollut pelottava. Pelkäsin sitä, että isä vihaa mua ja suuttuu mulle. Isän seurassa on tuntunut olo jos ei nyt turvattomalta, niin ainakin jännittyneeltä, niin että aina on pitänyt varautua mitä se sanoo.

Eli ihmisiin, jotka on satuttanut mun tunteita (mm. äiti, isä, kaverit), olen menettänyt luottamuksen. Pettymisen jälkeen en ole uskaltanut kiintyä niihin ja rakastaa. Olen aistinut, ettei niitä kiinnosta mun seura, ja olen yrittänyt suojella itseäni kasvattamalla kuoren, ottamalla etäisyyttä, jäänyt sitten yksin ennemmin kuin altistanut itseäni lisää toisten hylättäväksi. Olen pelastautunut toisten torjunnalta vihaamalla.

Ihmisiin, joihin voin luottaa (mm. mies, terapeutti), uskallan kiintyä, mutta samalla kyllä jollain tasolla pelkään hylätyksitulemista tai yksin joutumista. Tunnen oloni turvalliseksi, mutta tiedostan kuinka vaarallista luottamus on.

Poikiin ja miehiin tutustuminen on tuntunut jotenkin helpolta ja mutkattomalta, kun taas tyttökavereihin tutustuminen on ollut hankalaa. Olen kai ollut niin varautunut, pelännyt niin kovin, että tykästyn ihmiseen, joka satuttaakin mua. Ja on vain jotenkin sattunut niin, ettei kohdalle ole osunut mulle sopivia ihmisiä, ennenkuin ihan viime vuosina. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että mulla on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyviä ystäviä.

Niin, siitä pääsenkin siihen ihan aluksi mainittuun elämään tyytyväisyyteen. Olen tyytyväinen mieheeni, ystäviini, siihen, että olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli pari harrastusta. Olen taas paremmin tajunnut, että massiivisesta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka masentaa ja ahdistaakin.

Alkuvuoden psykoterapian tuotoksia

Joulu ja uusvuosi sitten meni. Olin sukulaisten luona kuumeessa ja flunssassa, ja jotenkin ei ollut sen takia niin ahdistunut olo. Keskittyi vaan siihen kipeenä olemiseen, niin oli psyykkisesti helpompaa. Mutta nyt jälkikäteen huomaa tajunneensa jouluvierailusta taas vaikka mitä uusia oivalluksia. Terapiassa ei oo tarvinnut miettiä, onko puhuttavaa, nyt taas ajatukset sinkoilee.

Yllättäen jouluna mua ahdisti sisko ja sen mies paljon enemmän kuin äiti ja isä. Äiti ja isä nyt on oikeesti vanhoja, mutta siskoni on aika nuori vielä iältään, mutta tuntuu kovin vanhalta, kuten miehensäkin. Tuli ulkopuolinen olo niiden vanhojen keskellä. Tuntui, että ne jollain tavalla jakoi samankaltaisen maailman, ja oma maailma onkin erilainen. Joulu tuntui lisäksi pyörivän vain siskoni lasten ympärillä, tuli olo, että ei tää oo mun joulu, tää on noiden toisten joulu, johon vaan osallistun. Ens vuonna haluan kyllä oman joulun, aion tehdä siitä mukavan kotonaololoman, ja sukulaisia näen sitten joko ennen tai jälkeen joulun.

Tuntuu surulliselta, että ollaan siskon kanssa niin kovin etäisiä ja erilaisia. Vaikka meidän välillä ei ole mitään hankalia tunteita tai ristiriitoja tai mitään, niin ei kuitenkaan jotenkin olla samalla aallonpituudella. Sisko on luonteeltaan kuin isä, mä kuin äiti. Tuntuu, että mussa ja äitissä on paljon enemmän samaa kuin mussa ja siskossa. Niin varmaan onkin. Tunnen kateutta monia kavereitani kohtaan niiden siskoista, jotka on niille hyviä ystäviä. Mäkin haluisin, et mun sisko ois tai ois ees jossain vaiheessa ollut mulle kaveri, nyt se tuntuu lähinnä olleen jonkinlainen etäinen täti.

Siskon mies uskonnollisuuksineen ahdistaa. Terapiassa olen nyt paljon puinut sitä, miksi tietynlainen uskonnollisuus ahdistaa mua. Vanhempani ei ole koskaan tuputtanut uskoaan (pitänyt henkilökohtaisen uskonsa nimenomaan henkilökohtaisena), en muista esim. lausuneeni iltarukouksia tai ruokarukouksia kuin mummuni kanssa (eikä mummuni uskovaisuudestaan huolimatta tuntunut ahdistavalta), joten vanhemmiltani uskontoahdistus ei ole peräisin. En todellakaan tiedä, milloin ja miksi mulle on kehittynyt uskovaisahdistus.

Joitakin ideoita terapiassa on tullut; aika kliseisiä, mutta ehkä silti tosia. Isäni määräily ja tähän auktoriteettiin alistumisen pakko on samankaltaista, mitä koen monien uskontojen olevan; jokin muu määrää, mitä tulisi tehdä. Isäni on vihaisesti, käskevästi määräillyt mua mm. kotitöissä, kotiintuloajoissa, komentanut sisältä pihalle, ajoissa nukkumaan jne. Uskonnot määrittää mitkä asiat on syntiä, eli tietyt uskovaiset julistaa, mitkä asiat on moraalisesti väärin. Monet uskovaiset julistaa tietävänsä totuuden ja kaikkien ihmisten tulisi vain saada Jeesus sydämeensä jne. Mun isä on määrännyt miten mun ja äidin tulee toimia sen tahdon mukaan.

Isäni nähden ei ole voinut itkeä, isä on ärsyyntynyt siitä. Tavallaan mulla ei ole ollut isän mielestä oikeutta mun tunteisiin, en ole saanut olla oma itseni. Monet uskovaiset toteuttaa tätä samaa esim. homoseksuaaleihin; homoilla ei ole näiden uskisten mielestä oikeutta niiden tunteisiin, homot ei saa olla omia itsejänsä. Ehkä tässä on taas yksi osaselitys sille, miksi koen homojen syrjimisen niin kovin merkittävänä asiana henkilökohtaisesti. Ehkä niiden ihmisoikeuksien halveksunta muistuttaa liikaa sitä, miten olen kokenut isän halveksuvan mun oikeutta tunteisiini.

Ehkä siinäkin on osittain ongelmaa, että fiksut uskovaiset on usein sellaisia, ettei niiden edes tiedä olevan uskovaisia. Uskon, että on olemassa monia oikeasti fiksuja uskovaisia. (Sellaisia, jotka esim. ei väitä, että evoluutio ei voi olla totta, koska tietävät, että raamatussa kerrottu luomistarina on totta jne. Sellaisia, jotka käyttää omia aivojaan, pohtii asioita eikä vaan usko kaikkea kuulemaansa.) Sitten taas ahdasmieliset hurahtaneet on niitä kovaäänisiä, jotka julistaa, ja joiden uskonnollisuuden huomaa. Mulla tuntuu olevan kokemuksia lähinnä ateisteista ja hihhuleista, sellaisia avarakatseisia älykkäitä uskovaisia tiedän vain muutaman.

Noissa siskoni miehen kaltaisissa ”uudestisyntyneissä ym.” ahdistaa se oikeassa olemisen, totuuden tietämisen paasaus, mielestäni syrjivät ja muutenkin liian jyrkät moraalinäkemykset, sekä jonkinlainen yksinkertaisuus, lapsellisuus, omilla aivoilla ajattelemattomuus. Ymmärrän, että näiden yksinkertaisten uskovien vieroksunta on ihan järkevää ja ymmärrettävää, mutta se ahdistuksen suuruus, minkä uskonnolle altistumisesta saan, ei kyllä ole kovin järkevää. Voisin hyvin ajatella, että noh, antaa niiden nyt uskoa loogisiin ristiriitaisuuksiin ja hölmöihin tarinoihin, mitäs siitä, ei se haittaa. Mutta kun jostain kumman syystä siitä tuntuu olevan mulle kovastikin haittaa.

Niin jouluna äiti ja isä ei tuntunut ärsyttävän tai ahdistavan, toisin kuin sisko ja sen mies. Tunsin jopa jotain sen kaltaista, että vanhempani ehkä oikeasti välittävät musta. Erityisesti se, että koin isäni taholta jonkinlaista kiinnostusta ja lämpöä, tuntuu merkittävältä. Ja hemmetin pelottavalta. Tuntuu hämmentävältä, että toi isä, mitä nykyään näen, tuntuu ihan erilaiselta ihmiseltä, mikä se oli esim. joskus 10 vuotta sitten. Voihan olla, että isäni on oikeastikin muuttunut. Kyllähän vanhemmatkin ihmiset muuttuu, jotenkin sitä vaan kuvittelee, että keski-ikäiset, tai varsinkaan omat vanhemmat, ei muuttuisi. Tuntuu oudolta, kun ei voikaan vihata sitä nykyistä isää, olisi jotenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa vain vihata isää. Nyt kun se rakkaus tulee pintaan, pelottaa, koska ei uskaltaisi rakastaa, koska mitäs jos isä loukkaa taas, mitäs jos joutuu taas pettymään. Hämmentävää, en tiedä, miten suhtautuisin isään.

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.

Isästä ja äidistä

Lupasin tuossa aiemmin kirjoittaa jossain vaiheessa lisää isästäni, koska silloin käsittelin terapiassa paljon tunteitani isään. Osan terapiassa esiin nousseista ajatuksista olen jo unohtanut, ja tällä hetkellä terapiassa on kuitenkin menossa mun suhde äitiin, joten päätin tehdä tällaisen yhteispostauksen.

Aiemmin olen kirjoittanut äidistäni ja isästäni mm. otsikoilla Kirje, Isä ja Äiti.

Oikeastaan noissa kirjoituksissa 'Kirje' ja 'Isä' olen hyvin kattavasti puhunut tunteistani isääni, ne luettuani tulee olo, ettei ehkä mitään lisättävää olekaan, kaikki on jo sanottu. Jotain pientä kuitenkin tulee mieleen. Anteeksiannosta. Olen ajatellut, etten voi enkä halua antaa isälleni koskaan anteeksi niitä asioita, mitä se on tehnyt. Sitä, miten isä on loukannut ja haavoittanut mua. Mutta nyttemmin olen alkanut ajatella, että olisi mulle itselleni helpompaa, jos voisin antaa anteeksi. Mutta en tiedä pystynkö.

Isäni ei ole pyytänyt multa koskaan anteeksi, vaikka tietää kyllä loukanneensa mua tietyillä asioilla. Kaikkia loukkaavia asioita se ei todennäköisesti tajuakaan. Mutta siis ikävistä asioista on aina vaiettu. En tiedä pystynkö ottamaan asioita puheeksi isän kanssa tai pystynkö antamaan sille anteeksi (niin kun sitä anteeksipyyntöäkään ei ole kuulunut..), mutta enää en ole niin vihainen ja ehdoton kuin aiemmin, jolloin tosiaan ajattelin, etten voi antaa isälle anteeksi koskaan, varsinkaan, jos isä ei pyydä anteeksi.

Toivoisin, että isä ottaisi joskus asiat puheeksi ja pyytäisi anteeksi että on loukannut mua ja kertoisi rakastavansa mua. Pelottava ihana haave. Oikeastaan luulen, että jos isä todella katuisi ja pyytäisi multa anteeksi, olisin kyllä nyt täysin valmis siihen. Mutta en uskalla itse ottaa asioita puheeksi ja kysyä isältä rakastaako se mua jne.

Tuntuu oudolta ja pelottavaltakin tiedostaa pohjimmiltaan kaivanneensa isän rakkautta niinä lukuisina vihavuosinakin, jolloin en kyennyt tuntemaan muita tunteita isää kohtaan kuin vihaa. Siellä syvällä kätkettynä ne rakkauden ja kaipuun tunteet on kuitenkin ollut. Rakastan isääni ja tarvitsen sitä, että isä rakastaisi mua.

Koska hankala suhteeni isään on ollut niin ilmeistä, on terapiassa tullut käsiteltyä paljonkin isääni. Äitisuhde taas on jäänyt vähemmälle. Tosin tällä hetkellä tunteeni äitiin on terapian pääaiheena.

Päällimmäisenä tunteena nyt ikävä äitiä, kaipuu äitin lähelle. Tarve kokea että äiti rakastaisi mua. Suru siitä, etten saa äidiltä sitä, mitä kaipaisin; rakkautta ja välittämistä.

Tuntuu, että äiti usein sivuuttaa mun sanomiset, ja siirtyy toiseen asiaan. Ensireaktiona on ollut se, että äitiä ei kiinnosta, että äiti on välinpitämätön. Tuntuu, ettei äiti ymmärrä mua. Mutta tällä viikolla ajattelin, että mitä jos syynä onkin osaamattomuus, se, ettei äiti osaa sanoa mitään. Että kyse ei olisikaan siitä, että äiti ei välitä musta tai että se ei ymmärrä mua, vaan että se ei osaa ilmaista ajatuksiaan.

Tuosta välinpitämättömyydesta ja ymmärtämättömyydestä on tullut turvaton olo. Avuton ja hylätty olo. Pelottavaa, ettei oma äiti ymmärrä, välitä, rakasta. Mutta ehkä niin ei olekaan. Ehkä äiti ei vaan osaa ilmaista tunteitaan.

Koin ja koen sääliä äitiä kohtaan, koska isä on kohdellut sitä huonosti. Olen nyt tajunnut, että ehkä tuo sääli on estänyt mua vihaamasta äitiä? Olen kyllä ollut pettynyt äitiin, mm. siitä, että miksi äiti antoi isän kohdella itseään ja mua huonosti, miksei se puolustautunut ja puolustanut mua. Mutta ehkä suora viha ja kiukuttelu äidille on estynyt, koska isä on tavallaan tullut sotkemaan mun ja äidin välejä.

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.