Kyllä tää tästä

Viime kirjoituksissa pohtimani hetkessä eläminen on osittain onnistunut, osittain ei. Olo on useimmiten kahlehdittu, mutta vapauden fiiliksiäkin pilkahtelee. Edelleen on jonkinlaisena pakkomielteenä suorittaa tiettyjä asioita tietyllä tavalla, mutta koitan olla myös niissä salliva itselleni; kun tiedostan pakkomielteeni tiettyyn rutiiniin, voin tarkkailla sitä ja itseäni hyväksyvästi niin, että totean, että en pistä itselleni nyt vastaan, vaan annan itseni suorittaa tän jutun, enkä ala kokemaan syyllisyyttä tai epäonnistumisen kokemusta siitä, että en voinut vastustaa kiusausta.

Meinasin kirjoittaa jotain huomisesta isänpäivästä ja myös siitä, että olen kohta pitänyt kaksi vuotta tätä blogia, mutta kun luin viime vuoden marraskuun kirjoitukset, totesin, ettei kannata kirjottaa uudelleen samoja asioita. Niinpä vaan vähän kommentoin noita kahta kirjoitusta, joita pääsee lukemaan tästä.

Isänpäivä on jälleen vihan ja surun päivä. Tai itse huominen päivä on varmaan ihan mukava, kun tiedossa on ihan mukavaa puuhailua kotona, mutta etukäteen ja jälkikäteen ajateltuna isänpäivään liittyvä isän ja isän isyyden juhlimisen ajattelu saa mielen surulliseksi ja vihaiseksikin. Voi pettymys mikä lapsuus mulla on ollut.

Viime jouluna päätin, että ens jouluna ei mennä mieheni kanssa sukulaisteni luo, vaan vietetään kotona oma joulumme. Se päätös pitää. Mennään lahjanvaihtoreissulle kai käymään joulukuun alussa, mutta itse joulunaika vietetään täällä. Tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Saan ihan oman joulun, ei mun sukulaisten joulua.

Viimeisen vuoden ja myös viimeisen kahden vuoden ajattelussa pätee edelleen se, että ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut, mutta sisäisesti on. Edelleen mm. "asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa". Mutta mielialani on yhä hitaasti mutta vankasti parantunut. Olen oivaltanut kovasti asioita ja yleisvointi on huomattavasti onnellisempi. Jälleen olen paljon surullisempi kuin vuosi sitten, mutta samalla vähemmän masentunut. Masennus vaikuttaa edelleen muhun, mutta vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta taas suru on entistä voimakkaampaa. Suhtautuminen tulevaisuuteen on toiveikkaampaa. Tai siis uskon vakaammin siihen, että tulen voimaan tulevaisuudessa paremmin kuin nyt. Terapian loppuminen sitten joskus ei enää kauhistuta, vaan pystyn kuvittelemaan olevani joskus valmis lopettamaan sen. Yleisesti pettymysten sietokyky on parempaa ja jopa muutosten vastustus on pienempää.

Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu tää elämä :)