Hetkessä eläminen

Tää sekalainen teksti on osittain vastaus edellisen postauksen ekaan kommenttiin, lähinnä jatkoa siis muutoksen kaipaamiseen / kaipaamattomuuteen.

En ajatellutkaan, että haaveilu ja muutoksen kaipuu kielisivät siitä, että ihmisellä on suorittamispakkoa. Tai että ylipäätään kunnianhimo tai elämässä "menestyminen" olisi huono asia, ei toki. Ehkä aluksi ajattelin jopa päinvastoin; että "terveillä" tulisi olla haaveita ja kunnianhimoa.

Mulla oli siis ehkä ennen tuota mieheni kanssa keskustelua juuri sellainen olo, että "terveellä" ihmisellä tulisi olla haaveita ja suunnitelmia, ja omat epämääräiset hyvin vähäiset toiveet kertoisivat juuri siitä, että masennukseni vuoksi en kykenisi unelmoimaan, en ehkä uskaltaisi haaveilla, välttäisin jotenkin alitajuisesti toivomasta tulevaisuudelta liikoja, jottei sitten taas pettyisi. (Olen siis myös sitä mieltä, että vähään tyytyminen on hyvä tavoite, mutta se ei saa johtua siitä, että alistuu vähään, koska ei uskalla toivoa enempää, vaan siitä, että tyytyy vähään, koska ei aidosti kaipaa enempää.) Mieheni kuitenkin on elävä esimerkki siitä, että tosiaan voi olla haaveilematta ja kaipaamatta mitään muutosta mutta olla samalla oikeasti onnellinen. Ehkä oma epävarmuuteni haaveiden olemassaolon tarpeellisuudesta kertoo siitä, että todella kipeästi kaipaisin muutosta, mutta se muutos ei ole mitään ulkoista helposti (tai vaikeasti, mutta kuitenkin konkreettisesti) korjattavaa, vaan nimenomaan sisäistä. Kaipaan hirveästi muutosta siihen, että en olisi masentunut, että en olisi musertuneena surutaakan alla, vaan voisin kokea olevani onnellinen, vapaa. Että olo olisi keveä, ei raskas.

Elämän tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden koin aikoinaan todella ahdistavana. Ajattelen edelleen, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, mutta olen sentään saanut mielekkäitä asioita elämääni; ihmisiä ja asioita, joista olla kiinnostunut. Luulen että se riittää, ei tarvita mitään mullistavampaa merkityksellisyyden kokemusta.

Mun elämä on nyt kyllä mielekästä, mutta sisäisesti jokin hiertää vielä pahasti.

Tuosta suorittamisesta vielä; Olen nyt tiedostanut sen, että vaikka en suorita elämääni niin kuin sitä yleensä ajatellaan suoritettavan (stereotyyppiset opiskelut, työnteot, lapset jne), arkeeni mahtuu hurjasti asioita, joita jollain tasolla suoritan. Suoritan tehokasta tiskaamista radio-ohjelmaa netistä kuuntelemalla, suoritan tehokasta kirjan lukemista tv-ohjelman mainostauolla, suoritan tehokasta käsitöiden tekoa tv-ohjelmia katsoessa, suoritan pikkujuttuja ja toimin tehokkaasti monia monia tunteja päivässä. Siihen haluan muutosta. Haluan hiljentää tätä puuhailua. Kaikkia kiinnostavia tv-ohjelmia ei ehdi katsomaan, edes jälkikäteen netistä, osa kannattaa jättää kokonaan väliin, eikä yrittää mahduttaa niiden suorittamista aikatauluihin. Koitan hidastaa elämääni niin, etten multitaskaa liikaa elämääni. Mainostauoilla voi vaikka mietiskellä. Tiskatessa voi mietiskellä. Tv-ohjelmia voi katsoa ilman että samalla näprää käsillään jotain. Paskalla voi käydä ilman että lukee samalla lehteä.

Saattaa vaikuttaa aika pieneltä ongelmalta tai sitten helpolta ratkaisulta, mutta mulle on muodostunut tiettyjä rutiineja ja muutenkin on tiettyjä pakkomielteitä, joiden muuttaminen ja vastustaminen on hankalaa. Mutta yritän, koska luulen, että silloin kiireen tuntu vähenee, ja ennen kaikkea; on enemmän läsnä omassa elämässään. Ei vain suorita miljoonaa asiaa samaan aikaan, ja samalla suunnittele, mitä seuraavaksi, vaan oikeasti pysähtyy elämään. Kokemaan. Olemaan. Olemaan, ei vain tekemään.

Jos on sellainen olo, että elämä on liian nopeaa, eikä pysy mukana, vaan elämä lipuu ohi, kannattaa yrittää hidastaa sitä omaa elämäänsä niin että pysyy siinä mukana. Olen miettinyt paljon valokuvausta viime aikoina ja siihen yksi näkökulma on (mm. viimeisimmässä Voima-lehdessä Teemu Mäen kolumnissa mainittu), että valokuvatessa tavallaan etäännyttää itsensä tilanteesta. Kuvaamalla saa keskityttyä hyvän kuvan ottamiseen, ei tarvitse aidosti elää siinä tilanteessa. Kuvan ottaa itselleen tallenteeksi, muistoksi tilanteesta, jossa ei keskittynyt vain kokemaan, jotta voi sitten myöhemmin muistella ja kuvitella kokeneensa. Tavallaan ymmärrän näkökulman hyvin, on erilaista olla vaikka pienellä tunnelmallisella musiikkikeikalla keskittyneenä vain kokemaan ja elämään siinä hetkessä kuin miettiä, mitkä säädöt kameraansa ottaa, ja samalla missata laulujen sanat ja fiilis (puhumattakaan vaikka siitä, että on niin humalassa, että keskittyy kaikkeen muuhun kuin esiintyjään...) Tai että on erilaista liikkua luonnossa aistien ja fiilistellen sitä sellaisenaan kuin että katselisi koko ajan näkemäänsä vain sillä silmällä, että mistä saisi hyviä kuvia. Yleistystä, tottakai, ja tietenkin asiat voi yhdistää; voi nauttia luonnosta mutta välillä kuvatakin, voi nauttia keikasta, mutta välillä kuvatakin. Lisäksi valokuvaus voi olla tie, jonka kautta pääsee nauttimaan ja elämään hetkessä, keino alkaa kokea. Itse en ollut juurikaan kiinnostunut mistään öttiäisistä tai kukista ennen kuin aloin kuvata niitä. Kameran kautta olen alkanut rakastaa kimalaisia ja tunnistaa kasveja. Mutta siis se mitä mä ajattelin tätä viimeisen kappaleen sepustusta aloittaessa on se, että yritän tietoisesti tunnistaa ne hetket, jolloin suoritan elämää, jotta voin havahtua elämään siinä hetkessä rauhallisemmin, avoimemmin, vapautuneemmin, tietoisemmin. Ettei ne hetket sujahda ohi, ettei maailma jää täydemmin kokematta siksi että jokin rajoittaa sitä. (Kamera tai suru, tallentaminen tai suorittaminen, tekniset säädöt tai pakkomielteet, hyvän kuvan saamisen paine tai hetkessä elämisen pelko.)