Neurootikon laskelmia ja terapian ylistystä

Psykoterapiani on nyt loppu. Kävin psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun viiden vuoden ajan. Tänään oli vihoviimeinen kerta. Tuntuu hyvältä, mutta haikealta. Olen iloinen uudesta elämänvaiheesta, mutta surullinen, koska terapeutille piti jättää jäähyväiset.

 

Terapian aluksi 3 vuotta (tai 2,5, koska kolmannen vuoden ajan kela tukee vain 40 kertaa, n. kerran viikossa,) sain kelan harkinnanvaraista kuntoutustukea, loppuajan maksoin kokonaan itse. 

 

Psykoterapiakertoja kertyi yhteensä 413 (+ 2 kertaa alussa tutustumiskäynnillä).
413 kertaa 45 minuuttia on yhteensä 18 585 minuuttia. Siis 309 tuntia ja 45 minuuttia eli kokonaiset 12 vuorokautta 21 tuntia 45 minuuttia.

Rahaa näinä 413 kertana on kulunut:
-kelalta (80+80+40=)200 kertaa 52,14€ eli 10 428€, sekä
-minulta 12 440€, eli

yhteensä 22 868€.

 

Muuten masennukseni hoitoon multa on terapian alkuvuosien aikana kulunut rahaa:
-terapeutin alkukäynnit 2x57=114€
-2,5 vuoden psykiatrikäynnit (yhteensä 11kpl) yhteensä 45€ (YTHS:llä oli onneksi halpaa)
-B-lausunnot 3x6=18€
-n.vuoden ajan syömäni masennuslääkkeet yhteensä 312,45€
eli kaikki nää yht. 489,45€.

 

Siis kaikenkaikkiaan multa on kulunut tähän terveeksi tulemiseen 12 929,45€ +bussimatkat. (+nenäliinat; olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka suuren läjän paperia olen vuosien aikana pelkästään terapiassa ollessani itkenyt ja niistänyt märäksi.)

Ensituntuma on, että hirvittävän suuret summat (siis nää n.10 400, 12 400, 22 800, 12 900), mutta toisaalta kun alkaa miettiä summien suhteutusta joihinkin muihin saman suuruisiin summiin, esimerkiksi terapiaan kulunut yhteissummakin (22 800) on kuitenkin alle suomalaisten mediaanivuositulojen. Oma osuuteni pelkästä terapiasta (12 400) on samoissa kuin oma vuosituloni, joten ei sekään mikään ihan älyttömän valtava uhraus ole. 

 

Kuitenkin mun terapia oli vielä hyvin edullista; aloittaessani terapiaa olin 23-vuotias, joten sain vielä kolmannelta kelan tukemalta vuodelta nuorten tukea loppuun asti, koska olin vielä kolmannen vuoden alkaessa 25-vuotias. Jos olisin vuotta myöhemmin aloittanut terapian, olisi kolmannen vuoden tuki ollut aikuisten tukea, ja siis pienempi. Myös terapeuttini vaihtelevat taksat(, jotka on vuosien aikana erinäisistä syistä välillä noussut ja välillä laskenutkin,) on ollut hyvin maltilliset, keskiarvotaksa psykoterapeuteilla lienee huomattavastikin suurempi (vaikkei edes ottaisi huomioon Helsingin psykoterapeuttien taksoja, jotka käsitykseni mukaan saattaa olla hyvinkin huimia).

 

Mutta niin, onhan psykoterapiassa käyminen toki kallista. Ymmärrän siis, että kaikilla ei ole mahdollisuutta maksaa psykoterapiaansa itse, ei edes kelan tuen jälkeen jääviä omavastuuosuuksia. Kunnilla (tai sairaanhoitopiireillä) on velvollisuus järjestää potilaiden tarvitsema hoito, mutta lähinnä vaikeimpia tapauksia lukuunottamatta psykoterapiaa hoitonaan tarvitsevat potilaat ohjataan kelan kuntoutuspsykoterapiaan ja jos siihenkään ei pääse, jää jäljelle vain se, että ei pääse parantumaan sairauksistaan psykoterapiaan, vaan saa vain lievittää ja siirtää niitä sairauden oireita masennuslääkkeiden avulla. Surullista. 

 

(Tietenkään kaikkia mielenterveysongelmaisia psykoterapiakaan ei auta. Ja psykoosien, bipolaarihäiriöiden sun muiden hoitoon tottakai tarvitaan lääkkeitä. Ja itsehän en edes jaksanut yrittää hakea apua kunnalta; olin tyytyväinen YTHS:n apuun kela-terapiaan hakeutumisessa. Mitä tässä nyt koitin sanoa, on jotain sellaista, että on kovin valitettavaa, miten usein masennuspotilas, joka hyötyisi psykoterapiasta, ei sitä apua saa rahasyistä.) 

 

 

No mutta siis onkos nää lähes 19 000 minuuttia ja lähes 13 000€ ollut kaiken sen ajan, vaivan ja rahan arvoisia?

On, todellakin on.
Aikaa ja vaivaa on kulunut terapiatyöskentelyyn huomattavasti enemmän kuin se 90 minuuttia viikossa, koska terapiaprosessi on ollut käynnissä muutoinkin kuin varsinaisina terapiavastaanottoaikoina; olen käyttänyt aikaani ja energiaani itseni analysoimiseen ja parantamiseen runsaasti itsekseni. Terapiatyöskentelyä ei turhaan sanota työksi. Se ei ole helppoa ja kivaa, vaan ajoittain hirvittävän raskasta. Onneksi sitten tuloksena on, että elämä ei enää tunnu hirvittävän raskaalta, vaan huomattavasti helpommalta ja kivemmalta.

Uskon vahvasti, että kaikki se aika, vaiva ja raha on ollut hyvä sijoitus (myös yhteiskunnalle).
En ole parantunut täysin, en siis todellakaan ole esimerkki mistään uskomattoman tehokkaasta ja hyvin sujuneesta selviytymistarinasta. Mutta olen kuitenkin yksi esimerkki siitä, miten psykoterapia voi pelastaa ihmisen elämän.

Väitän, että ilman psykoterapiaani todennäköisesti olisin työkyvytön, työtön, onneton, ahdistunut, masennuslääkkeitä syövä kunnalliseen mielenterveys"hoitoon" turhautunut tulevaisuuteen toivottomasti suhtautuva itseäni ymmärtämätön ja tuntematon "syrjäytynyt". Työttömänä tai sairauslomalla. En luultavasti olisi ilmankaan terapiaa tappanut itseäni, mutta voisin älyttömän huonosti.
Nyt olen osatyökykyinen, osa-aikatyötä tekevä, ilman minkäänlaista mielenterveyshoitoa pärjäävä, tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuva ja itseni kanssa sinut oleva melko tavallinen nuori aikuinen nainen. Ei täydellinen selviytymistarina, mutta selviytymistarina kuitenkin.

Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.

Masennus tais tullakin takaisin (toivottavasti vain lyhytaikaisesti)

Niin, otsikossa se on jo sanottu; olen nyt sitten kuitenkin masentunut. Toivottavasti notkahdus olisi vain väliaikaista ja viime vuoden hyvä fiilis tulisi takaisin viimeistään loppuvuodesta, mielellään jo kesällä. En millään just nyt jaksais tätä massiivista surua, en enää jaksais olla masentunut. Mut pakko jaksaa. 

Masennuksen palautumisen alkusysääjänä toimi tuo tärkeän ihmisen kuolema. Kuollut oli mun miehen isä, josta oli muodostunut mulle hyvinkin tärkeä isähahmo. Tähän taas syynä on se, että oma isäsuhteeni on niin ongelmallinen, ja mieheni isä kai paikkasi sitten sitä aukkoa, joka on muodostunut isän huonon isyyden vuoksi. Mieheni isän tärkeydestä huolimatta ei kuitenkaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, ja tärkeys tuli osittain mulle itsellekin yllätyksenä. Mutta ei sitten kuitenkaan ole mikään ihme, että surettaa niin kovin tässä tilanteessa, kun mähän olen tavallaan menettänyt nyt isäni. Mieheni isän viimeisten päivien ja kuoleman jälkeisten päivien aikana kokemani fyysinen kipu, se että sattuu kamalasti sisäisesti, koska on niin paha olla, oli jotain, mitä en ollut kokenut enää vuosiin. Sellaista järkyttävän pahaa oloa oli viimeksi kai vuonna 2008. 

Kamala ikävä mieheni isää. En enää ikinä näe sitä. En voi koskaan näyttää sille, millaisia valokuvia olen ottanut. (Sekin harrasti valokuvausta). Ei voida enää koskaan lähteä (kaikki yhdessä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat) luonnossakävely- ja valokuvausreissuille. Tein joululahjaksi mieheni vanhemmille valokuvakirjan ottamistani kuvista, ja tuntui (ja tuntuu edelleen) mielettömän pahalta, että mieheni isä ei ehtinyt nähdä sitä. Kirjaa tehdessä syksyllä en edes tiennyt vielä, että mieheni isä ei paranekaan. Aika kului niin kamalan nopeasti. Aika ylipäätään; viimeiset päivät, viimeiset viikot, viimeiset kuukaudet, viimeiset yhteiset vuodetkin oikeastaan. 

Kuolema herätti tosiaan mut pohtimaan kaikkia vaikeita asioita, mm. ihan käytännössä ihmisten kuolemaa, ja mm. tein testamentin. (Ettei rahat mene lainmukaisessa perimysjärjestyksessä mun vanhemmilleni, vaan sinne, mihin niiden haluan menevän.) Kuoleman-, no ei nyt ihan -pelko, mut jotain sinne päin kuitenkin, on muuten oiva osoitus siitä, että nykyään todella haluan elää enkä missään nimessä halua kuolla, toisin kuin silloin joskus vuosia sitten.

Olen käynyt paljon läpi sitä aitoa surua, joka kuolemasta, tärkeän ihmisen menettämisestä, seuraa, mutta mieleen on noussut myös paljon muitakin tunteita ja ajatuksia mm. menneistä menetyksistä. Olen käynyt läpi ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa mieheni ja hänen vanhempiensa muodostamaan perheeseen (esim. mulla oli flunssa juuri niinä mieheni isän viimeisinä päivinä, joina hän oli sairaalassa/saattohoitopaikassa, enkä saanut mennä käymään siellä jättämässä jäähyväisiä, joten jäin ihan konkreettisestikin ulkopuoliseksi heidän viimeisten päivien yhteisestä elämästä), ja se on nostanut mieleen sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota olen kokenut suhteessa omiin vanhempiini (ja siskooni ja siskon perheeseen). On ollut todella yksinäinen, ulkopuolinen, hylätty olo. 

Olen ajatellut, että on väärin, että mieheni isä kuoli, olisi mieluummin mun isä kuollut. Tyhmää, että väärän ihmisen kasvain voidaan leikata ja elämä voi jatkua, ja toisen taas syöpä tappaa.
Tuo kuvastaa tietenkin sitä, miten kamalan vihainen olen edelleen isälleni, ja miten kyvytön olen vuosien terapiankaan jälkeen antamaan isälleni anteeksi sen teot. (Ja viha ja anteeksiantamattomuus taas toisaalta osoittaa siitä, että isässä on joskus ollut jotain hyvää, mihin pettyä niin raskaasti.) 
Sen lisäksi, että suren sitä, että mieheni isä kuoli, suren sitä, että menetin jotain, mitä olisi voinut olla; nyt meillä ei olekaan sitä yhteistä tulevaisuutta, jossa voisin kokea hänet jollain tavalla isäkseni. 
Lisäksi suren samalla sitä, että olen menettänyt oman isäni suhteen jotain, mitä olisi voinut olla; meillä olisi voinut olla yhteinen menneisyys, jossa olisin kokenut isän hyväksi ja itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi sen sijaan, että oli niin kipeää kaivata isän rakkautta ja kokea, etten kelpaa isälle, että kykenin vain vihaamaan isää. Lisäksi meillä olisi voinut olla yhteinen tulevaisuus aikuisina isänä ja tyttärenä, jotka mm. uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin ja voisivat olla toisilleen läheisiä.

Kuoleman lisäksi siis suhdetta vanhempiini ja niitä kaikkia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita on nyt tullut puitua terapiassa ahkerasti. Osittain tää johtuu siitä, että kuolema ja sen sureminen on tuonut menetyksen teemat esiin, mut osittain syynä on se, että terapiani lopetus häämöttää jo edessä hyvinkin pian (vain 20 kertaa enää!), ja tietenkin pohdin siis sitä, mitä kaikkea edistystä terapian aikana on tapahtunut ja miten tunteet ja suhtautuminen niihin on muuttunut. Tavallaan osittain käyn nyt läpi toista kierrosta siitä, mistä alunperin lähdettiin liikkeelle. Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.

Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu.
Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)

(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)

En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut.

Surtavaa ja puhuttavaa taitaa siis lopuille 20 kerrallekin riittää. En kuitenkaan kadu lopetuspäätöstäni, tuntuu edelleen ihan oikealta ratkaisulta lopettaa.

Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.

Ihaa

Sinivioletti, masentunut ja surullinen.

Hetkessä eläminen

Tää sekalainen teksti on osittain vastaus edellisen postauksen ekaan kommenttiin, lähinnä jatkoa siis muutoksen kaipaamiseen / kaipaamattomuuteen.

En ajatellutkaan, että haaveilu ja muutoksen kaipuu kielisivät siitä, että ihmisellä on suorittamispakkoa. Tai että ylipäätään kunnianhimo tai elämässä "menestyminen" olisi huono asia, ei toki. Ehkä aluksi ajattelin jopa päinvastoin; että "terveillä" tulisi olla haaveita ja kunnianhimoa.

Mulla oli siis ehkä ennen tuota mieheni kanssa keskustelua juuri sellainen olo, että "terveellä" ihmisellä tulisi olla haaveita ja suunnitelmia, ja omat epämääräiset hyvin vähäiset toiveet kertoisivat juuri siitä, että masennukseni vuoksi en kykenisi unelmoimaan, en ehkä uskaltaisi haaveilla, välttäisin jotenkin alitajuisesti toivomasta tulevaisuudelta liikoja, jottei sitten taas pettyisi. (Olen siis myös sitä mieltä, että vähään tyytyminen on hyvä tavoite, mutta se ei saa johtua siitä, että alistuu vähään, koska ei uskalla toivoa enempää, vaan siitä, että tyytyy vähään, koska ei aidosti kaipaa enempää.) Mieheni kuitenkin on elävä esimerkki siitä, että tosiaan voi olla haaveilematta ja kaipaamatta mitään muutosta mutta olla samalla oikeasti onnellinen. Ehkä oma epävarmuuteni haaveiden olemassaolon tarpeellisuudesta kertoo siitä, että todella kipeästi kaipaisin muutosta, mutta se muutos ei ole mitään ulkoista helposti (tai vaikeasti, mutta kuitenkin konkreettisesti) korjattavaa, vaan nimenomaan sisäistä. Kaipaan hirveästi muutosta siihen, että en olisi masentunut, että en olisi musertuneena surutaakan alla, vaan voisin kokea olevani onnellinen, vapaa. Että olo olisi keveä, ei raskas.

Elämän tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden koin aikoinaan todella ahdistavana. Ajattelen edelleen, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, mutta olen sentään saanut mielekkäitä asioita elämääni; ihmisiä ja asioita, joista olla kiinnostunut. Luulen että se riittää, ei tarvita mitään mullistavampaa merkityksellisyyden kokemusta.

Mun elämä on nyt kyllä mielekästä, mutta sisäisesti jokin hiertää vielä pahasti.

Tuosta suorittamisesta vielä; Olen nyt tiedostanut sen, että vaikka en suorita elämääni niin kuin sitä yleensä ajatellaan suoritettavan (stereotyyppiset opiskelut, työnteot, lapset jne), arkeeni mahtuu hurjasti asioita, joita jollain tasolla suoritan. Suoritan tehokasta tiskaamista radio-ohjelmaa netistä kuuntelemalla, suoritan tehokasta kirjan lukemista tv-ohjelman mainostauolla, suoritan tehokasta käsitöiden tekoa tv-ohjelmia katsoessa, suoritan pikkujuttuja ja toimin tehokkaasti monia monia tunteja päivässä. Siihen haluan muutosta. Haluan hiljentää tätä puuhailua. Kaikkia kiinnostavia tv-ohjelmia ei ehdi katsomaan, edes jälkikäteen netistä, osa kannattaa jättää kokonaan väliin, eikä yrittää mahduttaa niiden suorittamista aikatauluihin. Koitan hidastaa elämääni niin, etten multitaskaa liikaa elämääni. Mainostauoilla voi vaikka mietiskellä. Tiskatessa voi mietiskellä. Tv-ohjelmia voi katsoa ilman että samalla näprää käsillään jotain. Paskalla voi käydä ilman että lukee samalla lehteä.

Saattaa vaikuttaa aika pieneltä ongelmalta tai sitten helpolta ratkaisulta, mutta mulle on muodostunut tiettyjä rutiineja ja muutenkin on tiettyjä pakkomielteitä, joiden muuttaminen ja vastustaminen on hankalaa. Mutta yritän, koska luulen, että silloin kiireen tuntu vähenee, ja ennen kaikkea; on enemmän läsnä omassa elämässään. Ei vain suorita miljoonaa asiaa samaan aikaan, ja samalla suunnittele, mitä seuraavaksi, vaan oikeasti pysähtyy elämään. Kokemaan. Olemaan. Olemaan, ei vain tekemään.

Jos on sellainen olo, että elämä on liian nopeaa, eikä pysy mukana, vaan elämä lipuu ohi, kannattaa yrittää hidastaa sitä omaa elämäänsä niin että pysyy siinä mukana. Olen miettinyt paljon valokuvausta viime aikoina ja siihen yksi näkökulma on (mm. viimeisimmässä Voima-lehdessä Teemu Mäen kolumnissa mainittu), että valokuvatessa tavallaan etäännyttää itsensä tilanteesta. Kuvaamalla saa keskityttyä hyvän kuvan ottamiseen, ei tarvitse aidosti elää siinä tilanteessa. Kuvan ottaa itselleen tallenteeksi, muistoksi tilanteesta, jossa ei keskittynyt vain kokemaan, jotta voi sitten myöhemmin muistella ja kuvitella kokeneensa. Tavallaan ymmärrän näkökulman hyvin, on erilaista olla vaikka pienellä tunnelmallisella musiikkikeikalla keskittyneenä vain kokemaan ja elämään siinä hetkessä kuin miettiä, mitkä säädöt kameraansa ottaa, ja samalla missata laulujen sanat ja fiilis (puhumattakaan vaikka siitä, että on niin humalassa, että keskittyy kaikkeen muuhun kuin esiintyjään...) Tai että on erilaista liikkua luonnossa aistien ja fiilistellen sitä sellaisenaan kuin että katselisi koko ajan näkemäänsä vain sillä silmällä, että mistä saisi hyviä kuvia. Yleistystä, tottakai, ja tietenkin asiat voi yhdistää; voi nauttia luonnosta mutta välillä kuvatakin, voi nauttia keikasta, mutta välillä kuvatakin. Lisäksi valokuvaus voi olla tie, jonka kautta pääsee nauttimaan ja elämään hetkessä, keino alkaa kokea. Itse en ollut juurikaan kiinnostunut mistään öttiäisistä tai kukista ennen kuin aloin kuvata niitä. Kameran kautta olen alkanut rakastaa kimalaisia ja tunnistaa kasveja. Mutta siis se mitä mä ajattelin tätä viimeisen kappaleen sepustusta aloittaessa on se, että yritän tietoisesti tunnistaa ne hetket, jolloin suoritan elämää, jotta voin havahtua elämään siinä hetkessä rauhallisemmin, avoimemmin, vapautuneemmin, tietoisemmin. Ettei ne hetket sujahda ohi, ettei maailma jää täydemmin kokematta siksi että jokin rajoittaa sitä. (Kamera tai suru, tallentaminen tai suorittaminen, tekniset säädöt tai pakkomielteet, hyvän kuvan saamisen paine tai hetkessä elämisen pelko.)

Eteneminen etenemättömyyteen

Terapiaa on nyt kesätauon jälkeen takana 3 viikkoa. Ahdistus ja levottomuus on helpottanut, masennuskin vähentynyt, tilalla on nyt lähinnä vain se sitkeä surumielisyys. Toki kaikkia psyykkisten häiriöiden oireita on, mm. aloitekyvyttömyyttä, päättämättömyyttä, väsymystä, täydellisyyden tavoittelua, suurta stressin välttelyä jne. Mutta en koe kärsiväni ahdistuksesta ja masennuksesta, kärsin vain surusta.

Hyvä siis näin. Ei tämä mukavaa ole, mutta paljon pahemminkin voisi olla. Helpottaa, kun paskan olon jälkeen on vähemmän paska olo.

Terapiassa kesäjuttujen jälkeen olen päätynyt taas puhumaan lähinnä äidistä. Tai viime kerralla puhuimme siitä, miten en enää millään jaksaisi puhua äidistä, mutta koen sen silti tarpeelliseksi. Tietenkään mun suhde äitiin ja isään ei ole ainoita asioita, jotka mua vaivaa, mutta koen silti tärkeämmäksi puida niitä, kuin esimerkiksi sitä, etten tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni.

Aioin ensin kirjoittaa tuohon perään, että tuo jälkimmäinen pohdinta ei etene mihinkään, se vaan junnaa siinä samassa, että tiedän kyllä tiettyjä ominaisuuksia, mitä haluaisin työllä olevan tai mitä en haluaisi työllä olevan (osa-aikatyö, ei liian fyysisesti rankkaa, mutta ei mieluiten pelkkää istumistakaan, ei liian yksinkertaista, muttei liian stressaavaakaan, työpaikka keskustassa tai hyvän bussiyhteyden päässä, bla bla bla), mutta en osaa kuvitella mitään alaa sen paremmin. Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä tällä hetkellä tuntuu, että terapia junnaa muutenkin vähän paikoillaan; tiedostan tunteeni ja ajatukseni vanhempiani kohtaan niin hyvin, etten enää juurikaan koe mitään oivalluksia, tarvon vaan siinä samassa suossa ympyrää.

Ehkä vaikeuteni puhua äidistä johtuu siitä, että tällä hetkellä olo on kovin ristiriitainen; rakkaus ja viha äitiä kohtaan on molemmat niin kovin voimakkaina mielessä. En tiedä, miten suhtautua äitiin, kun en enää pidä lähentymistoivetta mahdollisena, mutta en halua pistää välejä poikkikaan. En kuitenkaan tunnu nyt pystyväni siihen etäiseen kohteliaisuuteenkaan. Haluaisin vain olla ajattelematta äitiä. (Nyt on olo, etten kertakaikkiaan halua nähdä äitiä tai puhua puhelimessa sen kanssa.) Haluaisin olla joutumatta kokemaan tätä välivaihetta, ja pystyä hyppäämään sinne tulevaisuuteen, jossa kokisin pystyväni tapaamaan vanhempiani ahdistumatta. Tavoitteeni kai on, että joskus voisin suhtautua vanhempieni kohteluun samansuuntaisesti kuin suhtaudun nyt vaikka koulukiusaamiseen; se olisi vain osa menneisyyttä, joka toki vaikuttaa pienesti edelleen, mutta joka ei vaivaa. Asia, jonka olisi läpikäynyt niin, että se ei enää ahdistaisi, ei tuntuisi koko ajan häiritsevänä ja hiertävänä asiana, vaan jota voisi muistella siedettävää surua tuntien. (Itseasiassa koulukiusaaminen ei enää oikeastaan edes sureta mua, sen muistelu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, ei nyt tietty kivaltakaan, muttei kovin pahaltakaan. En kuitenkaan usko, että vaille hyvää vanhemmuutta jääminen olisi asia, jolle kävisi samoin; uskon, että sen aiheuttama kipu tulee olemaan aina mukana, toivoisin vain sen kivun olevan mietoa, siedettävää.)

P.S. Tänään on sentään oikein mukava päivä :)

Terapia tauolla

Psykoterapian kesätaukoa on nyt noin kuukausi takana, 15 päivän kuluttua taas jatkuu. Tää kesätauko on ollut mulle vaikeampi kuin edellinen, joka taas oli vaikeampi kuin sitä edelliset kaksi kesää. Vähän harmittaa tuo vaikeus; se kai osoittaa sen, ettei todellakaan ole vielä aika miettiä terapian lopetusta. Tää ei luultavasti jääkään viimeiseksi kesätauoksi. Olisi niin ihana tuntea olevansa jo sen verran parantunut, että voisi alkaa lopettelemaan terapiaa. Mutta ei, jatkettava on vielä vuoden päästäkin.

Olen ollut nyt viime viikkoina selvästi masentunut. Väliin on onneksi mahtunut hyviäkin hetkiä, mutta yleismieliala on ollut masentuneempi. Ja mulla on ollut pari sellaista päivää, että olen ollut hyvin levoton, todella paha olla, ahdistunut, itkettänyt. Sellaisia, joita ei nyt moniin kuukausiin ollut ollutkaan.

Tällä viikolla yhtenä päivänä kohtasin yhden pettymyksen. Se aiheutti tuollaisen tuskaisen ahdistusitku -päivän. Mutta oli siitä sitten jotain hyötyäkin. Samalla kun kävin läpi - surin ja olin vihainen, koin epäoikeudenmukaisuutta ja ulkopuolisuutta - tuota pettymystä, kävin läpi hieman muitakin pettymyksiä. Suurelta osalta sitä, miten pettynyt olen äitiini. Tähän palaan vielä kirjoituksen lopussa. Hyödyksi näen myös sen, että mieheni altistui pitkästä aikaa mun pahalle ololleni. Tai pikemminkin kuuli mun ajatuksiani ja tunteitani.

^Tuo loppu saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitys on ymmärrettävä; Jos purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan vain terapiassa (suositeltavaa, koska silloin terapia ei 'vuoda'; kaikki asiat tulee käsiteltyä terapeutin kanssa, terapiaprosessi toimii, eikä typisty kattamaan vaan tiettyjä asioita {muiden ihmisten saadessa kuulla muut asiat}, vaan kaiken), ongelmaksi muodostuu se, ettei puoliso ja ystävät tavallaan tunne itseä kunnolla, ne ei tiedä, mitä mä ajattelen. Viime aikoina olen ehkä liiankin vähän puhunut mieheni kanssa mieltäni vaivaavista asioista. Haluan sen tietävän, mitä mun päässäni liikkuu! On sillekin hyödyllistä tietää, miksi olen masentunut, miksi olen surullinen, miksi itken pientä pettymystä niin kovin. Pitää vaan muistaa kertoa näistä keskusteluista muiden kanssa terapiassakin. Oikeastaan on aika hölmöä, miten vähän olen pääni sisällöstä nyt vime aikoina miehelleni puhunut. Ei terapia voi olla kunnollinen syy sille, että ei kerro puolisolle, miksi on sellainen kuin on.

Niin, mieheni sai kuulla mm. siitä, miten tuo pieni pettymys sai mut ajattelemaan muitakin pettymyksiä ja mm. sitä, miten pelkään, että en jatkossa uskalla enää toivoa ja unelmoida mistään. Yhä uudet pettymykset aiheuttaa sen, että alan pelkäämään haaveiden epäonnistumista. Pettymysten sietokykyni on niin alhainen, etten ehkä uskalla enää toivoa mitään. Ja sehän ei johda mihinkään hyvään; elämä kapenee vain sellaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa koittaa suojata jo nyt olemassa olevia asioita, muttei uskalla tavoitella mitään parempaa. Voi kunpa pettymyksiä olisi vähemmän. Tai voi kunpa pystyisin kunnolla pääsemään yli isoista pettymyksistä niin että mulle jäis voimia selviytyä niistä pienistä pettymyksistä.

Kerroin miehelleni siitä, miten viimeisen sukulaisvierailun jälkeen on ollut vaikeaa ajatella äitiä. Että on tajunnut sen, miten anteeksiantamattomasti ja huonosti se on mua kohdellut (ja kohtelee). Kerroin siitä, miten ahdistunut olin äidin näkemisestä humalaisessa krapulassa (siitäkään mulla ei ollut silloin voimia puhua heti miehelleni, ja sitten kun käsittelin asiaa heti terapiassa, unohtui puhua miehelleni). Kerroin, miten olen nähnyt painajaisia äidistä humalassa. Kerroin siitä, miten odotan, että terapia taas jatkuisi, jotta voisin puhua terapeutille äidin aiheuttamista tunteista. Kerroin siitä, miten olen tajunnut, ettei se toive siitä, että voisin olla äidin kanssa läheisempi, ole realistinen. Mutta että se toive ei kuitenkaan kuole, vaikka olenkin ymmärtänyt, ettei lähentyminen ole mahdollista. On vaikeaa elää epärealistisen toiveen kanssa. On vaikeaa tiedostaa, että tarvitsee äidin rakkautta, välittämistä, kunnioitusta, muttei sitä tule koskaan saamaan. (Toisaalta on ehkä helpompi olla, kun tiedostaa jo asian, kuin että epämääräiset tunteet velloisi ilman että niiden syytä tajuaisi.) Viime kerralla kirjoitin, että mun pitää vain hyväksyä ja surra se toiveen mahdottomuus ja koittaa jatkaa elämää. Helpommin sanottu ja tajuttu kuin tehty. On niin vaikeaa hyväksyä asiaa joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, julmalta. Elämä on epäreilua ja julmaa, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Keskustelun lopuksi kerroin miehelleni, että se on maailman paras terapeutin korvike! ;) Kuuntelee, ymmärtää, ei anna typeriä neuvoja, on turvallisena tukena. Huonona puolena se, ettei se osaa kysyä hyviä kysymyksiä...

Toipuminen (tunnistaminen, läpieläminen, ymmärtäminen)

Jotta voi toipua ongelmistaan, (Hellstenin tekstissä läheisriippuvuudesta tai omalla kohdallani ennemminkin tuosta tunteiden syväjäädyttymisestä ja masennuksesta,) tulee ensin tunnistaa ja tiedostaa, että mitäs itselle oikein onkaan lapsuudessa tapahtunut. Tämä toipumisen eka vaihe käynnistyi kun hain apua ahdistukseeni ja masennukseeni ja oikeastaan kunnolla vasta kun pääsin aloittamaan psykoterapian.

Kun ensin tajuaa, miten vuosikausien aikana hankalat tunteet on jäänyt käsittelemättä, tulee mahdolliseksi käsitellä ja elää läpi lapsuus uudelleen. Tässä olen nyt. Kohtaan suruni, vihani, pelkoni, avuttomuuteni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni. Oleellista tähän pääsyssä on se, että olen kohdannut ihmisiä, (mieheni, terapeuttini ja ystäväni,) joiden seurassa tulen ymmärretyksi, tulen nähdyksi juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä, jotka kestävät sen, että olen surullinen. Ihmisiä, jotka ei tule vihaiseksi, kun itken. Koin lohduttavana Hellstenin seuraavan tekstin: "Suru on parantava ja hoitava tunne. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, kun lapselle sanotaan: älä itke, ei saa itkeä. [–-] Tuntuu siltä, että kellään ei ole lupa surra. Miksi ei tehtäisi saman tien sankariteoksi sitä, että lopettaa vessassa käymisen!"

"Tunnistamisen ja läpielämisen kautta syntyy uusi ymmärrys itsestä ja omasta elämästä. Monasti tähän uuteen ymmärtämiseen pyritään suoraan ensimmäisen vaiheen jälkeen jättämällä väliin tunteiden läpieläminen ja ilmaiseminen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tunteet eivät lakkaa olemasta vaikka niitä ymmärtäisikin."

"Ehkä keskeisimpiä uudenlaisen ymmärtämisen ilmentymiä on se, että omille vanhemmilleen kykenee antamaan anteeksi. Kun on päässyt vapaaksi itsessä olevasta vihasta ja katkeruudesta ja on läpielänyt vanhan surun, joka aiheutui lapsuuden ja nuoruuden menetyksistä, syntyy tilaa omassa persoonassa. Syntyy myös oivallus, että omat vanhemmat olivat itse sidottuja omaan lapsuuteensa ja että heidän kokemansa vanhemmuus saattoi olla omaamme vielä hatarampi."

Tässä vaiheessa en todellakaan ole vielä. Vihaan edelleen ja olen katkera, vaikka kyllä tiedostankin, että vanhempieni oma lapsuus saattoi myös olla vaikea.

"[I]hmisen kyky ottaa itse vastuu omasta elämästään lisääntyy. Tämä merkitsee uhrin elämäntavasta luopumista. Uhri on elämänsä viaton sivustakatsoja, joka panee merkille miten muut aiheuttavat hänelle pahaa. Uhri myös odottaa, että muiden vastuulla on järjestää hänen elämäänsä hyvää. Jos näin ei tapahdu, hän on katkera ja syyttää muita."

Tämä pätee vielä jossain määrin muhun. Siis se, että koen, että onnettoman oloni syy on vanhempieni käytös. Olen katkera siitä, että vanhempani hankkivat mut maailmaan, mutta eivät huolehtineet musta kunnolla, vaan aiheuttivat mulle mielenterveysongelmia.

Toipuminen on siis mulla vielä edessä, mutta olenpahan ainakin aloittanut sen jo.

Elämän merkityksettömyys ja tyhjyys

Terapiassa on nyt tullut puhuttua tyhjyyden tunteesta, elämän mielekkyyden puutteesta. Viime aikoina on yhä useammin tuntunut olo tyhjältä, jotenkin siltä, että ei mitenkään akuutisti masenna, ei ahdista, mutta ei ole myöskään oikein mitään iloa tuottavaa. Olo on rauhaton ja tyhjyys häiritsee. Miksi mikään ei tunnu kiinnostavan?

Tänään viimeksi terapiassa mietin, mikä tuo tai toisi mun elämääni merkitystä ja mielekkyyttä. Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on mun ihana mieheni. Mutta toisaalta tuntuu että se ei riitä. Ei oman elämänsä sisältöä kai voi rakentaa toisen ihmisen varaan.

Sitten ajattelin, että mun elämään mielekkyyttä tuo se, että saan puuhastella. Eli että saisin elää kiireettömästi ilman stressiä ja tehdä mitä haluan. Lukea kirjoja, katsoa televisiota, hengata netissä, askarrella paskarrella ja näpertää kaikkea pientä, tehdä ja syödä hyvää ruokaa. Jutella mieheni kanssa, puuhailla kaikkea kivaa sen kanssa. Tavata muitakin ihmisiä, vaan olla.

Mutta olen silti epävarma. Voiko elämän merkitys olla näin yksinkertaista? Voiko elämän mielekkyys olla sitä, että ei ole pakko tehdä mitään velvollisuuksia? Ei siltä tunnu. Jotain kaipaan. Kaipaan sitä, että olisin todella kiinnostunut jostain. Kaipaan sitä, että kokisin olevani jossain hyvä. Kaipaan sitä, että kokisin jostain iloa.

Olen miettinyt, että haluaisinko alkaa harrastamaan jotain. En keksi mitään mikä voisi kiinnostaa. Väsyttää ja uuvuttaa. Tavallaan olen tyytyväinen elämäni ulkoisiin puitteisiin: ihana mies, ok asunto, mukava osa-aikatyö, fyysiset sairaudet ei haittaa, ulkonäköni hyvä, rahatilanne suht ok. Mutta silti olen tyytymätön: mulla ei ole konkreettisia haaveita, toivon vain abstraktisti sitä, että olisin onnellinen.

En haaveile lapsista, en matkustamisesta, en rikastumisesta, en kokoaikatyöstä, en laihtumisesta, en lemmikeistä, en asunnosta, en autosta, en vaatteista. En osaa sanoa, mistä haaveilen. En ehkä edes uskalla haaveilla mistään konkreettisesta. Ehkä mulle on tuottanut niin suurta tuskaa mun haaveiden murskaantuminen, että en uskalla enää toivoa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään? Olen nimittäin huomannut, että kun mulle tulee jonkin toiveen/haaveen murskaantuminen, niin alan muistella vanhoja epätoivon ja pettymyksen hetkiä, ja ajattelen, että typerä minä, miksi menin uskomaan, että toive voi toteutua, mun pitäisi jo olla oppinut, ettei mikään koskaan onnistu... En kai ole vielä kunnolla käsitellyt ja surrut epäonnistumisiani ja vastoinkäymisiäni. Kai se on niin vaikeeta.

Edelleen kuitenkin silloin tällöin jaksan toivoa jotain uusia asioita ja taas pettyä ja pettyä. Pelottaa vaan, että kuinka paljon sitä oikein jaksaa. Tai enhän mä oikeastaan jaksakaan, jokainen uus pettymys tuntuu entistä raskaammalta. Sitten on taas vaikeampaa uskaltaa toivoa.

Tulee sellainen olo, että mitä se sitten kuitenkaan hyödyttää, että tietää, mitä haluaa, jos ei sitä pysty toteuttamaan. Toisaalta muistan kyllä sen ajan kun olin ihan hukassa itseni kanssa, en tiennyt lainkaan mitä ajattelen, tunnen, haluan. Ehkä se epätietoisuus on sittenkin pahempaa. Olisi parempi toivoa ja pettyä kuin vain apaattisena ja hämmentyneenä odottaa jostakin kiinnostumista. Epätietoisuus aiheuttaa ahdistusta, toiveiden täyttymättömyys masennusta. Masennus on kai parempi kuin ahdistus.

Yritän olla armollinen itselleni. Jos mikään ei kiinnosta, niin ei siitä tarvitse hermostua. Sitten vain oon niin väsynyt ja surullinen, että pitää potea ilottomuutta ja odottaa jos tulevaisuudessa joskus joku taas kiinnostaisi.

Tai ehkä tyhjyyden tunne johtuu jostain sisäisestä rakkauden kaipuusta? Siitä, että kokisi, että äiti ja isä rakastaa mua? Siitä, että osaisi itse rakastaa itseään?

Pitäisi puhua terapiassa lisää tästä elämän merkityksettömyydestä, siitä, että toivoisin elämääni jotain miellekkyyttä, siitä, että tuntuu tyhjältä. Ehkä mua pelottaa jatkaakin tosta aiheesta. Tulee surullinen olo, kun pohtii sitä avuttomuuden tunnetta, minkä elämän tyhjyys aiheuttaa. Tuota tyhjyyden tunnetta yrittää ehkä tiedostamattaankin välttää, vaikka sitä kai pitäisi käsitellä enemmän.

Haluaisin aina etukäteen tietää jonkin asian, mistä terapiassa voisin puhua, ettei tarvitsisi jännittää, että tuleeko alussa hiljaisia hetkiä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että se terapia-aika menee hukkaan, jos sitä en "tehokkaasti" käytä. En halua tuhlata aikaa ”turhaan” hiljaisuuteen. Haluaisin puhua olennaisista asioista. Haluaisin saada terapiasta mahdollisimman paljon hyötyä, ja en usko hiljaisuuden sitä tuovan. Enkä ”epäolennaisista” asioista puhumisen. Terapiassa on rauhaton olo, jos ei mielessä ole mitään puhuttavaa. Silloin alkaa keskittyä siihen, että ei ole mitään mielessä, eikä ole mitään puhuttavaa. Silloin mietin sitä, että jaahas, nyt ei ole ajatuksia, mistäs puhuis, pian terapeutti kysyy, mitä ajattelen, hö, miksei voi tulla mitään puhuttavaa mieleen... Ehkä kontrolloin liikaa sitä, mikä on tärkeetä puhuttavaa, mikä taas turhaa, eikä hyödytä terapiaa. En vaan voi itselleni mitään. Haluan että terapia-aika on hyödyllistä, enkä tuhlaa sitä turhaan höpinään. Sitten kun ei tule mitään puhuttavaa mieleen, turhauttaa. En vaan pysty tyhjentämään mieltäni ja rauhoittumaan, vaan ajattelen sitä, etten ajattele mitään..

Mutta ehkä toi olemattomuuden välttäminen johtuukin ajan hukkaan menemisen lisäksi siitä, että haluan välttää tyhjyyden tunnetta. En halua vain olla möllöttää, koska sen lisäksi, että menetän tuon ajan "hukkaan", joudun ehkä kohtaamaan eksistentiaalista ahdistusta. Ehkä pakenen tuota olemassaolon tyhjyyttä, elämän merkityksettömyyttä ja järjettömyyttä myös terapian ulkopuolella. Ehkä suoritan elämääni, velvollisuuksia ja kivoja juttuja, jotta en huomaisi kaiken mielettömyyttä.

Pahoja päiviä ja hyviä päiviä

Nyt on ollut aika vaihtelevaa, välillä on ollut useita peräkkäisiä päiviä, jolloin olen ollut todella masentunut ja uupunut, välillä taas on ollut mukavaa. Eilen ja tänään on onneksi ollut kivaa. Siis kivaa, ihanaa! :)

Torstaina kävin pankissa. Tavalliselle käsittelytililleni oli kerääntynyt pari tonnia ”ylimääräistä”, joten päätin laittaa ne määräaikaiselle säästötilille vähän korkoa kasvamaan. Pankkivirkailija sanoi siinä tilitietojani katsoessaan, että sulla onkin ihan kivasti jo säästöjä, mihin säästät, asuntoa vartenko? Vastasin, että en säästä mitenkään tavoitteellisesti, että en tiedä mitä varten, ihan yleisesti pahan päivän varalle ja ehkä asuntoon. Siihen se n.50-55-vuotias nainen sanoi, että ei tuon ikäisenä mitään pahoja päiviä kannata miettiä. Hämmennyin todella! Sain vielä mutistua jotain, että no kyllä mun työpaikalla ainakin nyt on pahat päivät ja en saa niin paljon työvuoroja kuin haluaisin.

Mutta sitten pankkiasioinnin jälkeen aloin todella pohtia tuota lausetta. Juurihan monilla 25-vuotiailla niitä pahoja päiviä on; kitkutellaan pienillä opintotuilla, valmistutaan työttömäksi, kamppaillaan oman identiteetin kanssa -ja niin, masennutaan. Tälläkin hetkellä tunnen muutamia n.20-35-vuotiaita, jotka on psyykkisistä syistä sairauslomalla tai kuntoutustuella ja tulevaisuudessa häämöttää luultavasti työkyvyttömyyseläke. Omalla kohdallani en sitä pelkää, mutta jestas, että nuorien ei kannattaisi pohtia ”pahoja päiviä”!? Itselläkin nousee pian menot suuremmaksi kuin tulot, kun kelan terapiatuki laskee puoleen, ja alan maksamaan psykoterapiassakäynnistäni huomattavasti enemmän kuin nykyisin.

Havahduin tällä viikolla siihen, että tykkään kovasti nykyisestä työstäni. Työilmapiiri on mukava, työkaverit on kivoja, pomokin on mukava. Työ ei ole liian monimutkaista muttei myöskään liian yksinkertaista. Ei tarvitse ajatella liikaa, mutta ei ole tylsääkään. Ei tarvitse olla luova, mutta ei liian jyrkästi noudattaa sääntöjäkään. Ei tarvitse olla asiakaspalvelussa. Työstressiä on vain harvoin. Kuitenkin töissäkäyminen uuvuttaa; kotona olen kovin väsynyt. Ja aikaisin aamulla herääminen on ihan hirveetä. Monena aamuna ajattelen noustessani sängystä, että ai vittu, tää on ihan hirveetä, mä haluun työttömäksi, että vois nukkua aamuisin 9 asti, nyt kun pitää herätä viimeistään 6. Mutta sitten samana päivänä saattaa töissä tuntua kivalta. Se konkreettinen työ on sellaista, josta saan jonkinlaista tyydytystä; siinä mun järjestelmällisyysfiksaationi pääsee oikeuksiinsa.

Olen siis osa-aikatöissä. En jaksa enkä halua olla kokoaikatöissä. Haluaisin kyllä jaksaa olla kokoaikatöissä, vaikka en sitten olisikaan; mielestäni kokoaikatöissä kävijällä ei jää aikaa muuhun kuin töihin, nukkumiseen, syömiseen ja kotitöihin. Ei jää aikaa elää. Olisin ehkä vapaaehtoisesti down-shiftaaja, jos olisin terveempi tekemään sen päätöksen. Nyt olen valinnut lähinnä työttömyyden ja osa-aikatyön valillä. Ja luulen, että mun mielenterveydelleni on parempi käydä osa-aikatöissä kuin olla työttömänä, vaikka vapaaehtoista työttömyyttäkin on monesti tullut pohdittua. Kokoaikatöissä uupuisin nopeasti ja joutuisin sairauslomalle.

Vaikka olen omasta ”halustani” osa-aikainen, niin nyt laman jäljet on näkynyt sen verran, että en ole saanut niin paljon työvuoroja, kuin olisin halunnut. Se on aiheuttanut sen, että olen jälleen alkanut pohtimaan tulevaisuuttani työelämässä. Olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, viihdyn siellä, enkä haluaisi hakea muita töitä. Eikä niitä töitä nyt noin vaan löydykään. En jaksaisi millään tuhlata vähäistä energiaani uuden työn opetteluun ja stressaamiseen. Ja kun mua ei kiinnosta mikään työ, ei kiinnosta hakea mitään. Mutta rahaa tulee nyt siis vähemmän kuin ennen. Ja samaan aikaan menot nousee suuremmiksi kuin ennen! Olen siis pohtinut myös osa-aikatyöttömyyden vaihtoehtoa. Soviteltua työttömyyskorvausta tulisi kuitenkin suhteellisen vähän, ja samalla menettäisin opiskelijaetuuteni, kun siirtyisin virallisesti opiskelijasta työttömäksi. Olen pähkäillyt ja pohtinut, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua.

Lomalla

Tällä viikolla on ollut terapiatauko. Samalla mulla on ollut normaalia enemmän vapaata töistä, eli olen oikeastaan ollut lomalla. Ollut mukava vaan puuhailla kotona. Nukkua pitkään, viettää jopa kokonainen päivä ilma velvollisuuksia; ilman töitä tai kotitöitä. Terapia on silti pyörinyt paljon mielessä. Mulla oli etukäteen mielessä, että kun on lomaa, jaksaisi ehkä nähdä kavereitakin. Mutta ei vain ole tullut toimerruttua. Olen vähän niin kuin ottanut loman sairausloman kannalta. Lepoa ilman suorituspaineita. On ehtinyt miettiä paremmin kaikkia juttuja. Lähinnä terapiaa... :)

Terapia vie valtavasti voimia ja ajattelen paljon terapia-ajatuksia ja ennen kaikkea terapiassa heränneitä tunteita kotona. Ja bussissa. Ja töissäkin kyllä. Että on se ihan hyvä välillä viettää lomaa terapiastakin. Tunnen hiukan syyllisyyttäkin siitä, että olen nyt niin omassa maailmassani, jotenkin niin itsekäs, ettei mulla riitä energiaa kiinnostua muista ihmisistä. Mutta kun väsyttää ja terapiatyöskentely väistämättä aiheuttaa sen, että omat piilossa olevat ajatukset ja tunteet kiinnostaa, niin ei kai kannattaisi syyllistyä siitä, etten ehkä huomioi muita ihmisiä. En vaan jaksa, kykene, pysty. Jos on iloton ja uupunut, niin ei siinä paljon muille ole annettavaa. Pitää vaan yrittää parantaa itseään ja toivoa, että joskus pystyisi suuntautumaan päänsä ulkopuolellekin. Itsen tuntemisen opettelu on hidasta ja hankalaa. Mutta välttämätöntä.

Mutta tosiaan kun käy läpi menneisyyttä, niin eihän sinne päähän mahdu samalla nykyhetki. Tai tulevaisuus. Kun on välttämätöntä, toisaalta ihan pakko, toisaalta itselle hyväksi, käydä läpi sitä mennyttä, niin sitten tietty jää se nykyhetki jotenkin pimentoon. Että odottaa, koskas tuo menneisyys on mietitty niin hyvin, että voisi keskittyä tähänkin hetkeen. Eilen juuri juttelin kaverini kanssa, joka on käynyt terapiassa aiemmin, ja kokee nyt, että sai terapiassa käsiteltyä lapsuustraumat, mutta nyt tarvis sitten ehkä apua elämään jatkossa. Noin musta tuntuu että mullekin käy. Että kun saan menneisyyden terapiassa puitua, jäänkin ihmettelemään että mitäs nyt sitten tulevaisuudessa. Pitääkin muistaa ottaa tää käsittelyyn ennen kuin terapia kokonaan loppuu.

Tärkeintä mun terapiassa kuitenkin on ollut menneisyyden käsittely. Terapiatuntien jälkeen on usein ollut hirveen uupunut olo. Raskas ja väsynyt. Surullinen ja onneton. Mutta ei mikään ihme, kun se suru uuvuttaa. On niin raskaita tunteita. Mutta samalla terapian rankkuus on luonut uskoa siihen, että terapia tosiaan toimii. On uskaltanut taas toivoa parempaa.

Onneksi nyt viime aikoina on ollut kuitenkin melko hyvä mieliala. Äidille kertomisen helpotus, lisääntynyt valo ja lämpö, loma, uudelle työkaverille masennuksesta & terapiasta kertominen, hyvien elokuvien katsominen, siinä jotain mielialaan vaikuttaneita asioita. Välillä olen ollut jopa iloinen! Tuon työkaverin kohdalla huomasin, että mitä useammalle masennuksestaan kertoo, sitä helpommaksi se muuttuu. Pystyn jotenkin olemaan rennompi, en niin jännitä sitä, että mitäs toi musta ajattelee, pitääkö se mua ihan hulluna jne, vaan pystyn ajattelemaan, että täähän on tosi yleistä ja ihan normaalia, sairaus siinä kuin fyysisetkin sairaudet.

Vaikka eihän se ihan noinkaan ole. Masennus ja ahdistus, uupumus ja suru; ne on niin olennainen osa mun persoonallisuutta, mun minuutta, ne on mun sisäisiä tunteita. Kun taas joku korkea verenpaine tai diabetes tai ihottuma on minuudesta erillisiä. Fyysiset sairaudet tuntuu irrallisilta häiriöiltä, jotka vaan hoidetaan pois, psyykkiset häiriöt taas on osa mua, ei ehkä ihan ominaisuuksia, mutta sellaisia minuuteen liittyviä osasia, että ne tuntuu todella henkilökohtaisilta.

Olin rohkea

Onnistuin viikonloppuna. Kerroin äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Kerroin, että sairastan masennusta ja ahdistusta ja että söin n. vuoden masennuslääkkeitä ja käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa.

Tuli pari sopivaa tilannetta, joiden jälkeen ajattelin, että seuraavaksi kun tulee sopivasti sivuttua jotain sopivaa aihetta, olen rohkea ja töksäytän jonkun lauseen, josta keskustelu voi alkaa. Näin sitten kävi. Heti alkulauseiden jälkeen tuli osittain helpottunut olo. Olin vihdoin pystynyt siihen! Asiasta puhuminen ei enää ollut mun vastuulla, nyt äiti tiesi, ja voi kysellä jos haluaa. En enää ”salannut” masennustani.

Alkuhelpotuksesta huolimatta olin jännittynyt. Tuntui oudolta ja epätodelliselta. Olin yhtäkkiä uudessa tilanteessa ja aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Jälkikäteen en muista kunnolla, mitä kaikkea tuli sanottua ja missä järjestyksessä.

Äiti suhtautui ihan hyvin. Tai myöhemmin mulle tuli mieleen, että ehkä se suhtautui liiankin asiallisesti. Olisin ehkä kaivannut jotain tunteellisempaa. En tiedä. Ehkä olisin kaivannut empatiaa. No, enpä itsekään kovin tunteellinen ollut. Ehkä äiti oli siksi asiallinen kun mäkin olin. Ei mua vaan siltä jännitykseltäni alkanut edes itkettämään. Ei tarvinnut miettiä, uskallanko itkeä vai yritänkö estää itkun, kun ei itku edes yrittänyt tulla.

Mutta kovin tyytyväinen kuitenkin olen viikonlopusta. Nyt äiti tietää. Jatkossa voi olla helpompi puhua lisää. Eilen oli hyvin rauhallinen olo. Juuri nyt on mukava olla. Ei sureta eikä masenna, ei stressaa eikä ahdista.

Yritän

Viikonloppuna ois tulossa tilaisuus jutella äitin kanssa. Yritän kovasti saada itsestäni ulos jotakin. Yritän olla rohkea. Yritän pystyä kertomaan äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Yritän.

Mutta en tiedä pystynkö. Mitään konkreettista suunnitelmaa ei vieläkään ole, vaikka terapiassakin olen viime aikoina puhunut suurimman osan ajasta tästä kertomisesta. Edelleenkään en tiedä, mitä haluaisin sanoa tai millä lauseella voisin aloittaa.

Pelottaa.

Masennuksesta kertominen

Aluksi puhuin masennuksestani vain miehelleni. Sitten aloin kirjoitella netissä eri nimimerkeillä mielenterveysaiheisilla foorumeilla. Sitten hain ammattilaisapua ja aloin puhua psykologille, psykiatrille ja psykoterapeutille. Sitten aloin pikkuhiljaa kertoa kavereilleni. Aina kun olin saanut kerrottua olevani masentunut jollekin kaverilleni, tuli hyvin helpottunut olo. Huomasin myös, että melkein joka toisella kaverillani, kenelle kerroin, oli tai oli ollut itsellään myös masennusta tai muita mielenterveysongelmia, kuten esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pari kaveriani oli käynyt itsekin psykoterapiassa. Muutama oli syönyt tai syö masennuslääkkeitä. Olin kyllä hieman yllättynyt, että omista tutuista löytyi niinkin monta pahoinvoivaa. Mulla ei siis ole varsinaisesti läheisiä ystäviä, vain eritasoisesti tuttuja kavereita, joten asioista ei siksi ollut tullut puhuttua aiemmin. Nyt lähes kaikki kaverini tietää masennuksestani ja psykoterapiassa käynnistäni, lähinnä vain osa (reilu puolet) työkavereistani ei tiedä.

Kavereille kertominen on ollut siinä mielessä hankalaa, että on pitänyt odottaa sopivaa tilannetta, jossa kertominen on luontevaa, kun en vain osaa yhtäkkiä alkaa kertomaan masennuksestani, ellei se jotenkin liity jo puheilla olevaan aiheeseen. On niin vaikeaa vaan töksäyttää, että hei, mä olen masentunut. Mutta kun saa kerrottua, tulee hyvä mieli. Avautuminen kannattaa. Tulee sellainen olo, että voi olla oma itsensä, ei tule ”salattua” mitään.

Mutta sitten siihen, kenelle en ole vieläkään kertonut mitään; sukulaisille. Äiti, isä, sisko, siskon mies. Olen terapiassa puhunut viime aikoina paljonkin siitä, että ihan oikeasti haluaisin vihdoinkin ottaa asian puheeksi. Ois vähän pakkokin jo puhua, koska haluan kertoa ehdottomasti ennen kuin terapiani loppuu. Koska jos en puhu niille ennen kuin terapia loppuu, uskallanko kertoa siten koskaan... Pitäis olla kuitenkin terapeutti vielä tukena siinä vaiheessa kun kerron. Tän vuoden aikana pitäis avautua, mieluummin mahdollisimman pian.

Miksi se kertominen sitten on niin vaikeaa? Siitäkin ollaan nyt terapiassa puhuttu. Siihen on monta syytä. Täällä kotona miettii etukäteen, että jos tulee sopiva tilaisuus, voisi kertoa niille. Mutta sitten siellä vanhempien tykönä huomaa, että ei voisi kuvitellakaan kertovansa mitään. Se avautuminen kun vaan on niin vaikeeta, kun on ahdistunut jo pelkästään vanhempien näkemisestä. On niin ristiriitainen olo. Toisaalta tuntuu ehkä sellaiselta epätodelliselta, tunteettomalta, melkein halvaantuneelta; on olo, ettei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Toisaalta päässä poukkoilee miljoonat ristiriitaiset ajatukset; 'vittu ahdistaa mä haluun täältä pois mä haluun kotiin mä en kestä noita idioootteja ei noi oo ne mun nuoruuden vanhemmat ei noi tunnu tutuilta noi on ihan vieraita ihmisiä ahdistaa mä haluaisin olla läheinen äitin kanssa ahdistaa mä vihaan isää ahdistaa mä rakastan isää ahdistaa apua mä haluaisin pois täältä takas kotiin...' Aloita siinä sitten puhumaan masennuksesta.

Yks syy on siis se, että se kertomisen alottaminen on niin mielettömän hankalaa. Miten mä vaan yhtäkkiä vaihtaisin aihetta ja töksäyttäisin? Ei koskaan tule sopivaa tilaisuutta, joten pitäisi vaan joskus töksäyttää, että hei muuten, mä oon masentunut ja käyn psykoterapiassa. Toivoisin, että ne kysyisi jotain jotenkin sopivasti, tai että muuten tulisi jokin aihe puheeksi, johon liittyen voisi avautua. Mutta jos vain tota odottaisin, niin joutuisin varmaankin sitten odottamaan sopivaa hetkeä koko loppuelämän. Oonhan mä nytkin pari vuotta odottanut, että tulis sopiva hetki, mut eipä oo tullut.

Kertominen on hankalaa, koska en tiedä, mitä oikein haluaisin kertoa. Kun voisin sanoa, että olen masentunut ja ahdistunut ja että käyn psykoterapiassa, mutta mitä muuta olisin valmis kertomaan? Tavallaan haluaisin kertoa kaiken, mutta toisaalta en uskalla puhua tunteistani.

Tossa on taas yks syy: en mä oo tottunut puhumaan vanhempieni tai siskoni kanssa tunteista. Kun ei olla koskaan puhuttu, niin miten sen aloittaa?

Niin ja ehkä sekin jännittää tuossa kertomisessa, että kun oon ollut jo kauan masentunut, oon syönyt lääkkeitä ja käynyt psykoterapiassa, enkä oo kertonut, niin se vaan lisää sitä jännitystä, että ehkä jotenkin on syyllinen tai nolo olo siitä, et en oo kertonut aiemmin. Pelkään häpeää. En häpeä sitä, että olen masentunut, vaan sitä, etten ole kertonut aiemmin. Mutta toisaalta, turha sitä olisi hävetä. Kun mähän alussa jotenkin ajattelin, että ehkä masennus menee ohi, jolloin siitä ei tarvitsisi puhua, sitten myöhemmin puhuminen on vain ollut niin vaikeaa, kun ei ole tottunut puhumaan tunteistaan.

Tuossa taas tulikin yksi syy puhumisen vaikeuteen; pelkään oudossa, uudessa tilanteessa mahdollisesti yllättävänäkin ilmeneviä tunteitani, pelkään omia reaktioitani. En niinkään pelkää sitä, miten vanhempani suhtautuvat masennukseeni tai terapiassakäyntiini, vaan pelkään sitä, miten itse reagoisin niiden reaktioihin. Pelkään ehkä näyttää tunteitani vanhemmilleni, kun olen lapsena ja nuorena oppinut, ettei niitä negatiivisia tunteita saa vanhemmille näyttää. Vaikken pelkääkään sitä, etteikö niitä saisi nyt näyttää. Onpas monimutkaista.

Se muuten vaikuttaa kanssa suuresti, että kun mun masennus johtuu paljolti mun vanhemmistani, niin kertominen juuri niille on siksi jotenkin kiusallista. Että samalla kun kerron masennuksestani, tuntuu että syyttäisin vanhempiani, että kattokaa nyt, miten paskasti ootte mua kohdelleet, tässä on tulos. Vaikka totta se tietty onkin, vanhempani on osasyyllisiä masennukseeni, turha sitä on kieltää. En tiedä, miksi syyllistyminen sitten olisi huono asia, pelkäänkö enemmän omia tunteitani vai haluaisinko suojella äitiä liialta itsensä syyllistämiseltä? Ehkä haluaisin, että vanhemmat tuntisi syyllisyyttä jonkin verran, muttei liikaa.

En osaa yhtään kuvitella, miten vanhempani reagoivat masennukseeni. Toisaalta en pelkää niiden reaktioita, toisaalta kyllähän se vähän jännittää, kun ei yhtään tiedä, mitä on tulossa. Nyt kun en ole mitään kertonut, mielessä on se mahdollisuus, että meistä voisi vaikka oikeasti vielä tullakin läheisiä. Mutta jos kerron ja siitä asiasta tuleekin taas yksi puhumaton asia muiden selvittämättömien asioiden joukossa, peli on menetetty. Pelkään siis ehkä sitä, että tilanne voi muuttua vielä pahemmaksi. Ettei enää olisi edes toivoa siitä, että voitais joskus olla läheisiä. Että mut hylättäis uudelleen.

Kertominen on suuri tuntematon mörkö, jota en osaa lähestyä. Ehkä pitäisi madaltaa kynnystä ja aloittaa siitä, että ensin kertoo siskolle, sitten vasta äidille. Ettei ainakaan aloittaisi siitä, että pitää kertoa myös isälle. Toisaalta taas jos kerron äitille, mutten isälle, voi asian puheeksi ottaminen myöhemmin olla ehkä vieläkin vaikeampaa. Mutta pitäisi varmaan laatia joku oikea suunnitelma siitä, miten toimii sitten joskus. Mitkä on ne lauseet, joilla aloittaa? Ehdotuksia?

Eksistentiaalista ahdistusta, maailmantuskaa ja identiteettipohdintaa osa 2

Lisää 22-vuotiaana kirjoitettua;

”Tuntuu, et mun identiteettini on muuttunut täysin tässä muutaman vuoden sisällä, ja mä en kestä sitä. En pysty sopeutumaan. Pelkään sitä, et pitäis olla jo aikuinen. Mä tunnen oloni täysin epäkypsäksi enkä haluis ottaa vastuuta. Toi vastuu elämästä ja kaikista valinnoista ja epäonnistumisista musertaa mut. Mä en jaksa enää taistella tätä elämää. En todellakaan tunne olevani valmis/ tarpeeksi rohkea ja osaava hakemaan mitään töitä. Ärsyttävää kun ei tiedä mistään mitään. Ja kun pitäisi opiskella ja tehdä vallintoja, mut ei jaksais. Ja sit ahdistaa ja hävettää se, kun joutuu kertoo kaikille, et on niin paska, ettei pysty valmistumaan maisteriksi, vaan on pakko keskeyttää opinnot.

Mua ahdistaa oman paskan elämän lisäksi maailma yleensäkin. Ilmastonmuutos ja ihmisten välinpitämättömyys sitä kohtaan. Markkinat, raha, valta ja itsekkyys; mikään ei oo tärkeetä, ellei se oo tuottavaa ja tuloksellista ja heikoista ja köyhistä ei tarvi välittää. Ihmisen arvo määräytyy sen mukaan, kuinka arvokasta ja rahallisesti hyödyllistä työtä tekee. Luonnolla, eläimillä, afrikkalaisilla, mielisairailla, ujoilla ja epävarmoilla ei oo mitään väliä. Taloudellinen kilpailukyky ja kasvu ja ihmisen pärjääminen on tärkeintä ja kiitettävää. Kilpailu ja taistelu on toivottavaa ja aikaa ei sais jäädä muuhun kuin työhön.

Maailmantuskaa lisää tietämättömyys; mikään ei oo varmaa ja kaikki muuttuu koko ajan. Ihmisten fundamentaalisuus, konservatiivisuus, uskonnollisuus ym. suvaitsemattomuus ahdistaa. Ei hyväksytä aborttia, eutanasiaa, ateismia, homoutta ym. tasa-arvoisuutta. Halutaan syrjäyttää osa ihmisistä ja syyllistää niitä, jotka ei tuota valtiolle tarpeeksi rahoja. Kaikkien pitäis pärjätä omillaan ja opiskelijoiden pitäis vittu ottaa lainaa, et vois syödä! Maailmassa on ihan hirveesti kaikkia vääryyksiä ja Suomessa on siinä suhteessa aika hyvin, mut täälläkin on epäoikeudenmukaisuutta tosi paljon. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Ja varallisuusvero poistettiin, perintöveroa ollaan poistamassa... Maailma on tosi epäoikeudenmukainen eikä sitä pystytä muuttamaan paremmaksi, kun rikkaat on koko ajan vallassa.

Tuntuu, et kaikki vaatii multa koko ajan kauheesti kaikkea, eikä kukaan kysy, et jaksanko mä vai oonko mä niin kulunut loppuun, et mä haluisin tappaa itteni pois näistä ahdistavista vaatimuksista. Hävettää olla näin paska ihminen. Ehkä ois parempi jos mua ei ois. Paitsi et [mieheni] varmaan masentuis kans, jos mä kuolisin. Toisaalta voi olla, et mä pilaan sen elämän muutenkin. Toisaalta tavallaan toivon, et se jättäis mut, niin sit se vois elää parempaa elämää, kunhan se ei syyllistäis itseään mun itsemurhasta. Toisaalta haluisin elää hyvän elämän, eikä se ois mahdollista ilman [miestäni]. Mut tuntuu, et ei se oo mahdollista mitenkään. Mä häpeän itteäni enkä jaksais yhtään mitään syyllistämisiä. Tuntuu niin paskalta, kun suunnitelmat menee ihan vituiksi eikä tiedä mitä haluaa. Mun elämässä tärkeetä on [mieheni], lukeminen, lämpö, TV, ruoka. Muusta en osaa sanoo, mistä tykkään ja mitä haluan. En osaa keksiä mitään mistä tulis mielihyvää. En tiedä mitä haluan. En halua tehdä mitään töitä. En jaksa. Mä en jaksa ottaa selvää kaikista asioista. Ois paras, jos kuolisin jossain onnettomuudessa, niin sit [miehelläni] ois ehkä helpompaa.

Ärsyttää kun elämällä ei ole mitään tarkoitusta ja millään ei oo mitään merkitystä. Mä pelkään tulevaisuutta tosi paljon, vaiks välillä tuntuu, et ei tää voi enää tästä huonommaks mennä. En nyt tiedä mitä tehdä, valita. Mitä pitäs tehdä YTHS:n suhteen? Pitäiskö oikeesti hakea apua? Mitä muita töitä voisin saada kuin kaupan kassaksi? Miten töitä haetaan? Miten työttömyyskorvausta haetaan? Mitä kaikkia paskaduuneja joudun tekeen, kun ei oo kunnon koulutusta mihinkään? Pitäiskö tappaa ittes? Pitäskö mennä ensin naimisiin, et [mieheni] sais mun rahat? Miten vois tappaa ittes? Tuntuu niin yksinäiseltä! Mä en jaksa.”

21-vuotiaan lamaavaa masennusta ja ahdistusta

Seuraavat pätkät kirjoitin 21-vuotiaana päiväkirjaani:

”Tää maailma ei tunnu sopivan mulle. Tai siis mä en kuulu tähän maailmaan. Tuntuu siltä, et mitään ratkaisuja mun ongelmiin ei ole eikä tule. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, koska toisaalta haluaisin elää onnellisesti, mutta toisaalta koska se tuntuu mahdottomalta, haluaisin kuolla. Nukkuessa ja TV:tä katsoessa tai tietokoneella on ainoot hetket kun voin olla rauhassa kaikesta paskasta, voi unohtaa oman elämän ja paeta todellisuudesta. Todellisuus on niin ahdistavaa ja täynnä ongelmia, surua, stressiä ja epätoivoa. En näe missään mitään ratkaisuja, iloa, rentoutumista ja onnellisuutta. Oon niin väsynyt, en jaksa taistella. Kunpa kaikki ois vaan ohi, joko onnellinen elämä tai mitään sanomaton tyhjyys ja olemattaolo tilalla. Musta tuntuu, et [miehenikään] ei enää kestä mua. Enkä mä syytä sitä mistään, se on maailman ihanin ihminen, mut en jaksais kyllä itsekään jos oisin se. Mä vien varmaan senkin elämästä kaiken ilon ja onnellisuuden.”


”Tuntuu olo niin köyhältä. Ja paskalta. Todella riittämättömältä. Itkeskelin taas keskiviikkona monta tuntia, eilen pari tuntia. En nyt osaa yhtään suunnitella opiskelua. Tai kyllä mä osaisin suunnitella, mut kun sit en pystykään oleen niin tehokas ja ahdistaa, kun on suorituspaineita. Miksen mä voi olla onnellinen?

Ärsyttävää, tuntuu et kukaan ei ymmärrä mua. [Miehenikin] sanoo, et en saisi olla niin pessimistinen. Mut mitä sitä tunteilleen voi? Ja [mieheni] sano, et mä ehkä rationalisoin kaikkea liikaa. Mut mähän nimenomaan en pysty ajattelemaan järkevästi, vaan mut vaan valtaa ahdistus, suru ym. masentavat tunteet. Se ois itsepetosta ajatella, et nytpä oon iloinen ja kaikki on hyvin ja tulevaisuutta ei tarvi pelätä. Mut kun se pelottaa! Pystyiskin tommoseen itsensä ohjailuun, mut kun tuntuu siltä, et ajatukset ja tuntemukset vaan tulee, en voi niille mitään, en pysty vastustamaan niitä. Pitäis sit vissiin kyetä elämään niitten kanssa, mut kun toi ahdistus on niin halvaannuttava, ei jaksa tehdä mitään, itkee vaan ja vihaa kaikkee.

[Mieheni] sanoi, et mä mietin liikaa sitä, miten tulen onnelliseksi, pitäis vaan tehdä jotain, mikä ois kivaa. Mut kun mikään ei oo kivaa. Siinä se ongelma onkin. On vaan kaikkee paskaa opiskeluu, suihkussa käyntiä, kaupassa käyntiä, ruoan tekoa, pyykkien pesua ja silitystä, tiskausta, hampaiden pesua, eri paikoissa käymistä ym. ahdistavia velvotteita.

Tuntuu myös, et on niin yksin maailmassa, [mieheni] on ainoa, joka välittää musta, mut ei sekään tajua, kuinka pahalta musta tuntuu ja kuinka usein semmonen ahdistuskohtaus oikeesti tulee, miten paljon mä itken täällä kotona yksin, kun se on koulussa. Tuntuu vaan, et kaikessa on niin kova kiire ja pitäisi olla hirveen tehokas ja ahkera ja jaksavainen, ja sit kun ei pärjää siinä, niin sit on laiska ja tyhmä ja saamaton ja paha ja kiittämätön ja epäkunnioittava ja välinpitämätön ja ylivarovainen. Ja kaikkien pitäis olla tyytyväisiä ja onnellisia siitä, mitä saa, ongelma on itsessä, jos on onneton eikä millään tunnu olevan mitään merkitystä. Ei ainakaan mitään positiivista. Vastoinkäymisten pitäis vahvistaa, mut tuntuu siltä, että ne välttämättä lannistaa, en voi mitään sille, et kaikki paskat jutut tuntuu niin pahoilta ja ylitsepääsemättömiltä ongelmilta. Pelottaa ja ahdistaa, on tosi avuton ja umpikujassa oleva olo.”


”Mieliala on ihan paska, oon vaan aina väsynyt ja onneton, en osaa enää olla onnellinen. Oon vihainen ja ärtynyt, mua sattuu niin monella eri tavalla. Tunnen oloni todella avuttomaksi ja turhaksi, merkityksettömäksi. Muut vaikuttaa niin onnellisilta ja tasapainoisilta, terveiltä. Vittu mä oon ihan rikki... Kamalaa kun en enää tiedä mitä haluan tai siis mikään ei tunnu enää kivalta. Paskaa on niin paljon, mä hukun siihen koko ajan vaan syvemmin. Saatana tätä elämää. Vittu kun on niin paskaa. Tuntuu et muut vaan syyllistää mua, et pitäis ”ottaa itseä niskasta kiinni” ja hymyillä ja jaksaa ja lopettaa laiskottelu. Tuntuu et elän ihan omassa todellisuudessani, mitä ei voi muille selittää. Mä oikeesti hajoon kaikkiin odotuksiin ja vaatimuksiin ja velvollisuuksiin.

En osaa tehdä valintoja enkä uskalla elää, osittain en jaksa koska kaikki menee vituiks kuitenkin. Sillon kun tulee tosi paska olo, ei löydä lohtua yhtään mistään, koska kaikki tuntuu kaatuvan päälle, eikä meinaa löytää mitään syytä elää eikä löydä mistään energiaa edes kuivata kyyneleitä tai käydä kusella, mistään piristymisestä puhumattakaan. Ei vaan vittu jaksa. Ei oo mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään, ei edes mikään elämänvietti oo kovin vahvoilla, kun olo tuntuu niin tyhjältä ja paskalta ja rumalta. Eikä se oo vaan sitä, että tuntee itsensä hyödyttömäksi, vaan tunnen oloni haitalliseksi, musta on vaan haittaa muille. Tuntuu olo niin yksinäiseltä. [Mieheni] on jonkinlainen silta mun ja ulkomaailman välillä, mut jotenkaan sekään ei auta. [Miehenikään] ei tajuu mua, eikä mikään ihme kun en tajuu itsekään. Olo on niin ulkopuolinen. Ja surullinen ja ahdistunut. Paska!”


”On tässä taas vähän ahdistanut tää kaikki kiire ja ulkopuolisuuden, erilaisuuden tunne. Tuntuu et vaaditaan ihan liikoja. Maailman meno tuntuu niin toivottomalta. Mihinkään ei voi luottaa, on turvaton olo. Tuntuu et on ihan paska. Ja tuntuu ettei mikään auta. Häpeän itseäni ja pelkään epäonnistumista tosi paljon. Ja kun epäonnistuu, ei olekaan vaihtoehtoista suunnitelmaa. Tuntuu et oon ihan kusessa ja et ei oo enää mitään korjausmahdollisuuksia. Paskat tätä elämää.

En kyllä toivois tämmöstä olotilaa edes niille ihmisille, joita vihaan, ja jotka ansaitsis mun mielestä koviakin rangaistuksia. Tää tuntuu niin saatanan pahalta. Kai tästä huonommaltakin vois tuntua, mut semmosta en kyl pysty kuvittelemaankaan. Tuntuu niin helvetin järkyttävältä. Ei enää edes tiedä, mistä aloittais. Mistä johtuu, mikä auttais. Ei tämmöstä kyl toivois kenellekään. Jotenkin sitä vaan uskoo, et joskus tää loppuu tai edes helpottaa. Ei tätä paskaa muuten jaksaiskaan. Kai sitä sit kuitenkin on joku elämänvietti, mikä estää itsemurhan. Ei paljon muu selitä, miten on mahdollista, et ahdistuksen jälkeen taas jaksaa toimia jotenkin, tai et ylipäätään saa ahdistuksen katkeemaan et voi nukahtaa. Päässä on niin vitusti kysymyksiä eikä yhtään vastauksia. Ei tajuu enää mistään mitään. En tiä mitä haluan. Mua pelottaa kuka ja mikä ja millainen mä oon. Ahdistaa mitä muut musta ajattelee. Ahdistaa kun ajatukset ja uskomukset vaihtuu. Tuntuu et koko persoonallisuus on vaihtunut niin paljon, ettei enää tunnista itseään. On vieras olo.”

Opiskelijana

Lukion jälkeen muutin pois vanhempieni tyköä, koska aloitin opiskelun yliopistossa toisella paikkakunnalla. En oikeastaan tuntenut ketään uudelta paikkakunnalta, vanhat kaverit jäi vanhalle paikkakunnalle tai muutti muualle. Asuin aluksi yksin, myöhemmin muutin mieheni kanssa yhteen. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen ollut aika rohkea, uskalsin ihan yksin muuttaa kauas kotoa. Oli helpotus päästä pois vanhempieni tyköä, mutta samalla pelottavaa olla vastuussa kaikesta yksin. Kyllä mulla oli ihan alusta lähtien 19-vuotiaana opiskelustressiä ja ylipäätään elämään opettelun stressiä. (Miten käytetään pesukonetta, miten silitetään pyykkejä, miten vaihdetaan rengas autoon, miten tehdään ruokaa, miten opiskellaan yliopistossa ja eri aineissa, miten eletään uudessa kaupungissa; mistä mitäkin löytyy, miten bussit ja pyörätiet ja autotiet kulkee, miten asioidaan virastoissa jne.) Elämä oli kiireistä ja tuntui kovin vaivalloiselta.

20-vuotiaana sitten tuli kunnon masennus. Näin jälkikäteen analysoituna huomaan siihen kaksi mahdollista selitystä; (1) Toisaalta elämä hieman tasaantui ja rauhottui, koska muutettiin mieheni kanssa yhteen asumaan ja koti alkoi tuntumaan oikealta kodilta. Mun asiat oli sen verran hyvin, kun miehestä oli turvaa, että silloin vihdoin kaikki ahdistus purkaantui ja romahdin. En olisi ehkä kestänyt masennusta aiemmin ilman mieheni tukea. (2) Toisaalta taas mulla oli pidemmän aikaa ollut stressiä, myös muutosta ja muista aikataulujutuista ja pari epäonnistumista opiskelujutuissa ja pieniä muita ongelmia. Niiden kasaantuminen saattoi olla semmonen laukaisija, että ei vain voinut jaksaa enää.

Mutta mä yritin kovasti vieläkin sinnitellä. Toivoin, että masennus vain häviäisi, katoaisi pikkuhiljaa, niin kuin se oli tullutkin pikkuhiljaa. En osannut toivoa, että ammattiavusta olisi ollut apua, sehän oli tarkoitettu oikeasti hulluille, eikä sellaisille itkuisille pessimisteille kuin minä. En ymmärtänyt, miksi olin masentunut, mullahan piti olla kaikki hyvin; ihana rakastava mies ja yhteinen koti. Ihmettelin, mikä mua vaivasi, pelkäsin sekoavani. Masennus syveni siinä 2-3 vuoden aikana ennen kuin vihdoin hain apua.

20-vuotiaana ”romahduksen” jälkeen aloin vertaamaan itseäni muihin, ”normaaleihin” ja ”terveisiin”. Itkeskelin mm. sitä, että kaikki muut oli niin energisiä ja toimeliaita. Iloisia ja onnellisia. Eteni opinnoissa nopeasti, kävi töissä, harrasti. Itse en meinannut jaksaa mitään. Olin paljon hitaampi kuin muut. Olin liian vaativa opiskeluissa menestymisen suhteen, mulle ei riittänyt se, että pääsin tenteistä läpi, halusin myös ymmärtää ja oppia asiat kunnolla. Samalla aloin pohtimaan, että mitä haluaisin tehdä työkseni, ja kun tajusin, etten valmistu mihinkään ammattiin, eikä mua kiinnosta mikään työ, meni opiskelulta osittain motiivi. Osittain ajattelin, että opiskelen, koska opiskelemani asiat kiinnostaa, osittain ajattelin, että opiskelu on turhaa, jos siitä ei ole tulevaisuuden työelämän kannalta mitään hyötyä.

Osittain mun paha olo ilmeni katkeruutena ja vihana muita ihmisiä, yhteiskuntaa, maailmaa kohtaan. Halveksin mm. kelaa (tai siis eduskunnan säätämiä lakeja kelan etuuksista), oikeistolaisuutta, uskonnollisuutta ja keskiluokkaisuutta, missä on työ, kiire, 2 lasta, auto, velat omakotitalosta, ulkomaanmatkoja ym. ympäristöntuhoamista, egoistisuutta jne. Mua ahdisti valtavasti ihmisten, eläinten ja luonnon raiskaaminen, tappaminen, kiduttaminen, hävittäminen. Ärsytti oma köyhyys, tuntui pahalta kehitysmaiden köyhien köyhyys. Koin elämän epäoikeudenmukaisuuden musertavana.

Maailman masentavuuden ohella koin eksistentiaalista ahdistusta. Koin depersonalisaatiota ja derealisaatiota. Jälkikäteen tekstejäni lukiessa tulee joskus mieleen, että mahtoikohan psykoosin puhkeaminen olla kovinkaan kaukana. Niin mieletöntä ahdistus ja sekopäisyys oli.

Seuraavissa postauksissa aion kirjoittaa vanhoja ajatuksiani. Ajalta, jolloin olin pahimmassa kunnossa. Joukossa on paljon pohdintaa minuudesta, identiteetti oli kovasti hakusessa. Onneksi voin jo lukea niitä niin, että tuntuu, että se on menneisyyttä, ei nykyisyyttä. Mieletön sekavuus on ohi. Olen päässyt sieltä kuilun pohjalta jo seiniin kiipeämään valoa kohti, ja voin katsella alas pimeyteen ja olla tyytyväinen, etten ole siellä enää.

Minusta ja blogista

Moi kaikki!

Olen 25-vuotias mielenterveysongelmista kärsivä nainen. Lähinnä mua vaivaa pitkäaikainen lievähkö masennus, joka tällä hetkellä oireilee uupumuksena ja suurena suruna.

Masentunut olen ollut ties kuinka kauan, lievästi jo murrosiästä, ehkä jopa lapsesta. Oireet oli kuitenkin nuorempana lieviä. Muutama vuosi sitten yliopistossa opiskelu alkoi aiheuttaa stressiä ja uupumusta. Tuska paheni, ja aloin olla selvästi masentunut. Reilu kaksi vuotta sitten hakeuduin vihdoin YTHS:lle hoitoon.

Sain diagnoosit F34.1 pitkäaikainen masennus eli dystymia ja F41.1 yleistynyt ahdistuneisuushäiriö eli GAD. Söin vuoden Cipralexia 20mg/päivä. Sain onneksi kelan harkinnanvaraisen kuntoutustuen psykoterapiaan. Nyt olen käynyt psykodynaamisessa psykoterapiassa kaks kertaa viikossa puolentoista vuoden ajan.

Mitä muuta mä sitten oon kuin masentunut? Mitä muuta mun elämään kuuluu kuin terapia?
Käyn osa-aikatöissä. Mulla on ihana mies. "Harrastan" nukkumista, netissä oloa, lehtien lukemista, TV:n katselua, käsityöjuttuja, valokuvausta. Mutta tällä hetkellä mun elämäni ja ajatukseni pyörii aikalailla terapian ympärillä.

Terapia on mun pelastus, en osaa ajatellakaan miten asiat ois jos en ois päässyt terapiaan ja saanut sopivaa terapeuttia. Jäljellä on ainakin puoli vuotta, todennäköisesti puolitoista. Eli olen nyt ehkä terapian puolivälissä. Viime viikolla puhuinkin terapiassa siitä, että olen miettinyt, pitäisikö nyt olla tervehtymisen puolessa välissä. Mutta eihän se niin mene. Edistys tapahtuu pikkuhiljaa, mutta kuitenkin jotenkin sykähdyksittäin. Pitäisi vain pystyä olemaan murehtimatta liikaa tulevaa. Elämä tuntuu vaan menevän hirveän nopeasti ohi, mä en jaksa ja ehdi pysyä mukana.

Ajattelin tässä blogissa käydä läpi menneisyyttäni ja kirjoitella terapiastani, joka sekin on suurelta osin tutkimusretkeä menneisyyteen.
Tästä tää surun sumussa rämpiminen sitten alkaa... Tervetuloa lukemaan selviytymisestäni.