Moi kaikki!
Olen 25-vuotias mielenterveysongelmista kärsivä nainen. Lähinnä mua vaivaa pitkäaikainen lievähkö masennus, joka tällä hetkellä oireilee uupumuksena ja suurena suruna.
Masentunut olen ollut ties kuinka kauan, lievästi jo murrosiästä, ehkä jopa lapsesta. Oireet oli kuitenkin nuorempana lieviä. Muutama vuosi sitten yliopistossa opiskelu alkoi aiheuttaa stressiä ja uupumusta. Tuska paheni, ja aloin olla selvästi masentunut. Reilu kaksi vuotta sitten hakeuduin vihdoin YTHS:lle hoitoon.
Sain diagnoosit F34.1 pitkäaikainen masennus eli dystymia ja F41.1 yleistynyt ahdistuneisuushäiriö eli GAD. Söin vuoden Cipralexia 20mg/päivä. Sain onneksi kelan harkinnanvaraisen kuntoutustuen psykoterapiaan. Nyt olen käynyt psykodynaamisessa psykoterapiassa kaks kertaa viikossa puolentoista vuoden ajan.
Mitä muuta mä sitten oon kuin masentunut? Mitä muuta mun elämään kuuluu kuin terapia?
Käyn osa-aikatöissä. Mulla on ihana mies. "Harrastan" nukkumista, netissä oloa, lehtien lukemista, TV:n katselua, käsityöjuttuja, valokuvausta. Mutta tällä hetkellä mun elämäni ja ajatukseni pyörii aikalailla terapian ympärillä.
Terapia on mun pelastus, en osaa ajatellakaan miten asiat ois jos en ois päässyt terapiaan ja saanut sopivaa terapeuttia. Jäljellä on ainakin puoli vuotta, todennäköisesti puolitoista. Eli olen nyt ehkä terapian puolivälissä. Viime viikolla puhuinkin terapiassa siitä, että olen miettinyt, pitäisikö nyt olla tervehtymisen puolessa välissä. Mutta eihän se niin mene. Edistys tapahtuu pikkuhiljaa, mutta kuitenkin jotenkin sykähdyksittäin. Pitäisi vain pystyä olemaan murehtimatta liikaa tulevaa. Elämä tuntuu vaan menevän hirveän nopeasti ohi, mä en jaksa ja ehdi pysyä mukana.
Ajattelin tässä blogissa käydä läpi menneisyyttäni ja kirjoitella terapiastani, joka sekin on suurelta osin tutkimusretkeä menneisyyteen.
Tästä tää surun sumussa rämpiminen sitten alkaa... Tervetuloa lukemaan selviytymisestäni.
Arki on riittävän hyvää ja jotain kokemisen kaipuusta
1 vuosi sitten
Hei surusumu.
VastaaPoistaOlen googlettanut "psykoterapia" hyvin monta kertaa. Olen lukenut useita ympäripyöreitä määritelmiä, lääketieteellisiä selostuksia. Olen etsinyt oikotietä onneen, menetelmiä, vastauksia, salaisuuksia esiripun takaa.
Olen 25-vuotias, psykoterapian puoli vuotta sitten aloittanut nainen. Googlaillessani olen törmännyt blogiisi muutaman kerran, ja lueskellut sitä, hyvin epäsäännöllisesti.
Haluan kiittää sinua siitä, että olet uskaltanut kirjoittaa tähän blogiin niin avoimesti tuntemuksistasi, kehityksestäsi... koska siitä on ollut myös minulle apua. On lohdullista lukea, että en ole yksin tällaisten tuntemuksien kanssa, että on muitekin, jotka eivät vaan jaksa, jotka joutuvat kamppailemaan.
Ei minua päästetä kurkkimaan esiripun taakse, ei siellä ole mitään. Joudun vain urhoollisesti tallustamaan kaksi kertaa viikossa tapaamaan uutta kuuntelijaani, elämään päivä kerrallaan ja etsimään elämästä asioita, jotka antavat syyn jatkaa taas huomiseen.
Voimia sinulle, minulle myös. Luen blogiasi taas, kun se tulee vastaan.
Hei Uneton!
VastaaPoistaKiitos lohdullisesta kommentistasi! Et tiedäkään, kuinka sopivaan aikaan se tuli.
Voimia tosiaan sinullekin! Mullakin oli jokin hassu kuvitelma alussa siitä, että psykoterapiassa on jotain mystistä, eihän siinä ole, rankkaa aherrusta vain. Toki mahtavia oivalluksia välillä.
Tuosta ekasta kirjoituksestani ja kommentistasi tuli paljon kaikkea mieleen. Aloin ensin kirjoittaa niitä tähän, mutta päätinkin kohta tehdä uuden postauksen niistä.
Tervetuloa lukemaan taas kun teksteihini törmäät!