Lapsuus

En muista varhaislapsuudestani paljoakaan. Muutamat harvat muistot on yleensä neutraaleja, ei siis mitään traumoja. Enemmän muistan jostain 10-vuotiaasta lähtien. Varhaisia muistoja olen yrittänyt herätellä mieleen katsomalla valokuvia ja lukemalla päiväkirjojani. Välillä terapiassa on käynyt niin, että kun ollaan puhuttu jostain lapsuuteen liittyvästä asiasta, yhtäkkiä mulle on tullut mieleen jokin yksittäinen tapahtuma lapsuudesta. Välillä ne on ollut sellaisia, että en ole muistanut niitä moneen vuoteen, ja sitten ne on vaan hypännyt mieleen.

Lapsuudestani ikävänä muistan sen, kun usein iltaisin olin sängyssä ja kuuntelin, kun vanhempani riitelivät. Muistan miettineeni, että kumman kanssa haluaisin asua, jos vanhempani eroaisivat. Ne ei oo vieläkään eronnut, mutta olen toisinaan miettinyt, olisiko ollut niin parempi. Mulla on isosisko, mut meillä on niin paljon ikäeroa, et ei meillä koskaan ollut tai ole oikeastaan vieläkään mitään yhteistä.

Joskus lapsena kuulin ääniä päässäni. Ne ei ollut mun ääniä, vaan semmosia ilkeitä tarkkailijoita, arvostelijoita, yllyttäjiä ja pelottelijoita. Esimerkiksi kun olin viemässä roskia ulos illalla pimeässä (pitkä matka ovelta roskikselle), nää äänet pelotteli ja haukku mua. Ne oli semmosia ilkeitä olioita, niillä ei ollut sukupuolta eikä ne puhunut selkeesti sanoilla, vaan semmosilla painostavilla äänteillä ja mielikuvilla.

Sitten mulla oli mielikuvituskaveri Kirsi, joka asu yhden huoneen nurkassa.

Ala-asteen alku- ja keskivaiheessa eläimet oli mulle hirveen tärkeitä, ja niiden tapaturmat ja kuolemat oli tosi surullisia ja kamalia asioita. Ala-asteen keski- ja loppupuolella pojat kiinnosti jo tosi paljon, "surusumu loves tomi"-kirjoituksia oli kavereiden kanssa pitämäni kirjevihot täynnä, kun ennen sydämen sisällä oli vaan lemmikkien nimiä... Mun neuroottinen täsmällisyys ja järjestelmällisyys näkyi noista vihoista selvästi; esim. huomauttelin vähän väliä kun kaveri oli unohtanut kirjoituksestaan päivämäärän tai unohtanut vastata johonkin kysymykseeni tai oli kirjoittanut liian isolla ja harvaan tilaa tuhlailevasti tai muuta vastaavaa. Oma tekstini oli tiheää, tilaa säästelevää, täsmällistä, järjestelmällistä jne.

Olen jo lapsesta lähtien tykännyt listoista ja säännöistä ja järjestelmällisyydestä. Vihaan kaaosta, ja haluan, että kaikki kodin tavarat on järjestelmällisesti paikoillaan. Tiedän lähes kaikkien kotonani olevien tavaroiden oikeat paikat, ja tuntuukin käsittämättömältä, kun mieheni etsii joitakin usein käytettyjä tavaroita yhä uudelleen ja uudelleen monesta paikkaa, ennen kuin löytää ne sieltä paikasta, missä niitä aina säilytetään. (Ollaan asuttu viimiset 5 ja puoli vuotta yhdessä samassa paikassa). Huomaan kyllä äidissäni samoja piirteitä tuosta järjestelmällisyydestä. Siitä, että on jotenkin kaavoihin kangistunut, eikä siedä jotain tavaroita, jotka on ”väärässä” paikassa. Ja että helposti vaatii sitä tarkkuutta muiltakin, eikä ymmärrä muiden ”sotkuisuutta”. Jonkinlaista jäykkyyttä, joka ilmenee muuallakin kuin kotona.. Esimerkiksi työpaikalla mun lähin työkaveri on tosi sotkuinen, ja se sotkuisuus ahdistaa mua. Ne sen tavarat välillä ulottuu sen työpisteeltä mun työpisteelle, ja tulee olo, että haluaisin mennä vähän järjestelemään sen tavaroita.. :o)

Lapsuusajan päiväkirjoissani, joita kirjoitin 8-11-vuotiaana, eli 2.-5. luokalla, en paljon tunteistani kertonut, lähinnä siitä, mitä tein. 9-vuotiaana oli mielestäni ilmeisesti hauskaa, kun äiti oli kännissä ja teki tai sanoi jotain hassua. Ainakin kirjoituksista saa sen kuvan, että äitini joku toilailu oli päivän hauskin juttu. Kerroin päiväkirjoissani paljon siitä, mihin kellonaikaan olin kenenkin kaverin kanssa mitäkin leikkejä leikkinyt. Toisaalta jälleen se neuroottinen täsmällisyys ihmetyttää. Kirjoitin esimerkiksi:"Varttia vaille 12 aloin leikkiä parpeilla [hih]. Lopetin 20 yli 1. Söin. Aloin leikkiä poneilla varttia vaille 2. Lopetin 10 yli 3." Mutta toisaalta, voihan olla, että olin vain käsittänyt päiväkirjaan kirjoittamisen olevan sitä, että kuuluu merkitä myös kellonajat, milloin mitäkin on tehnyt.

Terapiassa terapeutti on monesti kysynyt jostain käsitellystä asiasta, että miten se oli lapsuudessa. Useinkaan en ole voinut vastata, koska en ole muistanut. Välillä on aika rasittavaa muistella menneisyyttä, kun ei ole sellaista tapahtumamuistia, että muistaisi, mitä oikeasti on tapahtunut. Tai ei oikein muista sitäkään, mitä on ajatellut tai tuntenut. Tulee vaan esimerkiksi sellaisia primitiivisiä tunnereaktioita, että on yksinäinen ja itkettää. Terapeutti kannustaa luottamaan itkuun. Että se kertoo jotain merkittävää, että mua alkaa itkettämään, kun ajattelen itseäni pienenä lapsena. En sitten tiedä. Ehkä olen ollut jo lapsena yksinäinen ja masentunut. Ehkä en.

Tuntuu vieraalta ajatella sitä pikkuminää, kun en vaan muista itseäni pienenä. Tuntuu, että en se oo minä. Esim. kun kattoo vanhoja valokuvia, tuntuu se kuvissa oleva tyttö vieraalta, en se ole minä, kun en muista itseäni.. Terapeutti ajattelee mm., että ois hyvä muistella ja käsitellä mahdollisimman paljon mennyttä, että voisin kokea mun menneisyyden oikeasti mun menneisyydeksi.

Sellainen tunne, että lapsena olen kyllä tykännyt isästä, välittänyt siitä, se on ollut mulle tärkeä. Ja että sekin on välittänyt musta. Mutta miten se sitten muuttui? Pikkuhiljaa kai jossain 8-14 vuoden välillä, luultavasti joskus 12-vuotiaan aikoihin. Tää on taas tällaista arvailua, kun en kunnolla muista. Jotenkin etäännyttiin ja sitten tuli kaikenlaisia ikäviä tunteita. Isän käskytys vitutti ja pelotti. Isä ei sietänyt sitä, että itkin "turhasta", joten opin jo varhain itkemään piilossa muiden huomaamatta.

Pohdin valokuvista sitä, että kuinka paljon äiti on juonut alkoholia, kun olin lapsi. Ja kuinka pieni lapsi. Muistan kahdesta kuvasta jostain 7/8 ja 11-vuotiaana, että kuvaushetkellä on tuntunut pahalta, että äiti on ollut humalassa. Jostain 12-vuotiaasta on sitten jo muitakin kuin kuvamuistoja, että äidin ryyppäys tuntui todella pahalta.